Kahteen kertaan

On tavallaan ylellistä, että voi elää kevään kahteen kertaan: haistella ensin tuomenkukkia Kanta-Hämeessä ja lähteä sitten Itä-Suomeen, jossa saniaisenlehdet ovat vasta avautumassa kippuralta. Mutta iloon liittyy haikeus, sama kuin jo lapsena: miksei ihminen voi asua monessa paikassa yhtä aikaa, miksi aina täytyy valita?

Siivosimme äidin kanssa rantasaunan ja teimme pihatöitä. Enolasta saimme raparperintaimia, joille kaivoin kohopenkin uuteen paikkaan. Valkonarsissit ja pikkuiset suo-orvokit kukkivat, kirjosiepot tekivät pesää pihapönttöön ja kalalokki hautoi vesikivellä saunarannassa puuhistamme välittämättä.

Varikset

Pistäydyimme viime viikolla toukokuisessa Pietarissa. Alibina oli anopin myöhästynyt synttärimatka - syntymäpäivät olivat viime syyskuussa - jolle saimme mukaan myös siipan veljen ja tämän tyttöystävän. Viisihenkisestä seurueestamme kolme oli ensikertalaisia Venäjän-kävijöitä, joten oli erityisen mukavaa, että säät olivat kohdallaan ja kaikki sujui muutenkin kommelluksitta.

Laskin, että minulle kyseessä oli yhdestoista Pietarin-reissu. Ellei peräti kahdestoista. Mielenkiintoista sinänsä, että vasta viime vuosina suhteeni kaupunkiin on muuttunut aidon lämpimäksi. Sellaiseksi, että tuntuu aina vähän kurjalta lähteä pois, ja että lähtiessään jo miettii, koska pääsisi takaisin. Syy hitaaseen lämpenemiseen ei ole ollut Pietarissa itsessään, vaan siinä, etten ole oppinut erityisemmin pitämään minkään valtakunnan suurkaupungeista.

Ehkä jotain selittää se, että Pietarhovin ylenpalttisten suihkulähteiden keskelläkin allekirjoittanut riemastui eniten variksista, jotka taitavasti kalastivat rantavedestä kutemaan nousevia kuoreita.

Takinkäännöistä ja lipstikasta

Allekirjoittaneella on hieman vaikeuksia ymmärtää porua takinkäännöistä politiikassa. Epäilemättä kaikki poliitikot osaavat taktikoida äänestäjiä miellyttääkseen, mutta ei jokaisessa kannanmuutoksessa ja tilanteen uudelleen arvioinnissa ole kyse siitä. Politiikka on kompromisseja ja reagointia muuttuviin tilanteisiin, eikä se, että joskus on sanottu jotain tai oltu jotain mieltä tarkoita sitä, ettei jossakin toisessa tilanteessa voitaisi sanoa jotain muuta.

Taannoin luin eräästä aikakauslehdestä mielenkiintoisen jutun ihmisten arkiajattelusta. Siinä oli otettu esimerkiksi juuri tämä kysymys: keskimäärin ihmiset ovat paljon hanakampia peräämään poliitikoilta järkähtämättömiä "periaatteita" kuin kykyä reagoida ja tehdä mahdollisimman tolkullisia päätöksiä silloinkin, kun tilanteet ja reunaehdot muuttuvat. Tästä seuraa se, että hyvätkin päättäjät saavat helposti lunta tupaan tehdessään uusia päätöksiä silloin, kun tarjolla on uutta, mahdollisesti entisen kumoavaa tietoa.

Itse kunkin olisi hyvä muistaa, että asiat harvoin ovat niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttävät silloin, kun niistä tietää vain sen, mitä lehdet ja lööpit kertovat. Mielipiteet tapaavat tosin olla kaikkein vankimmalla pohjalla niistä asioista, joista tiedetään tai ymmärretään vähiten.

Tämä ei ole tarkoitettu aasinsillaksi, mutta vaihdettakoon aihetta ja todettakoon, että lukuisten ryytimaiden nurkissa rehottava lipstikka eli liperi (Levisticum officinale) on väärinymmärretty kasvi. Usen sitä suositellaan käytettäväksi varovaisesti lihakeiton mausteena, vaikka tosiasiassa se toimii loistavasti keiton päätähtenä. Etenkin alkukesän nuoret, pehmeät lehdet sopivat hyvin soppaan.

Tämä ohje on Mysi Lahtisen käsialaa ja lainattu täältä, suluissa kommentit.

Mysi Lahtisen lipstikkakeitto

voita tai öljyä
4-5 sipulia
runsaasti tuoretta lipstikkaa (noin 1/2 l)
2 l vettä
3-4 kasvisliemikuutiota (kannattaa laittaa kolme ja lisätä suolaa, jos on tarvetta)
2-3 raastettua perunaa
2 dl kermaa (oikaisin ja käytin 2,5 dl ruokakermaa, hyi minua)
3 rkl vehnäjauhoja

Kuullota hienoksi pilkottu sipuli kattilan pohjalla rasvassa, lisää silputtu lipstikka ja sekoittele tovi. Lisää vesi, liemikuutiot ja raastetut perunat. Anna kiehua hiljalleen kannen alla puolisen tuntia. Lisää suurus - kylmään vesitilkkaan sekoitetut vehnäjauhot - ja noin puolet kermasta. Keitä vielä puolisen tuntia (minä maltoin vartin), lisää loput kermasta ja kuumenna kertaalleen.

Kuva on lainattu täältä.

Kukkasipulit

Olen aloittanut muutaman kerran kirjoittamisen aiheesta jos toisestakin, huomannut paasaavani suuta suuremmalla ja jättänyt asian sikseen. Jotenkin maailma on nyt sellaisella tolalla, että sitä tarkkailee mieluummin sivusta turhia kärjistyksiä ja kohkaamista välttäen.

Kevät tuo onneksi tullessaan vaarattomampia aiheita, joiden pariin paeta odotellessaan hetkeä, jolloin tuntee saaneensa edes jotakin tolkkua maailmanmenosta (sen odottaminen voi kyllä olla turhaa optimismia).

Tänä aamuna ihmettelin ulkona tuntuvaa vahvan hunajaista tuoksua. Ajattelin jo nenäni kuvittelevan omiaan. Sitten hoksasin, että tuoksua levitti täyteen kukkaan yön aikana puhjennut pihavaahtera. Sieltä kuului myös tasainen humina - kimalaiset töissään.

Meden tuoksua en muista edellisiltä keväiltä. Ehkä kukinta on nyt voimakkaampi tai sää suotuisampi hajumolekyylien kulkeutumiselle satunnaisen nuuhkijan nokkaan?

Kukkapenkistä taas kohosi aurinkoa tervehtimään kymmenittäin punaisia tulppaaneja, joita en muistanut sinne istuttaneeni. Toisenlaisten tulppaanien sipuleita kyllä, mutta ne ovat vasta nousemassa. En keksinyt muuta selitystä kuin puutarhaliikkeen sipulilaareissa vaihtuneet nimikyltit: luulin poimineeni paperipussiin jotain muuta kuin mitä sinne oikeasti päätyi.

Tai sitten kyseessä olivat toissasyksynä istutetut kasvitieteelliset tulppaanit, jotka viime keväänä kieltäytyivät johdonmukaisesti nousemasta. Ulkonäkö kyllä täsmäisi. Kauniita ne ovat yhtä kaikki.

Yllätyksellisyys on oikeastaan puutarhanhoidon suola. Kukkasipuleiden kanssa se vielä korostuu: enemmän tai vähemmän toistensa näköisiin, ruskeisiin murkuloihin on ohjelmoitu juuri tietynlainen koodi, jonka paljastaa vasta sen mukaan muotoutunut kukinto.

Ehkä sama pätee moniin ajankohtaisiin ilmiöihin. Vasta aika näyttää, millaisia kukkia pussiin valitut sipulit todella tuottavat. Sitä odotellessa.

Huhtikuun kirjoja

Pistetäänpä tähän väliin taas luettujen kirjojen listaa. Pienehköjen paikkakuntien kirjastoissa on se hyvä puoli, että uutuudet löytyvät usein suoraan hyllystä ilman varailua. Niinpä niitä tulee poimittua helposti mukaan.

Toisaalla tuli lyhykäisesti pohdittua kirja-alan nykymenoa. Kustantamoilla peli tuntuu olevan yhä raaempaa. Tuotot tai ainakin omien takaisin saaminen tulee varmistaa jo ennen painatusta. Miten siitä saadaan takeet? Näin maallikon näkökulmasta olisi ylipäänsä mielenkiintoista tietää, miten kirjan potentiaalinen myyvyys määritellään. Millä perusteilla kirjakaupat ja muut teoksia levittävät tahot tekevät varauksiaan tai ennakko-ostojaan?

No, joka tapauksessa nämä onnekkaat ovat ilmestyneet ja luettavissa.

Maritta Lintunen: Mozartin hiukset (WSOY 2011)
Näistä novelleista tulee mieleen taitavasti tehty metalligrafiikka: viivat, sävyt ja sommittelu ovat kohdallaan ja kokonaisuus on tasapainossa. Novellien punaisena lankana kulkee musiikki tavalla tai toisella. Huomasin muuten suosivani nykyisin iltalukemisena novelleja siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat nautittavissa sopivina palasina. Romaanin parissa vaihtuu helposti vuorokausi, jolloin aamulla herääminen on tuskaista.

Jan Saxell: Unenpäästäjä Florian (Avain 2010)
Romanikulttuuria, maahanmuuttoa ja nykyajan arvoja peilaava romaani vie ajankohtaiset kysymykset ruohonjuuritasolle. Päähenkilönä on helsinkiläistynyt Romanian romani, valelääkäri, joka vapauttaa ihmisten lukkiintuneita unia. Tyylilaji lienee jonkinlainen maagis-humaani realismi, joka vie lukijaa niin sodanjälkeisiin evakkomustalaisten leireihin kuin nykypäivän Romaniaankin. Monella tasolla liikkuminen enimmäkseen toimii, vaikka välillä tuntuu, että soppaan olisivat riittäneet niukemmatkin ainekset.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno - rakkautta tottakai (Tammi 2010; suom. Liisa Ryömä)
Kirja lähti lainaksi liki sattumalta vanhempien kirjahyllystä; en ollut noteerannut sen ilmestymistä syksyllä, vaikka Tikkasen kirjoista olenkin pitänyt. Kirjailija on tarttunut isovanhempiensa erikoiseen tarinaan ja tyylitellyt siitä pieteetillä ja herkkävainuisella ajankuvalla kauniin romaanin. Taas kerran toivoin, että ruotsini riittäisi kirjallisuuden suvereeniin lukemiseen alkukielellä; kyllähän sitä tankkaa, mutta lennokkuus puuttuu ja sävyt jäävät helposti uupumaan lukijan vajavaisen sanaston vuoksi. Märta Tikkanenhan sai kirjasta eilen kirjallisuuden valtionpalkinnon.

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä (Schildts 2010, suom. Jaana Nikula)
Wahlströmin uutuus oli mielenkiintoista lukea heti Tikkasen teoksen jälkeen, molemmissa kun on otettu romaanin lähtökohdaksi elävät henkilöt. Kärpäsenkesyttäjä repostelee häpeämättä - ja kuitenkin empatialla ja ymmärtäen - kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin ristiriitaista hahmoa ja tämän lähipiiriä. Allekirjoittanutta riemastutti erityisesti se, miten Runebergin elämää sivunneille eläimille on annettu oma äänensä. Kuka kiittää, kuka moittii:

"Köhöm. Me porsaat haluaisimme myöskin puheenvuoron. Kansallisrunoilijamme ei ole kirjoittanut meistä ainoassakaan runossaan. Ei yhdessäkään! Kun ajattelee, mitä hän teki veljellemme Immanuelille, haaveilemme seuraavasta: Istumme joukolla joulupöydässä, sisään kannetaan valtava hopeakannella peitetty vati. Immanuel nostaa dramaattisesti kantta ja vadilla makaa Runeberg, kypsäksi paistettuna ja omena suussa. Ja sitten me kaikki tanssimme hänen ympärillään laulaen Porsaita äidin oomme kaikki."

Kevätyön konsertti

Seitsemisen kansallispuisto oli yhtä mukava vappuretkikohde kuin kuusi vuotta sitten. Todettakoon, että nyt mukana oli eri koira kuin viimeksi. Mies, teltta ja lettupannu olivat samat.

Huhti- ja toukokuun vaihdehan on jo edellisten reissujen myötä osoittautunut mitä parhaimmaksi metsäretkiajaksi. Luonto on täynnä elämää ja ääniä, joita ei enää kevään edetessä kuule. Näköhavaintoihin pääsimme listaamaan muun muassa kurjet ja pelottoman pohjantikan. Teltassa saimme kuunnella kevätyön konserttia, jossa sooloja esittivät laulujoutsenet, teeret, riekko, helmipöllö sekä härkälintu.

Erityisesti jälkimmäisen soidinkiljahtelu aamunkoitteessa oli vinkeä kokemus. Epäilin rääkyjää jo yöllä härkälinnuksi (Podiceps grisegena); en keksinyt mitään toista lajia, joka voisi päästellä yhtä karmivia ääniä (kenties ihtiriekkoa lukuun ottamatta). Kotiin palattuamme sain vahvistettua arvauksen oikeaksi.

Tuoltapa löytyy ääninäyte.

Pesästä lähtö

Vietän viimeisiä päiviä projektitutkijana - ainakin tällä haavaa. Toukokuun alusta siirryn vuodeksi Koneen säätiön tietokirja-apurahalle. Tuon vuoden aikana pitäisi saada aikaiseksi vielä yksi kirja väitöskirjan teemoja sivuten, suomeksi tällä kertaa.

Toisaalta hauskaa, toisaalta haluaisin jo lähteä luostarista ja siirtyä eteenpäin.

Mitä lähtemiseen tulee, ehdin olla alma materini opiskelijana tai leivissä yhtäjaksoisesti viisitoista ja puoli vuotta. Miten aika juokseekaan! Tuskin yhteinen taipaleemme kokonaan tähän päättyy, vaikka ammatillinen tulevaisuuteni onkin ensi keväästä alkaen taas avoin.

Tai mistäpä sitä koskaan tietää, mihin elämä viskaa.

Kirjoittaa aion joka tapauksessa muutakin nyt tulevan vuoden aikana, toivon mukaan myös blogia hieman paneutuneemmin. Ja kuvata enemmän.

Tuo ulkomaailmaa ihmettelevä sinitiaisen poikanen on pihapönttömme asukki viime kesältä. Kuva on vähän epätarkka; poikaset lähtivät maailmalle niin nopeasti, etten ehtinyt virittää jalustaa kuistille.

Tietoa mielipiteiden sijaan

"Irvileuat sanovat demokratian ongelmaksi sitä, että kansa äänestää väärin eikä kansaa saa millään vaihdettua. Se ei ole aivan tuulesta temmattu ajatus. Demokratian ongelma on tasa-arvo, joka nostaa mielipiteet tiedon korvikkeeksi."

Kannattaa käydä lukemassa Esko Valtaojan puheenvuoro (Turun Sanomat). Viisasta pohdintaa demokratian olemuksesta.

Loma

Pagistaanissa oli suuret suunnitelmat talviloman varalle. Ehkä hiihtovaellus Lapissa pitkästä aikaa. Kenties jääkiipeilyä Posion Korouoman rotkolaaksossa tai metsäsuksivisiitti Tiilikkajärven kansallispuistoon. Jonkinlaisia retkeilyaktiviteetteja yhtä kaikki, sellaiset kun ovat tupanneet talonhankinnan jälkeen jäämään vähän paitsioon.

Miten kävi? Ensinnäkin talviloma siirtyi siirtymistään molempien asianosaisten kiireiden vuoksi. Lopulta sitä päästiin viettämään huhtikuun puolen välin tienoilla. Toisekseen lomantekele lyheni lyhenemistään niin, että lopulta reissuun lähdettiin maanantaina ja kotiinpaluu oli jo lauantaina.

Mentiin sitten Nurmekseen. Kaadettiin lepikkoa, ennakkoäänestettiin, saunottiin, pilkittiin ja hiihdettiin päivänä muutamana Lörsä-saaren ympäri uveavantoja väistellen. Tehtiin kynsitulet rantakivikkoon ja pistettiin makkarat tikunnokkaan. Aurinko paistoi ja kaksi joutsenta lensi lahden yli toinen toiselleen töräytellen.

Yksi yö vanhempien luona Joensuussa, vierailun ohessa pitkän kaavan illastus Ravintola Kielossa, kotimatkalla vielä piipahdus Liperissä puhdistamassa linnunpöntöt.

Kävi se lomasta näinkin.

Jos siemenperunat syödään

Pagistaanissa on aina pyritty pysymään käsivarren mitan päässä puoluepolitiikasta sekä henkilökohtaisista että työperäisistä syistä. En ole kuitenkaan koskaan osannut äänestää kuin yhtä puoluetta (presidentinvaaleja ei lasketa), vaikken sen kaikkia nykylausuntoja sellaisenaan allekirjoitakaan.

Olen lapsesta asti ollut jotenkin tietoisempi luonnosta kuin ihmisistä. Luonto ja ympäristö ovat minulla luissa ja ytimissä niin, etten osaa olla nostamatta niiden varjelua ja säilyttämistä omassa mielessäni kärkeen silloin, kun puntaroidaan yhteiskunnan kehityssuuntia - semminkin, kun ne tahtovat jäädä poliittisessa keskustelussa aina vain sivuun tai hengettömiksi keppihevosiksi (eikä tämä tarkoita sitä, että kuvittelisin itse eläväni täydellistä ekoelämää, josta käsin olisi varaa osoitella muita; kaikkea muuta).

Totta kai kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä yhtä kysymystä voi erottaa muista, mutta ajan henki on yhtä kaikki edelleen kovin utilitaristinen, mitä luonto- ja ympäristökysymyksiin tulee. Kaikkein kärjekkäimmät äänet puhuvat ympäristöministeriön lakkauttamisesta tai muuttamisesta "luonnonvaraministeriöksi". Ihminen on tärkein!

Mutta mitä meille jää, jos siemenperunat syödään? Lyhyessä ajassa, välittömän edun ja talouskasvun nimissä voidaan tehdä valtavasti vahinkoa, joka ei enää ole korjattavissa. Ihmiskunnalta toivoisi hieman nöyryyttä omia ja muiden luontokappaleiden elinehtoja kohtaan.

Kukin valitkoon äänestettävänsä sen mukaan, mitä tärkeänä pitää. Jos kuitenkin haluaa katsoa, miten oma ehdokas on ympäristöasioissa toiminut tai haluaa etsiä "omasta" puolueestaan ympäristökysymyksistä kiinnostuneita ehdokkaita, kannattaa käydä kurkistamassa Suomen Luonnonsuojeluliiton Ei pöllöjä eduskuntaan-vaalisivut.

Ryhtymistä

Alkuviikon paras lainaus löytyi Näkymättömältä tytöltä: "Loppupäivän yritin päättää mitä tekisin. Siihen sai hyvin käytettyä koko päivän."

Tuohan on Pagistaanissa varsin normaali asiaintila. Pitää hartiavoimin suunnitella, päättää ja pysyä päätöksissään, jos mieli saada jotakin aikaiseksi.

Joskus jonkin asian tekeminen vaatii ensin toista asiaa, jota ennen pitää tehdä jokin muu, jota... Silloin pitää vain kääriä hihansa ja ryhtyä purkamaan vyyhtiä.

Motivaatio ryhtymiseen voi joskus tulla yllättävästä suunnasta. Taannoin esittelemäni Projekti Amazon on riippuvainen erinäisistä muista toimenpiteistä, joista yksi on olohuoneen ison seinän tapetointi (toki sama operaatio on tarkoitus tehdä muillekin seinille, tosin eri tapetilla). Kun kuutio vettä on paikoillaan, sitä ei tee mieli heti siirrellä.

Noin ylipäänsähän meillä on ollut ajatuksena säilyttää talossa alkuperäisenä mahdollisimman paljon: keittiön täyspuiset kaapistot, lautalattiat, lakatut sisäovet ja komerot ja niin edelleen. Jonkinlainen energiaremontti tehtäneen pieteetillä jossain vaiheessa, mutta mitään maanista uudistus- ja ikeointivimmaa tuskin tässä torpassa tullaan meidän aikanamme näkemään.

Mutta se aloittaminen. Kun kerran ryhtyy vanhaa tapettia nyhtämään irti, ei paluuta ole. Oli iskeä rimakauhu; muutakin kiirettä elämässä on, eikä remontin keskellä eläminen ole koskaan erityisen riemastuttavaa. Sitä paitsi epäilimme, että vanhan tapetin nylkeminen irti lastulevyseinästä olisi vähintään viikon tuskainen urakka.

Vaan sattuipa niin hyvin, että sisko kävi perjantaina virkansa puolesta tekemässä talossamme lämpökuvauksen ja testaamassa mökin ilmanpitävyyden. Sen takia piti siirtää ja tyhjentää kirjahyllyjä. Eikä niitä ole järkeä siirtää takaisin vain tyhjentääkseen ne uudelleen sitten hamassa ja epämääräisessä tulevaisuudessa, kun aika tuntuu kypsältä tapetointiprojektille.

Niinpä viikonloppuna tartuimme toimeen. Kuinka ollakaan, vanha tapetti lähti siististi irti. Noin kymmenen tuntia ja seinä oli paljas. Jos saamme tällä viikolla tehtyä pohjatyöt, pääsemme laittamaan uutta seinään jo lauantaina.

Kun kerran saa aloitettua, on helppo jatkaa. Tänään tulee muurari katsastamaan, millaisen varaavan tulisijan saisi 60-luvun avotakan tilalle - tuollaisen, joita muurailtiin tunnelmantuojiksi silloin, kun öljy oli halpaa, ja joista ei ole lämmitysmielessä yhtään mitään iloa (tämä on niitä poikkeuksia, jota ei ole niin väliksi säilyttää alkuperäisestä sisustuksesta).

Jos oikein hyvin käy, tormistaudumme jatkamaan samaan tahtiin muissakin huoneissa, jotka kaipaavat pientä pintasiistimistä lattian hiomisineen ja tapetointeineen. Tai sitten toivumme tästä rutistuksesta seuraavat kaksi vuotta.

Pala Birger Kaipiaisen "Kiurujen yö"-tapettia on lainattu hovihankkijamme Tapettitehdas Pihlgren & Ritolan sivulta.

"The Oldest One in Russia"

Ilmoitusluontoinen asia: allekirjoittaneen kirjallinen tekele 'The Oldest One in Russia' - The Formation of the Historiographical Image of Valaam Monastery (Brill Academic Publishers) näkee päivänvalon toukokuun lopussa.

Kirja pohjautuu siis taannoiseen väitökseeni. Tekijän vinkki: kannattaa lukea tämä mieluummin kuin väitöstilaisuuteen painatettu versio. Asia on toki sama, mutta kakkosversio on viimeistellympi, erinäisiä "tekevälle sattuu" -kiiremokia on korjattu ja taustoitusta lisätty.

Tuolta kustantamon linkistä kirjaa voi jo tilata (kohtalaisen suolaiseen) 110 euron hintaan. Opuksesta kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä myös allekirjoittaneeseen.

Annapurna, Vermeer ja hullu parturi

Kirjoittaa pitäisi jotain ihan muuta, mutta kun ei irtoa, niin ei. Jospa viime aikoina luettujen kirjojen listaaminen auttaisi.

No, "listaamisesta" tuskin voi puhua, kun kirjoja on vain kolme.

Maurice Herzog: Annapurna: The Conquest of an 8000-Metre Peak (1952)

Jatkoin siipan kiipeilykirjaston läpi käymistä lukemalla alan varsinaisen klassikon. "Annapurna" kertoo ranskalaiskiipeilijä Herzogin johtamasta retkikunnasta, jonka kaksi jäsentä ensimmäisinä maailmassa pääsivät 8000-metrisen vuoren huipulle.

Tämä kirjahan on se, jonka maailman huippukiipeilijät (mukaan lukien Ed Viesturs ja Veikka Gustafsson) mainitsevat usein ensimmäiseksi innoittajakseen. Kiintoisaa sikäli, että loppupuolisko kirjasta kuvaa lähinnä paleltuneita ja kuolion uhkaamia raajoja, lääkintätoimenpiteiden aiheuttamia sietämättömiä tuskia ja mitä merkillisimmissä oloissa tehtäviä sormien ja varpaiden amputaatioita retkikunnan vetäytyessä vuorilta (yksi viimeisistä kenttätoimenpiteistä tehtiin intialaisella rautatieasemalla, josta sherpat sitten lakaisivat irtovarpaat pois ihmisten tuijottaessa vieressä).

Siipalle totesinkin, että tämä kirja karsinee jyvät akanoista, mitä vuorikiipeilyyn tulee. Se, joka kokee teoksen yhtenä inspiroivimmista retkikuvauksista ja haluaa ehdottomasti päästä kulkemaan Herzogin ja kumppaneiden (varpaattomia) jalanjälkiä, lienee mentaalisesti sopivaa ainesta kapuamaan vaikka kaikki neljätoista kasitonnista. Ne meistä, jotka lukevat sitä epäuskoisen huvituksen ja kauhun sekaisin tuntein, tyytyvät matalampiin huippuihin.

Tracy Chevalier: Girl with a Pearl Earring (1999)

Annapurnan jälkeen halusin lukea jotain sellaista, jossa mätä ei tirsku ja raajat pysyvät ihmisissä kiinni. Koska en kiireiltäni ollut vieläkään ehtinyt kirjastoon, koetin kaivella omista varastoista jotain ennen lukematonta. Käteen osui siskolta lainassa oleva pokkari, joka jostain syystä oli unohtunut hyllyyn ties miten pitkäksi aikaa.

Fiktiivinen tarina on rakennettu hollantilaistaiteilija Jan Vermeerin (1632-1675) "Tyttö ja helmikorvakoru"-maalauksen ympärille. Ehdottoman viihdyttävää ja harmitonta, taitavasti ja tunnelmallisesti kirjoitettua luettavaa. Juuri sellainen kirja, jonka ahmii junamatkalla havahtuen vasta määränpäässä. Minä en tosin ahminut, kun reissuja ei ollut, vaan paloittelin iltalukemiseksi.

Jarkko Laine: Räävelinkadun hullu parturi (1996)

Kun tällä viikolla lopulta ennätin käymään kirjastossa, tarttui mukaan muun muassa tämä Laine-vainaan novellikokoelma, jota en ainakaan muistanut lukeneeni. Olisi ollut mahdotonta olla ottamatta lainaksi kirjaa, jolla on tuollainen nimi, kun se kerran silmiin sattui.

Pettyä ei tarvinnut: viistoa tajunnanvirtaa ja teräviä havaintoja - ja hetkittäin hervottoman hauskaa tekstiä. Kovin ajankohtaista myös, vaikka onkin jo viidentoista vuoden takaa.

Asiamiehiä otamme ostamaan puoloja

Olen taas viime päivinä kolunnut viran puolesta 1800-luvun sanomalehtiä. Ongelmana ajankäytön kannalta on, että niitä selatessa juuttuu aina lukemaan kaikenlaista muuta kuin sitä, minkä vuoksi niitä käy läpi.

Etenkin mainokset ja ilmoitukset ovat todellisia aikakoneita muillekin kuin mentaliteettien ja aatteiden historiaa työkseen tonkivalle. Katsokaa vaikka, miten vasemmalla olevista Mikkelin Sanomien ilmoituksista vuoden 1899 syksyltä aukeaa kokonainen maailma ja aikakausi.

Wiborg-lehdessä taas tarjottiin keväällä 1861 kesäasuntoa vuokralle Viipurin läheltä. Ilmoitus oli lehdessä kolmella kielellä. Miten paljon sekin kertoo (kuten myös se, ettei yksikään noista kielistä ole suomi)!

Onneksi jokin tolkku on pakko säilyttää ja keskittyä siihen, mitä on tekemässä. Muuten voisin uppoutua näihin - itse artikkeleista puhumattakaan - päiväkausiksi.

Aarreaittaanhan pääsee käsiksi Kansalliskirjaston Historiallisen sanomalehtiarkiston kautta. Siellä on digitoituna valtaosa vuosina 1771-1900 Suomessa ilmestyneistä sanomalehdistä.

Yllättävää toimeliaisuutta

Tämänkertainen syy Pagistaanin hiljaiseloon on oikoluku-urakka yhdistettynä hakemiston laatimiseen tiukalla aikataululla. Mutta toivon mukaan vaivat palkitaan kesällä kovissa kansissa.

Lisäksi olen yrittänyt vapaa-ajalla kiskoa itseni pois koneen äärestä. Miehen kanssa ennätimme jonkin kerran jääkiipeilemään, ennen kuin etelän jääputoukset alkoivat suhinalla sulaa. Jääkiipeily kuuluu niihin taitoihin, joita on hyvä osata edes jonkin verran, jos liikkuu Alpeilla merkittyjen polkujen ulkopuolella. Varsinainen putouskiipeily on tietysti oma lajinsa; kovin hurjiin suorituksiin ei tavallisen alppipatikoijan ja sunnuntaikiipeilijän tarvitse yltää. Riittää, että perustekniikka ja välineet ovat hallussa.

Eikä siinä kaikki! Pagistaanissa on tosiaan oltu yllättävänkin toimeliaita: kävimme viime lauantaina muutaman hevosteluhenkisen idäntutkijatoverin kanssa kolmituntisella islanninhevosretkellä. Edellisestä issikoinnista olikin allekirjoittaneella vierähtänyt yli vuosi. Oli huiman hauskaa painella pitkin Kytäjän lumisia maalismaisemia, vaikka jälkikäteen irvistelimmekin toisillemme yli-ikäisestä ponityttöilystä.

Kuvassa on pieni, musta ja karvainen Númi frá Dalsmynni. Islanninhevosten nimissähän on perinteisesti frá-osio; se ja paikannimi kertovat, mistä hevonen on kotoisin. Olen tiennyt, että tuhanteen vuoteen ei Islantiin ole saanut viedä hevosia oman kannan suojelemiseksi, mutta se oli uutta, että kerran Islannista pois vietyä hevosta ei enää saa viedä sinne takaisin. Niinpä esimerkiksi muualla Euroopassa kilpailevat islantilaisratsastajat myyvät hevosensa pois kilpailun jälkeen tai pitävät mantereella kilpatallia. Aina oppii uutta.

Räkä poskella

Viime sunnuntain hiihtolenkillä siippa mainitsi ihmetelleensä jo pidempään, miksi ihmiset hiihtävät niin kovaa.

Hyvä kysymys. Toden totta, suuri osa kanssahiihtäjistä painelee tiukoissa pöksyissä räkä poskella kuin piru olisi suksenkannoilla. Vähemmistössä olemme me leppoisaa matkavauhtia etenevät maisemien ja eläinten jälkien katselijat.

Ei siinä mitään. Kukin menee sitä vauhtia, jonka itselleen hyväksi näkee.

Mutta jatkokysymyksenä pohdimme, minne nuo kaikki latujen Schumacherit katoavat kesäisin. Kyllähän silloinkin lenkkeilijöitä näkyy, mutta jos talvimeiningin suhteuttaisi kesään, pitäisi metsäpolkujen ja kevyen liikenteen väylien olla täynnä urheilusuorittavia pikajuoksijoita. Vaan harvoinpa meistäkään juoksulenkillä kukaan ohi painelee, vaikka etenemme - kuten hiihtäessämmekin - sellaista matkaa voittavaa perusvauhtia, emme mitään kiitoravia.

Mikä vimma siis suomalaisiin talvisin iskee? Vai onko kyse harhasta: siitä, että himohiihtäjät pakkaantuvat tiettyihin paikkoihin - lähinnä valmisladuille - himojuoksijoiden hajaantuessa pitkin poikin tantereita, jolloin heitä näkee vain harvakseltaan?

Tämän älyllisempiä ei Pagistaanissa olekaan pohdiskeltu. Tai jos onkin, ei niitä ehdi raportoimaan.

Parsakaali-herkkusieni-tofuwokki

Uskon edelleen eettiseen sekasyöntiin: siihen, että ihminen voi syödä kohtuudella muita eläimiä, jos niitä on ennen ruoaksi joutumista kohdeltu asianmukaisen kunnioittavasti ja ne ovat saaneet elää lajinomaista elämää.

Tämä kaunis ihannehan ei nyky-yhteiskunnassa toteudu. Kuten joku kolumnisti taannoin totesi, on hurskastelua paasata siitä, etteivät nykylapset tiedä, mistä ruoka tulee, kun samalla lihan tehotuotantoprosessi ja sen yksityiskohdat pyritään pitämään kuluttajilta pimennossa. Kansalle markkinoiduissa mielikuvissa mummon kanaset nokkivat matosia maatalon pihalla ja onnelliset possut paistattelevat auringossa lätin seinustalla.

Tosiasiassa äärimmilleen viedyssä lihatehtailussa kärsivät niin eläimet kuin ihmisetkin. Kuluttaja saa halpaa lihaa, mutta kokonaishinta on hurja.

Jo hyvän aikaa sitten Pagistaanissa tuli mitta täyteen, jolloin syntyi päätös lihansyönnin rajoittamisesta; lihaa käytetään, muttei rutiininomaisesti joka päivä. Se on pitänyt. On itse asiassa ollut helppo vetää raja siihen, tuoko liha jotain lisäarvoa valmistettavaan ruokaan vai ei. Poronkäristys on hyvää, samoin kunnon pihvi silloin tällöin. Mutta marinadiliejussa uitetun suikalelihan voi hyvin korvata tofulla tai soijasuikaleilla häviämättä mitään. Pikemminkin maussa ja ravintoarvoissa voittaa. Kannattaa kokeilla.

Tällaista peruswokkia teimme sunnuntaina jääkiipeilyretken jälkeen. Helppoa ja hyvää, sopii vaikka ensikokeiluksi tofulla.

Parsakaali-herkkusieni-tofuwokki

250 g marinoitua tai marinoimatonta tofua*
200 g herkkusieniä
parsakaali
puolikas purjo
3-4 kynttä valkosipulia
täysjyvänuudeleita
inkivääriä
soijakastiketta (Ketjap Manis tai tavallinen)
makeaa chilikastiketta

Parsakaalinnuput höyrytetään, keitetään tai kypsennetään mikrossa al dente. Tofu kuutioidaan, tarvittaessa marinoidaan ja paistetaan kuumalla pannulla öljyssä kullanruskeaksi. Siirretään sivuun ja laitetaan pannulle suikaloitu purjo, silputut valkosipulit ja paloitellut herkkusienet. Paistellaan tovi, maustetaan inkiväärillä, soijakastikkeella ja chilikastikkeella. Lisätään parsakaalit ja tofukuutiot, sekoitetaan ja maistetaan. Lisätään mausteita tarvittaessa. Lopuksi lisätään pannulle esikeitetyt nuudelit, sekoitetaan ja tarkistetaan vielä kerran maku.

Jos haluaa, sekaan voi nakata kookosmaitoa tai vaikkapa cashew-pähkinöitä. Vihanneksia voi toki vaihdella aivan mielensä mukaan. Ja parsakaalin kannasta on näppärää tehdä sosekeittoa.

*Marinoimattoman voi kuutioida muutamaksi tunniksi muhimaan vaikkapa teriyakimarinadiin: valmista teriyakikastiketta vedellä laimennettuna.

Maaliskuuhun

Toveri Taviokuurna listasi asioita, joista tuntee helmikuun. Itse voisin jatkaa listaa helmi- ja maaliskuun vaihteen huomioilla.

Päivän ja yön lämpötiloissa alkaa olla huimia eroja. Aurinko sulattaa etelään päin olevat ulkoportaat ja räystäistä tippuu vesi.

Työhuoneesssa aurinko paistaa taas silmiin paljastaen järkyttävän likaisen ikkunan.

Aamu- ja iltalenkit voi juosta ilman heijastinliiviä, hämärästä valoon tai valosta hämärään katsellen taivaanrannan murrettujen värien kirjoa.

Iltapäivien valo alkaa olla kevättalven kuulasta pastellia.

Tiaiset hurjistuvat aurinkoisina päivinä, pensasaidasta kuuluu pikkuvarpusten tauoton silputus.

Viherkasvit heräävät ja alkavat työntää uutta lehteä muistuttaen mullanvaihdosta.

Uroskoirat villiintyvät, kun lähiseudun nartut lähettävät lemmenkutsuja. Paremman kohteen puutteessa tunteita puretaan vanhaan, leikattuun narttuun tai kanssakoiraaseen.

Helmikuussa luettua

Pidänpä kiinni päätöksestäni ja jatkan luetun listaamista. Nyt ei ole ollut juna- tai lentoreissuja, joten lyhyiden iltalukupätkien varassa on menty.

Elizabeth Kostova: The Swan Thieves (2010)
Kostova kirjoitti muutama vuosi sitten menestysromaanin The Historian, joka oli vinkeä yhdistelmä fantasiaa, kauhua, historiaa ja dekkaria. Järeä "Joutsenvarkaat" on erityyppinen, mutta yhtä kaikki viihdyttävä sekoitus taidehistoriaa, psykologiaa - ja dekkaria. Kostovan kerronta oli juuri niin maukasta, kuin muistinkin.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava, 2006)
Joel Haahtelan teoksista olen niin ikään pitänyt kovasti. Hän on taitava tunnelmakuvaaja. "Perhoskerääjäkin" on eräänlainen dekkari, viipyilevä kertomus miehestä, joka oudon perinnön saatuaan lähtee jäljittämään sen taustoja läpi Euroopan.

Juha Seppälä: Takla Makan (WSOY, 2010)
Seppälän romaanissa on kaksi näennäisen erillistä kertomusta, jotka kansitekstin mukaan "kuvaavat matkaa maailmasta pois ja ihmisen sisimpään". Synkähköä nykyproosaa, tarkkanäköistä ja oivaltavaa kerrontaa. En ole oikein varma, pidinkö tästä vai en. Pitänee sulatella asiaa vielä tovi.

Projekti Amazon

Sanonta lähteä lapasesta on hauska. Ja käyttökelpoinen.

Meillä on ollut nyt pari viikkoa autotallissa reilun 700 litran lasisammio jalustoineen. Se tuli käytettynä, mutta hyväkuntoisena Forssasta. Ihan noin suurta akvaariota emme olleet hakemassa, mutta kun läheltä löytyi, kotiin tuotiin ja halvalla sai...

Lapasesta siis lähti.

Ennen ostopäätöstä sentään tarkistin rakennustekniikkaa työkseen tutkivalta siskolta, pitäisikö lattian kantavuudesta huolestua, jos moisen ammeen olohuoneeseen virittää ja vedellä täyttää. Kuulemma voinemme nukkua sen osalta yömme rauhassa etenkin, jos rakennamme altaan alle sokkelin pistekuormitusta estämään.

Allas on hyvämaineisen valmistajan työtä ja himpun verran tavallista paksumpaa lasia. Siis vielä paksumpaa, kuin mitä tuon kokoluokan akvaarioissa tavallisesti käytetään. Ehkä se ei siis hajoa. Pitää vain toivoa, etteivät ulkosuodattimet ala vuotaa tai tapahdu muuta jännittävää, josta pienempien akvaarioiden omistajat jäävät helposti paitsi.

Tiedossa on - tämän riehakkaan startin jälkeen - rauhallisesti etenevä projekti tuon nykyisen 200-litraisen Aasia-altaan rinnalle. Tällä hetkellä tuumailemme tekniikkaa (varsinkin mainitun ulkosuodatuksen kanssa aiomme pelata varman päälle) ja alumiinijalustan viritystä olohuonekelpoiseksi. Paikkakunnan vesiarvot näyttäisivät kiekkokalojen lajialtaalle sopivilta, mutta saisihan tuohon hienon Amazon-biotoopin - vaikkapa lehtikaloja ja viivakirjoahvenia - ilman niitäkin.

Katsotaan.

Mitä mahdollisiin ulkomailla oleskeluihin tai muihin elämän käänteisiin tulee, asioista murehdittakoon sitä mukaa, kun ne eteen ilmaantuvat. Tämähän on filosofia, jota optimistisiippani on yrittänyt pessimistinpäähäni takoa vaihtelevin tuloksin.

Mietin jo, pitäisikö perustaa akvaarioasioille oma blogi, muttei ehkä vielä. Saattaa olla, että Projekti Amazonin edetessä muutan mieltäni: koti-insinööri ottaa mielellään erilaisia työvaihekuvia, joista voi olla iloa kanssa-akvaristeille tai sellaisiksi aikoville, muttei ehkä muille Pagistaanin lukijoille.