Epifyytit

Pari vuotta sitten sain Phalaenopsis-herätyksen havahtuen monen muun tavoin huomaamaan, miten helppohoitoisia ja ahkeria kukkijoita perhoskämmekkähybridit ovat. Toisin kuin kuvittelin, diivailu on niistä kaukana! Sittemmin perhosia on ilmaantunut ikkunalaudoillemme useampikin (odottelemaan seuraa muista orkideoista, joiden aika tulee vielä koittamaan).

Erityisen sympaattista kämmeköissä on se, etteivät ne jalostuksesta huolimatta ole unohtaneet epifyytin eli päällyskasvin ominaispiirteitä. Kun tueksi laitetun kepin ottaa pois, kasvi näyttää huokaisevan helpotuksesta ja alkavan tyytyväisenä kasvattaa kukkavarsiaan, lehtiään ja ilmajuuriaan vaakasuunnassa rönsyten. Ainakin meidän perhoskämmekkämme viihtyvät mainiosti amppeleissa, mitä ei kukkakaupassa sotilaallisesti seisovia Phalaenopsis-rivistöjä katsoessaan arvaisi.

Noli turbare circulos meos

On mielenkiintoista huomata olleensa nuorempana jollain tapaa avoimempi muutoksille kuin nyt. Luulisi, että asia olisi päin vastoin, mutta eipäs vain; huomaan huolestuvani ja käyväni oudon levottomaksi tuttujen ympyröiden vaihtumisesta, vaikka vaihdos olisikin myönteinen ja toivottu.

Tuleva talomme on pikaisesti laskettuna 14. kotini, joten muuttaminen itsessään on rutiinia. Luulenkin tänään koiria lenkittäessäni hoksanneeni, mistä uudenlainen hermostuminen kumpuaa - siis sen lisäksi, että joudun siirtämään sekä kotini että sen myötä työympäristöni toiseen paikkaan kesken väikkärin loppurutistuksen.

Katsellessani taaksepäin tajusin, että olen viimeisten muutaman vuoden aikana ollut rauhallisempi ja elämääni tyytyväisempi kuin koskaan aiemmin. Nuorempana - ja aiemmissa ihmissuhteissani erityisesti - olin kroonisesti levoton ja aina vähintäänkin lievästi ahdistunut, ja lankesin kerta toisensa jälkeen kuvittelemaan, että ulkoisten olosuhteiden muutos muuttaisi tilanteen ja toisi mielenrauhan.

Kovin tavallinen kuvitelma, luulen.

Niinpä kodin vaihtaminen, ulkomaille lähteminen tai naimisiin meneminen tuntuivat olevan täynnä toivoa ja lupauksia ennemmin kuin epämääräistä uhkaa. Halusin koko ajan jotakin tietämättä itsekään, mitä.

Kun eteeni sitten heitettiin muutos, johon en itse voinutkaan vaikuttaa, oli se siihenastisen elämäni kovin paikka. Aloin vähitellen tajuta, että muun maailman sijaan vinossa oli lähinnä suhteeni omaan itseeni. Eikä ihan vähänkään. Nykyisin se on toivoakseni suoristunut jo hiukan. Osaan vetää paremmin rajat itseni ja muiden väliin, enkä enää vaadi itseltäni mahdottomia (paitsi ehkä joskus pikkuisen). Kenties noiden todellisten muutosten seurauksena olen osannut asettua aloilleni omaan elämääni paremmin kuin ennen. Kaiken lisäksi olen ollut onnekas löytäessäni ihmisen, jonka kanssa viihdyn paremmin, kuin olisin uskonut kenenkään kanssa viihtyväni ja joka - hämmästyttävää kyllä - näyttää viihtyvän myös minun kanssani vuodesta toiseen.

En ole oikeastaan aikoihin aktiivisesti halunnut muuta, kuin mitä minulla nyt ja tässä on. Edes vuokra-asuntomme karmea sijainti kehätyömaan vieressä ei ole laukaissut aiemman kaltaista levottomuutta ja tarvetta muuttaa asioita nyt ja heti. Tieto ja toive siitä, että joskus tämäkin muuttuu, on riittänyt.

Tampereelta Espooseen ja samalla miehen kanssa yhteen muuttaessani muistan aivan samanlaisen haikeudensekaisen pelon siitä, että jo olemassa oleva hyvä häviää, kun sitä yrittää omilla toimillaan korskeasti lisätä. Pelko osoittautui turhaksi.

Ehkä tällä kertaa paineita lisää myös muutto omakotitaloon. Aivojeni primitiiviset syöverit kai muistuttavat, miten moisessa projektissa kävi kymmenkunta vuotta sitten: löysin itseni muuttolaatikoiden ja kahden koiran kanssa pienestä vuokra-asunnosta ihmettelemästä, mistä ylitseni ajanut rekka oikein tuli (eikä toinen yritys eri ihmisen kanssa päättynyt juurikaan paremmin, vaikka tapaus oli aivan erilainen ja shokkiefekti paljon pienempi).

Vaikka järki sanoo, ettei menneitä ja nykyistä tilannetta voi verrata toisiinsa oikein millään tasolla, on kai nämäkin tuntemukset vain käytävä läpi.

Peruspuuhakas nisäkäs

Äiti lykkäsi taas matkaani kasan lehtiä. Niistä yhdessä oli tutkija Jaana Venkulan kiintoisa haastattelu*. Se vahvistaa saunan lauteilla sorvattua maallikkoteoriaamme ihmisestä peruspuuhakkaana nisäkkäänä, jonka kohtaloksi ainakin länsimaissa on koitumassa nykytekniikan ja -yhteiskunnan vahvistama ja suosima mukavuudenhalu.

Myös tutkijan mukaan ihmiset ovat sairastuneet "oikean tekemisen" puutteeseen. Ihmislaji ei sopeudu noin vain uuteen, päähän keskittyvään elämäntapaan, josta konkreettinen selviytymisaskarointi puuttuu lähes kokonaan:

"Elämme käsittämätöntä pään ja tiedon ylivallan aikaa, jossa tekniikka hoitaa sen, mikä ennen tehtiin itse.
- Se on paha virhe. Elämä on näennäisesti helpottunut, mutta ovatko ihmiset koskaan olleet niin uupuneita ja masentuneita kuin nyt? Mieli väsyy, kun tekeminen puuttuu."

Venkula muistuttaa, että kun teemme käsillä jotakin konkreettista, aivotkin toimivat vilkkaammin. Erilaisista kriiseistä selviämisessäkin tekeminen voi olla vatvomista tehokkaampaa, koska se aktivoi aivojen mielihyväkeskusta ja sitä kautta ongelmia ratkovia aivolohkoja:

"- Keskittyneessä puuhassa aivot saavat yhtäältä levätä, toisaalta uusiutua ja silloin niissä syntyy 'kuin itsestään' yllättäviä oivalluksia. Se tuntuu siltä, kuin odottamatta umpiseinään aukeaisi ovi. Mieli löytää itse tiensä, mutta se vaatii pakotonta tilaa."

Sama pätee, sivumennen sanoen, myös aivotyöhön. Ainakin allekirjoittaneen kokemuksen mukaan tutkijan tai kirjoittajan hommissa on turha jäädä työpöydän ääreen jahkamaan umpikujalta tuntuvia jumituksia. Siitä seuraa vain painetta ja ahdistusta, joka ei taatusti edistä ongelman ratkeamista. Jonkin konkreettisen asian tekeminen sen sijaan rentouttaa ja vapauttaa pääkopan tekemään omaa työtään, ja useimmiten ratkaisu tosiaan ilmestyy kuin itsestään. Ennemmin tai myöhemmin. Kuten olen joskus tainnut kirjoittaakin, ilmiö on toisinaan lähes pelottava; aivan kuin joku toinen olisikin tehnyt työn ja välittäisi valmiin, loogisen ajatusrakennelman telepaattisesti päähäni keskittyessäni johonkin aivan muuhun.

Aivot eivät tosiaankaan toimi kellokortilla.

Mitä tulee teoriaan tekemättömyyden ja masentumisalttiuden välisestä suhteesta, uskon ilmiön liittyvän tyydytykseen, jota ihminen kokee puuhatessaan aivan perusasioiden parissa. Ehkä kyseessä on juuri primitiivinen tarve "selviytymisaskareisiin" ja tunteeseen, että saa tehtyä jotakin konkreettista hyödyksi itselleen ja läheisilleen. Yhä abstraktimmiksi muuttunut työelämä yhdistettynä nykytekniikan helpottamaan arkeen ei noita pieniä tyydytyksen kokemuksia juuri tarjoa. Elämän merkitykselliseksi mieltämisestä jää kukaties puuttumaan jotakin olennaista.

Liekö tällä jonkinlainen yhteys viime aikojen sisustus- ja ruoanlaittoinnostukseen, joka tosin - paradoksaalisesti - näyttää sekin olevan ulkoistettu medialle? Ihmiset jatkavat istumatyöpäivän päätteeksi istumista kotisohvalla ja katsovat, kun muut sisustavat ja laittavat ruokaa, vaikka mielelle olisi terveellisempää touhuta samoja asioita itse. Tai jotakin muuta, mikä itse kullekin parhaiten sopii.

Joltisenkin oudolta on tuntunut myös kasvava into tehdä mökeistä täysin varusteltuja kakkosasuntoja, joissa ei tarvitse eväänsä liikauttaa sen enempää kuin kaupunkikodissakaan. Vanhat, lautarakenteiset kesämökit huusseineen eivät enää kiinnosta, kun tarjolla on hulppeita hirsihuviloita kaikilla herkuilla sähkösaunasta sisävessaan ja astianpesukoneesta keraamiseen lieteen. Puusavotta, saunavesien kantaminen ja astioiden tiskaaminen puuhellalla lämmitetyllä vedellä olisivat kuitenkin aivolepoa parhaimmillaan!

Mutta ehkä monesta nykyihmisestä moinen vaivannäkö tuntuu turhalta, kun saman voi hoitaa helpomminkin ja aikaa säästäen - ja kuinka ollakaan, juuri tuossa päätelmässä taitaa piillä ongelman ydin.

Sitä paitsi - mitä sillä puuhaamiselta "säästyneellä ajalla" oikein tehdään?

Vaikka aika ajoin irvistelenkin lempeästi siipan lennokkiharrastukselle, touhussa piilee suuri viisaus. Kerrostalossa konkreettiset selviytymispuuhat ovat olleet vähissä, mutta luova värkkäily - mikä tahansa - nollaa työpäivän silminnähden tehokkaasti tehden työpaineiden pusertamasta takuupäälliköstä leppoisan ja elämäänsä tyytyväisen kaverin (kuvassa mies esittelee velipojalleen Beaver-pienkoneesta mukailtua Talkeetna Air Taxia, johon hän sai inspiraation vuoden takaiselta Alaskan-reissultaan).




*ET-lehti 5/2009, jutun kirjoitti Anne Karuvuori

Vielä ehdimme

Tuntui oudolta palata etelään, jossa krookukset kukkivat, eikä lumesta ole enää jälkeäkään. Ylä-Karjalassa lunta oli vielä reilusti ja lisääkin tuli, vaikka aurinko jo sulatteli ahtojäiden reunapuikkoja.

Rapein hankiainen osui vasta lähtöaamuksi, mutta vielä ehdimme hiihtämään ja mäkeä laskemaan ennen kevään selkävoittoa. Linnunpöntöt tuli niin ikään puhdistettua sekä Nurmeksen että Liperin mökeillä. Lisäksi ehdimme saunoa perusteellisesti kahden jääkantisen järven rannalla sekä tavata molempien sukulaisia mukavissa merkeissä (enoni luona nautittu pääsiäislounas kesti vaatimattomat viisi tuntia).

Välillä pistäydyimme etelässä laittamassa nimemme moneen paperiin. Takaisin lomanviettoon palasimme pankin torppareina. Kuten jo mainituksi tuli, torppa sijaitsee Riihimäellä. Vielä on reilun kuukauden verran aikaa nauttia YIT:n tarjoamista idyllisistä taustaäänistä, viehättävistä maisemista ja kaikki pinnat peittävästä, herkästä pölykerroksesta.

Puottaa hässäyttää

- Syysjiä marmattaa ja varottaa, että elä tule. Kevätjiä se vuan puottaa hässäyttää, valisti nuorempiaan siipan yhdeksättäkymmenettä käyvä isoeno puheen kääntyessä kevätjäillä liikkumiseen.
Pielisen kalastajakonkari oli itse pudonnut jäihin vain kerran, silloinkin onneksi matalikossa. Hevosen alta oli jää pettänyt pariin kertaan, mutta niistäkin tilanteista olivat selvinneet elävien kirjoissa sekä neli- että kaksijalkaiset kulkijat.

Oikeaan suuntaan

On mahdottoman kiinnostavaa havainnoida, miten ihmiset asemoivat itsensä maantieteellisesti. Tarkoitan lähinnä mielikuvatasoa: mitä itse kukin pitää kotiseutunaan ja mitä siihen liittyy, mikä taas tuntuu vieraalta ja kaukaiselta. Se, mikä itselle on itsestäänselvää, voikin toiselle näyttäytyä nurinkurisena - ja päin vastoin.

Esimerkiksi eteläsuomalaiseen multaan juurensa alusta alkaen kasvattanut Veloena kirjoitti, että "on jotenkin raskasta ja ahdistavaa matkustaa pohjoiseen päin. Minusta se tuntuu väärältä suunnalta kaikkina vuodenaikoina".

Kun minä puolestani muutin muutama vuosi sitten Hämeeseen ja sieltä edelleen pääkaupunkiseudulle, pohjoisen ja idän suunta asettuivat "oikeiksi" suunniksi, ja sellaisina ne ovat pysyneet. Lisäksi viihdyin Tampereella niin hyvin, että sekin hahmottuu eräänlaiseksi kotiseuduksi.

Etsiessämme uutta asumusta hieman väljemmiltä vesiltä oli hilkulla, ettemme päätyneet Lohjalle. Vaikka talo oli sympaattinen, lännen ja kaakon suunta tuntuivat alusta alkaen vääriltä ja epämääräisen ahdistavilta. Nyt näyttää siltä, että päädymme Riihimäelle, mikä tuntui alusta alkaen oikealta ja hyvältä (vaikka monelle ajatuskin pienestä kauttakulkukaupungista saattaisi olla kauhistus). Matka Helsinkiin on osapuilleen sama, mutta julkiset liikenneyhteydet ovat Riihimäeltä monin verroin paremmat, mikä painaa vaa'assa paljon. Sekä Itä-Suomeen että Tampereelle - niihin oikeisiin suuntiin - on niin ikään sukkelampi reissata. Sitä paitsi Riihimäki on jo Hämettä!

Suhtautuminen vuodenaikoihinkin riippuu kovasti siitä, missä on kasvanut. Lainaan taas Veloenaa, joka kirjoitti kuuntelevansa "kuin perverssiä kauhutarinaa miehen muistoja, joissa pihaan aurattu lumikinos suli lopullisesti vasta kesäloman jo alettua." Minäkin rakastan Etelä-Suomen varhaisia ja epätodellisen ylenpalttisia keväitä, mutta samalla kaipaan kuitenkin pidempää talvea. Täällä se alkaa myöhään ja loppuu kesken.

Mistä puheen ollen, aivan kohtsillään lähdemmekin oikeaan suuntaan viettämään pääsiäispyhiä ja pitämään pois talvilomiamme (sic!). Suksenkantit on teroitettu, lumikengät pakattu ja metsurinsaappaat rasvattu talven rääppiäisiä varten. Mukavaa pääsiäistä!

Työvoimabyrokratiaa

Tänään Acatiimissa oli kirjoitus tutkijoiden työttömyysturvaongelmien helpottumisesta. On jo aikakin! Sen verran kafkamaisia tarinoita aiheesta on kuultu - ja tuoreessa muistissa ovat omatkin kokemukset työvoimabyrokratian ruosteisissa rattaissa.

Allekirjoittaneen nelivuotinen tutkijakoulukausihan päättyy vuoden lopussa, mikä nousee mieleen aamuyön unettomina hetkinä ja yhä useammin myös päiväsaikaan. Vakaa aikomukseni on rutistaa väitöskirja kielentarkastusvaiheeseen hyvissä ajoin ennen vuoden vaihtumista, mutta tarkastus- ja julkaisuprosessiin kaikkinensa menee oma aikansa. Varmaa on vain se, että vielä tämän vuoden puolella tohtorintutkintoa ei tule plakkarissani olemaan.

Yritän toki haalia jonkinlaista saattohoitorahoitusta viimeistelyvaihetta varten. Post doc-pohdinnan lisäksi itämässä on joitakin pienempiä projekteja, ja toivon mukaan freelance-lehtihommien puolellakin olisi lisäämisen varaa. Silti oli helpottavaa lukea allaoleva pätkä; aivan tyhjän päälle ei väikkärinsä tarkastukseen jättänyt tohtorikokelas joutune, vaikka päätyisikin asioimaan työvoimatoimiston luukulle:

"Omassa työssä työllistymisen päättyminen todetaan ensisijaisesti työnhakijan esittämän luotettavan selvityksen perusteella. Tällainen selvitys voi olla esimerkiksi väitöskirjan jättäminen esitarkastukseen, käsikirjoituksen tai tilaustyön jättäminen tilaajalle tai kustantajalle sekä apurahakauden päättyminen."

Kokonaisuudessaan uudet ohjeet löytyvät Tieteentekijöiden liiton sivuilta.