torstaina, joulukuuta 14, 2006

Apinain sukua

Kävin Wienissä ollessani vihdoin lyhennyttämässä hiuskuontaloani - toimi, jota silkkaa pihiyttäni lykkäsin viikkokaudet.

Maahanmuuttajakampaaja ei osannut englantia, enkä minä saksaa. Vimmatusti hymyillen ja elehtien pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen.
- Ja? kysyi nainen näyttäen suunnittelemaansa hiustenpituutta.
- Ja, vastasin minä.

Huomasin nauttivani toimituksesta enemmän kuin aikoihin. Apinain sukulaisena pidän kovasti hiusteni hipelöinnistä ja rapsutuksesta ja voin rentoutua sen myötä lähes unen partaalle. Useimmiten kohdalleni osuu kuitenkin se puhelias kampaaja, joka alkaa oitis pommittaa asiakastaan kysymyksillä säästä, lomasuunnitelmista, työnkuvasta ja elämän tarkoituksesta. Ihmisten kanssa jutteleminen on toki mukavaa, mutta välillä kampaajantuolissakin voi kokea hienoisia sosiaalisia paineita.

Tällä kertaa paineet ilmestyivät vasta lopuksi, kun en raaskinut kieltää innokasta kampaajaani föönaamasta, pöyhimästä ja lakkaamasta minua näyttelypuudelin näköiseksi. Se kun kuului hintaan. Ja!

Riemastukseni oli vilpitön, kun vertasin peilistä linnanjuhlakampaustani muuhun lomakostyymiini: vaelluskenkiin, farkkuihin ja säänkestävään kuoritakkiin.

- - -

Ääliömäisen käyttäytymisen asiantuntijana samaistuin kovin Veloenan toteamukseen: "Ääliöydessä on yksi hyvä puoli: se alkaa hihityttää. Mitä järkeä on itkeä puhelimenluuriin? Se tietysti, että piristyy tilanteen koomisuudesta."

Tosin harmillisen usein todellisten tai kuviteltujen kriisitilanteiden koomisuus valkenee vasta jälkikäteen, sitten, kun elämän melodraama on jo muutenkin vaihtunut tavanomaiseen B-luokan slapstick-kompurointiin.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

vähän OT, mutta
rohkenen haastaa sinut mukaan tarinameemiin, sillä nappasin omaan meemiini yhden lauseen tekstistäsi ;-)

Kati Parppei kirjoitti...

Jaahas, kiitos haasteesta! Minäpä vastailen, kunhan tästä ehdin...