- Yli kaksikymmentä vuotta, laskemme yllätyskylään tulleen itäsuomalaisen ystävän kanssa.
Nimittäin siitä, kun ystävä toi suomenhevosensa tallille, jossa kävin hoitamassa vanhaa ravuritammaa. Sen jälkeen olimme erottamattomat muutaman hevosenhieltä tuoksuvan, heinäpölyisen vuoden ajan.
Sekä tyttö että suomenhevonen olivat tuolloin 13-vuotiaita. Nyt molemmilla liinaharjoilla on ikää 34 vuotta. Hevoselle paljon, ihmiselle verrattain vähän, vaikka laskutoimitus kahdestakymmenestä vuodesta herättää tuntemuksen vääjäämättömästä keski-ikäistymisestä (yleensä ajatus tuntuu joltisenkin etäiseltä ja huvittavalta, etenkin aknevoidetta levittäessä; "ihon nuorekkuuden säilyminen" kun ei ole aivan yksiselitteinen ilmiö).
Saateltuani vieraani kotimatkalle kohti Rääkkylän lumisia peltoja ihmettelin jälleen kerran, miten vuosikin välimatkaa riittää tekemään joistakin ystävyyksistä - vaikkapa opiskeluaikana muodostuneista - kohteliaisuuden kohmettamia tuttavuuksia, kun toisten kanssa vuosikymmenten takainen nauru löytyy aina uudestaan ilman yrittämistä tai virallisia verryttelyseremonioita. Mikä salainen kaava sen määrää, mistä ja keiden?
Onkohan kyse siitä, että aikuisena sitä lämpenee hitaammin (halusi tai ei), tunnustelee uusia ihmisiä varautuneemmin ja pidempään, kun nuorempana on avoimempi; vaistotessaan toisessa mahdollisen ystävän varovaisempikin lapsi menee ja kysyy, haluatko harjata hevostani tai tuletko meille leikkimään. Kenties jotakin tuosta aseistariisuvasta suoruudesta jää jäljelle, säilyy ja kantaa vuosien yli, kun taas mukakiireisessä aikuisiässä uudet tuttavuudet harvemmin saavat luonnollisen tilaisuuden kasvaa vaiheeseen, jossa opittujen käytöskoodistojen ja täysien kalentereiden ryteiköstä on päästy avoimen taivaan alle? Lapsuuden tiedostamattoman rajattomuuden tilalle on pesiytynyt aikuisen jäykempi sosiaalinen maailma mitähänseminustaajattelee- olenkotungettelevajosotanyhteyttä- ja antaaollaenjaksanytollaseurallinenitsekään-pohdiskeluineen.
Elämä opettaa. Hyvässä ja pahassa.
2 kommenttia:
Olen monesti itse pähkäillyt tuota samaa lapsuudenystävät vs. aikuisiän ystävät -asetelmaa, ja tullut ainakin omalla kohdallani siihen tulokseen, että niille lapsuuden tai varhaisnuoruuden ystäville tarvitsee "selittää" vähemmän (eli ei tarvitse kertoa taustojaan erikseen voidakseen puhua tietyistä asioista - hyvistä tai huonoista) ja sitä kautta myös avoimuus on jotenkin luonnollisempaa.
"Uudemmalle" ystävälle tarvitsisi kertoa ja taustoittaa henkilökohtaisia asioita enemmän, ja minusta se vaikeuttaa hieman kommunikointia - tai ainakin avoimuutta - tietyllä tavalla. Jos se asia (tai ongelma), josta haluaisi puhua ns. uuden ystävän kanssa, on tosi tärkeä, toki sen "jaksaa" selostaa ja taustoittaa, mutta jos kyseessä on jokin ihan jokapäiväinen juttu, vanhalle ystävälle on jotenkin helpompi vinkata asiasta parilla sanalla, ja taas joko nauretaan tai itketään tai raivotaan yhdessä.
Jos tapaat vaikkapa sattumalta jonkun kouluaikaisen ihastuksesi kadulla, lapsuudenystävälle on helppo hekotella: "Näinpä tuossa Pekankin viime viikolla. Lastenvaunuja työnteli Aleksilla." Uudemmalle ystävälle taas pitäisi selittää, että kouluaikoina olit ihastunut Pekkaan, joka aina vannoi aina olevansa ikuinen poikamies eikä ainakaan koskaan hankkisi lapsia ja plää-plää-plää... Mikä tahansa tämänkaltainen jokapäiväinen juttu jotenkin menettää "pointtinsa" siinä vaiheessa, kun sitä tarvitsee kauheasti ruveta taustoittelemaan; ainakin minun mielestäni. (Näin Pekan - so, what?! Pitääkö sen takia pitää puolen tunnin esitelmä ihmiselle, joka ei edes asunut tuolloin samassa kaupungissa?)
Kerran eräässä miesporukassa minulle taas esitettiin hieman toisenlainen näkökulma asiaan. Olin viiden mieshenkilön seurassa, kun ystävyys ja kaveruus tulivat sattumalta puheeksi (emme tosin puhuneet lapsuudenystävistä).
Nämä miehet olivat sitä mieltä, että syynä on enemmän määrä kuin laatu. He puhuivat siitä, että monille heistä inttikaverit olivat hyvinkin tärkeitä, kun taas lukio- tai koulukaverit eivät, ja he laskivat tarkkoja tuntimääriä (ottaen huomioon, että inttikavereiden kanssa ollaan 24 h/vrk), joiden tuloksena oli, että inttikavereiden kanssa on vietetty paljon enemmän aikaa kuin yhteensä koko lukioaikana lukiokavereiden kanssa.
Tuo ei ole mielestäni ristiriidassa edellä mainitsemieni omien pähkäilyjeni kanssa, mutta silti jotenkin ajattelen, että ehkä tämä jälkimmäinen sopii enemmän kaveruus- kuin ystävyyssuhteisiin. Vaikka onhan tietysti totta, että jollei ihmisen kanssa vietä juurikaan aikaa, on aika vaikea oppia tuntemaan häntä ja ystävystyä.
Siinä ehkä voisikin olla yksi näiden aikuisiän ystävyyssuhteiden "ongelma": lapsena ja nuorena meillä on aikaa vaikka kuinka paljon niille ystävillemme ja kavereillemme (vielä enemmän, jos ystävä sattuu olemaan samassa koulussa tai jopa samalla luokalla); vanhemmalla iällä taas on niin paljon kaikenlaista muuta, etteivät ne kaverit ja ystävät enää muodosta sitä "elämän sisältöä" (vaikka tärkeitä ovatkin). Tulee työ ja muita erilaisia vastuita, rakkaus tai rakkauksia, ehkä perhe ja lapsiakin, eli ei ole "aikaa", ja jos vielä lisäksi on säilyttänyt ne lapsuuden tai nuoruuden ystävät, ei tavallaan ole "tarvetta" (niin kornilta kuin se saattaakin kuulostaa) löytää sellaista ystävää, jolle voisi avautua aivan täydellisesti.
...ja lisätään tuohon soppaan vielä tuo mainitsemasi jäykistyminen ja käytöskoodit...
Huh; anteeksi tämä pitkä pölinä, mutta aihe kiinnostaa, ja täytyi taustoittaa, kun emme tunne toisiamme...
;-)
Kafkakoski, kiitos kiinnostavasta pohdinnasta! Luulen sinun osuneen asian ytimeen. Ainakin omalta osaltani allekirjoitan molemmat teoriat, jotka kovasti tukevat toisiaan. Toisen opettelu ja itsensä opettaminen toiselle vaativat paljon yhteistä luppoaikaa, jota ei aikuisiällä heltiä juuri muille kuin parisuhteille tai potentiaalisille sellaisille.
Määrä versus laatu... Lapsena ja nuorena sitä tosiaan jakaa arkensa kavereiden kanssa koulussa ja harrastuksissa (esimerkiksi minä roikuin lähes kaiken vapaa-aikani hevostallilla). Aikuisena arki jaetaan usein - ei toki aina - puolison tai perheen kanssa, eikä sitä vapaa-aikaakaan enää ole jaettavaksi samalla tavoin kuin kouluaikana. On tosiaan vakiinnuttu - mikä onkin monikerroksisempi käsite kuin päältä tulisi ajatelleeksi.
Samasta syystä kai paitsi inttikavereista, myös solukämppiksistä tulee usein läheisempiä ystäviä/kavereita kuin muista varhaisaikuisuuden tutuista. Ja varhaisaikuisuus on useimmille vielä "irtolaisaikaa", jolloin erilaisille ihmissuhteille on sekä tilausta että tilaa.
Lähetä kommentti