Jälkihiihtoa

Koska kulttuuriantropologian oppeja on aikanaan taottu kirjatolkulla humanistin kovaan päähän, katsoo hän asiakseen perehtyä ennakkoluulottomasti ihmiseläimen käyttäytymiseen mitä erilaisimmissa tilanteissa.

Otetaan esimerkiksi hiihtokeskuksissa tavattava ilmiö nimeltä afterski, jonka valveutunut humanisti luokittelee oitis kollektiiviseksi eloonjäämisriitiksi, eräänlaiseksi selviytymisjuhlaksi yksilöiden huomatessa olevansa vastoin odotuksiaan yhä hengissä. Kun laskettelurinteet hämärän tullen suljetaan, topattu lauma suuntaa monoissaan lähimpään baariin, jossa jyskyttää jo sanoinkuvaamaton, saksankielinen alppidiskohumppa. Tyhjään vatsaan nopeasti nautitun glühweinin, Jägermeisterin ja oluen vaikutus on välitön ja huomattava. Nauttimista seuraava hyppiminen ja mölinä muistuttavat joukkohypnoosia.

Yhtä nopea ja huomattava ilmiö on riittiä seuraava laskuhumala, jonka lieveilmiöiden seuraaminen on yhtä lailla antropologisesti antoisaa.

Paitsi jos on - selvittyään vastoin odotuksiaan hengissä kolmen kilometrin korkeudessa sijaitsevista alppijäätikkörinteistä, lumidyyneistä, nollaa lähentelevästä näkyvyydestä ja vaakasuoraan pyryttävästä jäänsekaisesta lumesta - siirtynyt puolivahingossa tarkkailevasta osallistuvaan havainnointiin.

- - -

Koska pidän itseäni luonnonystävänä ja yritän kompastella eteenpäin edes satunnaisen ympäristötietoisesti, en ole voinut olla tuntematta hienoista syyllisyyttä sunnuntailasketteluharrastuksestani. Tuntureiden parturoidut kupeet etenkin sulan maan aikaan saavat miettimään, millaisen hinnan huvittelustaan maksattaa ja kenellä.

Alppimaisemissa rinteet näyttävät sen sijaan sulautuvan muihin maastonmuotoihin. Hiihtokeskusten, hissien ja lasketteluturismin ympäristörasitukset ovat tosiasia, mutta vuoriston valtavissa mittasuhteissa ihmisen elämyshakuisuuden jäljet jäävät vähäisemmiksi kuin avaranlaakeassa tunturimaisemassa.

Vai tuntuuko se vain siltä, kun ne eivät ole omalla takapihalla?