Menin tänään siipan kyydissä Helsinkiin. Siinä aamuruuhkassa Hämeenlinnan moottoritiellä lipuessamme tulin kurkkineeksi sivusilmällä autojen matkustajalukuja. Jos nyt luvuista voi puhua, kun lähes kaikissa autoissa istua törötti vain kuljettaja. Ilmeisesti kimppakyyti-ideologia - jota muun muassa Yhdysvalloissa tuetaan tietyin helpotuksin - ei ole ottanut tulta suomalaisten työmatkalaisten parissa.
Täysin järjetöntähän tällainen on.
Mutta joukkoliikenne ei ole sekään kaikkien juttu, niin suositeltavaa kuin sen käyttäminen onkin. On oltava realisti. Jos kotoa on matkaa rautatieasemalle tai rautatieasemalta työpaikalle, kynnys junaan hyppäämiselle kasvaa. Linja-autot ovat usein hitaita ja niidenkin pysäkit voivat olla pyörä-, ratikka- tai paikallisbussimatkan päässä. Vaatii jo vakaumusta sytkytellä pakkasaamuisin kohmeisella fillarilla kuusi kilometriä asemalle ja iltahämärissä takaisin. Liityntäparkkipaikat ovat kuulemma monilla paikkakunnilla niin täynnä, että auton ratissa jo valmiiksi istuessa on sama hurauttaa suoraan työpaikalle.
Edestakaiselle junalipulle välillä Riihimäki-Helsinki tulee hintaa reilu pari kymppiä. Mietimme, eikö osapuilleen samaan hintaan olisi mahdollista järjestää kyytipoika-tyyppisiä kuljetuksia. Ainakin Pohjois-Karjalassa tuolla nimellä ovat liikennöineet pienet reittibussit, jotka hakevat asiakkaat tilauksesta kotoa, vievät heidät asioille ja tuovat asioinnin päätteeksi takaisin.
Jos vaikkapa Riihimäeltä keräiltäisiin kahdeksan hengen pikkubussi täyteen työmatkalaisia ja kuljetettaisiin heidät päivän päätteeksi kotiovilleen, olisi se paljon ekotehokkaampaa kuin yksityisautoilu, vaikkei varsinaisen joukkoliikenteen päästösäästöihin yltäisikään.
Toki kyytipoikayrittäjällä pitäisi olla mielekästä ja tuottavaa tekemistä myös asiakkaiden työpäivän aikana. Mutta luulisi, että tällainen kokeilu olisi järjestettävissä.
torstaina, syyskuuta 26, 2013
maanantaina, syyskuuta 23, 2013
Polttopuita ja puolukkaa
 |
| Syksyä. Lauman nuorin lienee kaivamassa multaa maakaapelityömaalla. |
Tiedonpelastuksiin erikoistuneesta firmasta sanoivat, että kahden kovalevyn särkyminen ilman syytä samalla viikolla on huonoa tuuria, muttei täysin ainutlaatuista. On kuulemma tapahtunut ennenkin.
Tällä välin kävimme Pohjois-Karjalassa muun muassa juhlistamassa enon 70-vuotispäiviä, hakemassa polttopuita ja keräämässä puolukkaa. Allekirjoittanut jäi sinne viikoksi lähitöihin, siippa palasi etelään ja tuli seuraavaksi viikonlopuksi takaisin. Minulla on nyt pitkästä aikaa työnurkkaus yliopistolla, ja jatkossa olisi tarkoitus viettää laitoksen uumenissa aiempaa enemmän aikaa. On siinä omat hyötynsä, lähitöissä käymisessä, jos on etätöissäkin.
Nomadielämä siis jatkuu. Onneksi tuli kesällä ostettua Globe Hopelta jämerä kirjakassi, joka entisessä elämässään oli tiemmä Unkarin armeijan varustesäkki.
torstaina, syyskuuta 12, 2013
Murphyn rinnakkaistodellisuus
Pagistaanissa on näemmä siirrytty johonkin vinksahtaneeseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa Murphyn lakien pätemisaste on noussut potenssiin kymmenen.
Eilen sain uuden kannettavan, johon sivumennen sanoen menivät kaikki säästöni. Ei niitä tosin Cambridgen asumiskulujen jälkeen huimasti ollutkaan. Viritettyäni kalliin ja toivottavasti vähän edellistä kestävämmän läppärin käyttökuntoon ryhdyin siirtämään varmuuskopioituja tiedostoja ulkoiselta kovalevyltä koneelle. Varmuuskopiot olin ottanut huhtikuussa (sentään), joten valtaosa särkyneellä levyllä olleesta tiedoista oli tallessa huolimatta muutamista kirvelevistä menetyksistä.
Piti olla.
Vielä viime viikolla moitteettomasti toiminut ulkoinen kovalevy ei käynnistynyt.
Se ei käynnistynyt myöskään siipan kotikoneella. Eikä hänen työkoneellaan. Kokeiltiin toista johtoa. Ei elonmerkkejä.
Älkää nyt sanoko, että olisi kannattanut ottaa varmuuskopioista varmuuskopiot heti, kun kiintolevy meni rikki. Tai että valokuvia olisi kannattanut aika ajoin poltella dvd-levyille. Tai että olisi kannattanut tutustua pilvipalveluiden mahdollisuuksiin varmuuskopioinnin tukena jo pari vuotta sitten, vaikka ajatus omien tiedostojen levittelystä virtuaaliavaruuteen arveluttikin.
En tällä hetkellä tohdi toivoa suuria tiedonpalautuspalveluilta. Jos työ onnistuu, menee siinä helposti humanistin kuukausipalkka. Jos taas ei, menevät - muun muassa - vuoden työt ja kahden vuoden kuvat.
Viikko ja kaksi kovalevyä. Taidan ryömiä sängyn alle odottamaan paiseruton oireita tai meteoriittia. Molempia ehkä.
Eilen sain uuden kannettavan, johon sivumennen sanoen menivät kaikki säästöni. Ei niitä tosin Cambridgen asumiskulujen jälkeen huimasti ollutkaan. Viritettyäni kalliin ja toivottavasti vähän edellistä kestävämmän läppärin käyttökuntoon ryhdyin siirtämään varmuuskopioituja tiedostoja ulkoiselta kovalevyltä koneelle. Varmuuskopiot olin ottanut huhtikuussa (sentään), joten valtaosa särkyneellä levyllä olleesta tiedoista oli tallessa huolimatta muutamista kirvelevistä menetyksistä.
Piti olla.
Vielä viime viikolla moitteettomasti toiminut ulkoinen kovalevy ei käynnistynyt.
Se ei käynnistynyt myöskään siipan kotikoneella. Eikä hänen työkoneellaan. Kokeiltiin toista johtoa. Ei elonmerkkejä.
Älkää nyt sanoko, että olisi kannattanut ottaa varmuuskopioista varmuuskopiot heti, kun kiintolevy meni rikki. Tai että valokuvia olisi kannattanut aika ajoin poltella dvd-levyille. Tai että olisi kannattanut tutustua pilvipalveluiden mahdollisuuksiin varmuuskopioinnin tukena jo pari vuotta sitten, vaikka ajatus omien tiedostojen levittelystä virtuaaliavaruuteen arveluttikin.
En tällä hetkellä tohdi toivoa suuria tiedonpalautuspalveluilta. Jos työ onnistuu, menee siinä helposti humanistin kuukausipalkka. Jos taas ei, menevät - muun muassa - vuoden työt ja kahden vuoden kuvat.
Viikko ja kaksi kovalevyä. Taidan ryömiä sängyn alle odottamaan paiseruton oireita tai meteoriittia. Molempia ehkä.
maanantaina, syyskuuta 09, 2013
Talteen
Pyörittelin eilen käsissäni muuatta tärkeää paperia.
- Mitähän tälle tekisi?
- Laita talteen, kehotti siippa.
Mietin hetken.
- Ei ole.
- Mitä ei ole?
- Taltta.
- Ei ole talsia?
- Ei ole.
Kaksi ikivanhaa kotikansiotani ovat olleet ahtaen täynnä jo muutaman vuoden, joten tärkeät paperini on välivarastoitu erilaisiin nippuihin ja kasoihin. Miehen hyllyssä on kansioita pitkät, siististi numeroidut rivit (osassa tosin lukee hämmentävästi Veronkierto ja kiristys). Hän ehdottikin, että voisi perustaa omiin arkistoihinsa alaosaston "Katin tärkeät paperit". Ilahduin kovasti.
Apropos, vanha kaverini Sandy on taannoin liittynyt ammattijärjestäjien kunniakkaisiin riveihin. Ottakaatte vaarin te kanssakasaajat, joilla ei ole yhtä säntillisiä siippoja henkilökohtaisina avustajina.
- Mitähän tälle tekisi?
- Laita talteen, kehotti siippa.
Mietin hetken.
- Ei ole.
- Mitä ei ole?
- Taltta.
- Ei ole talsia?
- Ei ole.
Kaksi ikivanhaa kotikansiotani ovat olleet ahtaen täynnä jo muutaman vuoden, joten tärkeät paperini on välivarastoitu erilaisiin nippuihin ja kasoihin. Miehen hyllyssä on kansioita pitkät, siististi numeroidut rivit (osassa tosin lukee hämmentävästi Veronkierto ja kiristys). Hän ehdottikin, että voisi perustaa omiin arkistoihinsa alaosaston "Katin tärkeät paperit". Ilahduin kovasti.
Apropos, vanha kaverini Sandy on taannoin liittynyt ammattijärjestäjien kunniakkaisiin riveihin. Ottakaatte vaarin te kanssakasaajat, joilla ei ole yhtä säntillisiä siippoja henkilökohtaisina avustajina.
torstaina, syyskuuta 05, 2013
Disk read error
Tämän piti olla se viikko, jonka aikana saisin erään tilausartikkelin viimeisteltyä ja pois käsistäni. Ensi viikolla kaavailin siirtyväni taas pääprojektin pariin.
Ihminen päättää, tietotekniikka säätää. Kesken työteliäähkön tiistaipäivän tietokoneeni lävähti pimeäksi ja ilmoitti sitten yksitotisesti: Disk read error.
Disk read error.
Disk read error.
Naapurin bittivelhon tuomio oli karu: kiintolevy oli niin soosina, ettei tiedostojen palautusta edes kannattaisi yrittää. Kuukauden urakoinnilla pelastuisi vain rippeitä.
Koska edellisestä konekriisistä on vaivaiset kaksi vuotta, luottamukseni läppärin suorituskuntoon ja tuleviin yhteisiin vuosiin oli ollut luja. Niin luja, ettei esimerkiksi mainitusta tilausartikkelista ollut varmuuskopiota. Eikä muutamasta muustakaan tekeleestä. Valokuvista menetettiin onneksi vain huhtikuun otokset, kiitos laiskuuteni tyhjentää ja formatoida kameran muistikorttia.
Ei ota ihminen opikseen, ei. On se kumma.
Hyvä puoli asiassa on, että tietojenpalautuksesta säästyneet sataset voi nyt sijoittaa - toivottavasti - himpun verran kestävämpään koneeseen. Sekä johonkin systeemiin, joka ottaa varmuuskopiot automaattisesti, säännöllisesti, lupia kyselemättä.
Ihminen päättää, tietotekniikka säätää. Kesken työteliäähkön tiistaipäivän tietokoneeni lävähti pimeäksi ja ilmoitti sitten yksitotisesti: Disk read error.
Disk read error.
Disk read error.
Naapurin bittivelhon tuomio oli karu: kiintolevy oli niin soosina, ettei tiedostojen palautusta edes kannattaisi yrittää. Kuukauden urakoinnilla pelastuisi vain rippeitä.
Koska edellisestä konekriisistä on vaivaiset kaksi vuotta, luottamukseni läppärin suorituskuntoon ja tuleviin yhteisiin vuosiin oli ollut luja. Niin luja, ettei esimerkiksi mainitusta tilausartikkelista ollut varmuuskopiota. Eikä muutamasta muustakaan tekeleestä. Valokuvista menetettiin onneksi vain huhtikuun otokset, kiitos laiskuuteni tyhjentää ja formatoida kameran muistikorttia.
Ei ota ihminen opikseen, ei. On se kumma.
Hyvä puoli asiassa on, että tietojenpalautuksesta säästyneet sataset voi nyt sijoittaa - toivottavasti - himpun verran kestävämpään koneeseen. Sekä johonkin systeemiin, joka ottaa varmuuskopiot automaattisesti, säännöllisesti, lupia kyselemättä.
maanantaina, syyskuuta 02, 2013
Kaikki säästynyt aika
Taas kerran Pagistaanissa tultiin pohtineeksi, miten helppoa nykyihmisen elämä on. Tai kaikesta päättäen pitäisi olla.
Pohdinta sai alkunsa kahvimukin ääressä, kun siippa muisteli käyneensä 15-vuotiaana - siis kolmisenkymmentä vuotta sitten - lennokkikerhon ohjaajakurssin Räyskälässä. Räyskälä sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Riihimäeltä Forssan suuntaan. Joensuusta pääsi Riihimäelle junalla. Sitten oli hypättävä linja-autoon.
- Kuinka tuolloin selvitettiinkään bussikyytien reitit ja aikataulut?
- Käytiin kai Matkahuollossa. Tai ehkä asia selvisi soittamalla?
Ennen - aivan tuokio sitten - aikataulut kyseltiin ja liput ostettiin asemien palveluluukuilta. Ulkomaanmatkat varattiin matkatoimistosta. Opinnäytteet naputettiin kirjoituskoneella (minäkin muistan tehneeni niin vielä lukiossa). Haettiin tietoa tietosanakirjoista. Selattiin kirjastossa pahvisia kortistoja. Tavoiteltiin ihmisiä lankapuhelimella. Kirjoitettiin kirjeitä ja vietiin niitä postiin. Istuttiin pankissa odottamassa omaa vuoroa. Otettiin valokuvia ja vietiin filmi liikkeeseen kehitettäväksi. Kaikki, mitä talouteen ostettiin, oli etsittävä ihan oikeista kaupoista. Hintavertailut oli tehtävä niin ikään jalkapelillä. Jos halusi katsoa jonkin televisio-ohjelman, oli oltava kotona sen lähetysaikaan (videonauhuri tuli meille joskus 1980-luvun viimeisinä vuosina).
Listaa saa jatkaa. Mutta miksi, ihmettelimme, ihmiset tuntuvat olevan kiireisempiä ja stressaantuneempia kuin ikinä, vaikka niin monen asian hoitaminen on nopeutunut ja helpottunut hurjasti? Sellaisen kuvan ainakin saa mediasta ja osin myös omasta tuttavapiiristä. Ja tietysti omasta arjesta. Ei ole muka aikaa siihen tai tuohon.
Mihin kaikki säästynyt aika siis menee? Sosiaaliseen mediaan? Sähköpostien tarkisteluun? Tietokonepeleihin? Television katseluun? Blogien kirjoittamiseen?
Pohdinta sai alkunsa kahvimukin ääressä, kun siippa muisteli käyneensä 15-vuotiaana - siis kolmisenkymmentä vuotta sitten - lennokkikerhon ohjaajakurssin Räyskälässä. Räyskälä sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Riihimäeltä Forssan suuntaan. Joensuusta pääsi Riihimäelle junalla. Sitten oli hypättävä linja-autoon.
- Kuinka tuolloin selvitettiinkään bussikyytien reitit ja aikataulut?
- Käytiin kai Matkahuollossa. Tai ehkä asia selvisi soittamalla?
Ennen - aivan tuokio sitten - aikataulut kyseltiin ja liput ostettiin asemien palveluluukuilta. Ulkomaanmatkat varattiin matkatoimistosta. Opinnäytteet naputettiin kirjoituskoneella (minäkin muistan tehneeni niin vielä lukiossa). Haettiin tietoa tietosanakirjoista. Selattiin kirjastossa pahvisia kortistoja. Tavoiteltiin ihmisiä lankapuhelimella. Kirjoitettiin kirjeitä ja vietiin niitä postiin. Istuttiin pankissa odottamassa omaa vuoroa. Otettiin valokuvia ja vietiin filmi liikkeeseen kehitettäväksi. Kaikki, mitä talouteen ostettiin, oli etsittävä ihan oikeista kaupoista. Hintavertailut oli tehtävä niin ikään jalkapelillä. Jos halusi katsoa jonkin televisio-ohjelman, oli oltava kotona sen lähetysaikaan (videonauhuri tuli meille joskus 1980-luvun viimeisinä vuosina).
Listaa saa jatkaa. Mutta miksi, ihmettelimme, ihmiset tuntuvat olevan kiireisempiä ja stressaantuneempia kuin ikinä, vaikka niin monen asian hoitaminen on nopeutunut ja helpottunut hurjasti? Sellaisen kuvan ainakin saa mediasta ja osin myös omasta tuttavapiiristä. Ja tietysti omasta arjesta. Ei ole muka aikaa siihen tai tuohon.
Mihin kaikki säästynyt aika siis menee? Sosiaaliseen mediaan? Sähköpostien tarkisteluun? Tietokonepeleihin? Television katseluun? Blogien kirjoittamiseen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)