torstaina, joulukuuta 14, 2006

Loputon uteliaisuus

Pistäydyin eilen urosvahvistuksen maallikkoseurana Suomen Alppikerhon kerhoillassa. Siellä kaksi suomalaiskaveria kertoi viime syksyn reissustaan Cho Oyulle, joka on 8201 metriä korkea vuori Himalajalla.

Koko vuorikiipeily on minusta mahdottoman mielenkiintoinen ilmiö sekä psykologian että historian näkökulmasta. Niin kauan, kun ihmisillä on tarpeeksi puuhaa ja vaivaa päivittäisessä elämisessään, toisarvoinen ja välitöntä hyötyä tuottamaton rehkintä saa olla. Mutta kun ruokaa, turvaa ja lämpöä riittää, osaa yksilöistä alkaa kovasti kiinnostaa, mitä naapurikukkulan takana on. Kun se on nähty, hakeudutaan kohti seuraavaa. Pian jo matkataan uusille mantereille, merenpohjaan, vuorenhuipuille, napajäätiköille ja avaruuteen. Haetaan uusia kokemuksia ja etsitään oman sietokyvyn rajoja, joita länsimainen, pulska nykyelämä harvemmin koettelee.

Lajimme loputtomassa uteliaisuudessa on jotakin aika liikuttavaa, vaikka jälki ei aina olekaan kovin kaunista katseltavaa.

Uteliaisuudessakin on monta alalajia. Kuulun itse niihin, jotka tutkivat maailmaa mielellään, mutta lähinnä horisontaalisesti liikkuen. Kumppanin silmissä puolestaan näkyy se pilke, jonka arvaan ennakoivan uusia, vertikaalisia reissusuunnitelmia. Saapa nähdä.

4 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Paras tuosta tutkimisvietistä lukemani kirja on The CUlture of Experience, kirj. John McDermott. Koska kirja on 70-luvulta, se on muistaakseni vain JY:n kirjastossa. Mutta miten mainio! Jenkkien uudisraivaajahenkihän nyt on eräs versio tuosta valloittamisvietistä...

Vuorten diggailu on kiinnostava tapaus muutenkin, sehän liittyy vahvasti romantismiin ja visuaalisen, turistinkatseparadigman hallitsevaksi nousemiseen esteettisen maiseman tarkastelussa. AIka moni estetiikan historioitsija (tai maun historioitsija, oikeastaan) asettaakin vuorten ihastelun samalle jatkumolle valtateiden ja suurkaupunkien pilvenpiirtäjien estetiikan kanssa; minusta kuitenkin vuorikiipeilijät kyseenalaistavat tätä estetiikkaa oikeasti kiipeämällä vuorelle.

Vuorista tulee mieleen myös eksäni Yk-konferenssimatka Aasiaan. Siellä oli virkistyspäivä, jolloin kiivettiin vuorelle - mutta vain puoleen väliin. Opas selitti, että se on aasialainen tapa: vuorta kunnioitetaan siten, ettei sitä oteta täysin haltuun. Joillain eurooppalaisilla ja amerikkalaisilla vierailla oli ollut vaikeuksia tajuta tätä tapaa ;).

pagisija kirjoitti...

Voi, tuo kirja pitäisi kyllä hankkia käsiinsä.

Itse asiassahan koko vuorikiipeilykulttuuri (siis urheilumuotona) on ymmärtääkseni enemmän tai vähemmän romantiikan aikakauden hedelmä: etäältä ihastelusta ja estetisoinnista ei ollut pitkä matka jylhän luonnon kokemiseen ja "haastamiseen" paikan päällä. Ja lisäksi kai tuo uteliaisuus sekä tutkimusmatkailu- ja uudisraivaushenki, halu olla ensimmäisenä jossakin...

Tuo vuorten kunnioittaminen taitaa olla yleinen - ja kaunis - tapa monissa kulttuureissa; minäkin olen kuullut vastaavia tarinoita. Länsimaisilta kiipeilijöiltä toivoisi kunnioitusta edes siinä, että vuorelle ei jätettäisi jälkiä omasta käynnistä. Kuulemma monien suosittujen kiipeilyvuorten leiripaikat muistuttavat kaatopaikkoja, mikä kyllä pistelee kiukuksi.

Anonyymi kirjoitti...

Klauskin tykkää vuorista, vaikka niitä ei kotipadolta näy. Joskus tulee kiivettyä haavanrungolle ja heilutettua häntää naapurikuusen oraville! :)

-Klaus Majava-

pagisija kirjoitti...

Ei sitä tiedä, jos Klauskin vielä joskus pakkaa reppunsa ja suuntaa kotipadolta vuoripuroja ihmettelemään...