perjantaina, joulukuuta 01, 2006

Ensimmäinen

Pablo Picasson näkemys Don Quijotesta on lainattu täältä.

Eilen istuimme kouluaikaisen ystävän kanssa keittiönpöydän ääressä alun neljättä tuntia laittamassa maailman asioita järjestykseen (ja ehdimme vasta päästä vauhtiin). Mainittu ystävä kuuluu siihen korvaamattomaan ja harvinaiseen lajiin, jonka kanssa voi aina jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin, olipa aikaa kulunut viikko tai viisi vuotta.

Keitto- ja omenapiirakkaistuntomme taisi pöyhiä joitakin muistisedimenttejä, koska tänään uimahallissa mieleen nousi jos jonkinlaisia takaumia yläasteen ja lukion ajoilta. Noloja, huvittavia ja liikuttaviakin.

Mietin sitä, miten lapsena ja nuorena kuvittelee kaiken maailmassa olevan uutta siksi, että itse hoksaa sen ensimmäistä kertaa. Tiedostamattomalla, aseistariisuvan vilpittömällä itsekeskeisyydellä ei ole mitään rajaa nuoren ihmisolennon tehdessä löytöretkiään. Sitä luulee olevansa ensimmäinen, joka keksii Ismo Alangon tekevän hyvää musiikkia, tai ensimmäinen, joka kituu alemmuudentunteiden tai sydänsurujen kourissa tai huokailee alakuloisena kaiken katoavaisuutta. Maailman lukuisia vääryyksiä ja epäkohtia ei varmasti kukaan ole nähnyt - tai ainakaan samalla tavoin syvällisesti tajunnut - aiemmin. Hei, nää on ihan oikeesti tärkeitä juttuja! Kuunnelkaa nyt!

Voi nuoria Werthereitä.

Suuri osa niin kutsutun elämänkokemuksen karttumisesta taitaakin olla oman egon vääjäämätöntä suhteutumista muuhun todellisuuteen. On sekä nolostuttavaa että rauhoittavaa tajuta oma ennalta-arvattavuutensa ihmislajin edustajana. On samaan aikaan lohdullista ja lannistavaa ymmärtää, että jokaisen kuohuttavan tunteen on joku kokenut jossain aiemminkin, ja ettei yksilöiden kiistämätön ainutlaatuisuus väistämättä takaa erityisen merkillepantavaa omaperäisyyttä ajatusten ja ideoiden tasolla (jos kaipaatte todisteita, lukekaa vaikkapa tämä kirjoitus uudestaan).

Silti sitä kaikessa hiljaisuudessa toivoo, että suhteellisuudentajun kasvamisesta - aikuistumisesta? - huolimatta välttyisi krooniselta kyynistymiseltä ja ihmettelemiseen väsymiseltä; että pystyisi hamaan hautaan saakka säilyttämään edes jotakin viisitoistavuotiaan kyvystä nähdä, innostua, välittää ja tuntea, vaikkei joka barrikadille enää nousisikaan näkemyksiään julistamaan.

Siihen ei väärinymmärrettyä neroutta tarvita. Keskinkertaisuus riittää mainiosti. Onneksi.

2 kommenttia:

Kaura kirjoitti...

Vaikka pääsitte vasta alulle, niin maailma tuntuu jotenkin jo paremmalta :-)

pagisija kirjoitti...

Sepä mukava kuulla! Yritys oli ainakin kova ;).