Hakemussyksy

Nyt on taas hakemussyksy. Kaksi hankerahoitushakemusta on jätetty, yksi jäljellä. Keväällä sitten nähdään, suosiko akateeminen arpaonni. Aina sitä uumoilee, ettei suosi, mutta jostain on jotakin kuitenkin tullut ja matka jatkunut. 

Syyskuu kului siis työkoneen ääressä. Irtosin tuolistani lähinnä koiralenkille ja kerran viikossa ratsastamaan. Siippa hoiti pitkälti huushollin ja poimi puolukat. Eilen ehdin pitkästä aikaa sienimetsään, mutta eihän siellä enää oikein mitään ollut (heinä- ja elokuussa oli sitäkin enemmän, pakastimeen asti). Mutta lämmin syyspäivä tutussa rantametsässä ei mene koskaan hukkaan. Etenkään, kun suurisuuntaisemmat ruskaretket jäivät tänä(kin) syksynä väliin. 

Allegoria

En ihmettele, että kesää käytetään ihmiselämän allegoriana.

Tuomet kukkivat, syreenit; nuori ihminen odottaa kärsimättömänä - niin, mitä? Jotakin, todellista elämää, rakkautta, muuttumista toisenlaiseksi.

Sitten mesiangervojen tuoksussa jo nuollaan haavoja. Kiireessä kompastuu.

Kesä tasaantuu, kypsyy, vihreys tummuu. Lämmin mäntykangas tuoksuu, horsma kukkii. Keski-ikäinen kulkija odottaa marja-aikaa. Tuleeko mustikkaa kerättäväksi.

Ja ilmassa tuntuu jo syksyn aavistus.

Shakkia koronanappuloilla

Minulla on shakinpelaajan pää: koetan aina ennakoida siirtoja eteenpäin ja soveltaa niitä erilaisiin skenaarioihin. 

Nyt, kun tästä keväästä tuli toisenlainen kuin kukaan odotti, pääni on tehnyt tällä saralla töitä enemmän kuin koskaan. En liene ainoa. Mutta miten shakkia voi pelata koronapelin nappuloilla? Ei mitenkään.

Juuri muuta en aiheesta jaksa edes sanoa. Muut ovat sanoneet siitäkin edestä - kysyttäessä tai kysymättä. Mikään lähivuosikymmenten ajankohtainen teema on tuskin nostanut pintaan yhtä paljon asiantuntemusta ja vankkaa tietämystä kuin tämä. Myönnettäköön, että olen minäkin korteni sosiaalisen median mielipidekekoon kantanut.

Nyt en enää viitsi. Menen mieluummin kaivamaan talikolla maata.