Luottokasvattajallamme on taas kesäpentue, viides kesäkuuta syntynyt (kuva on kasvattajan ottama). Sivumennen mainittakoon, että yksi uros on vielä vapaana.Luulen, että aivoissani on jokin kytkentä vinksallaan, koska koiranpennut herättävät minussa täsmälleen saman reaktion kuin pikkuvauvat useissa muissa. Ihmisen poikaset ovat kiinnostavia ja usein mitä viehättävimpiä olentoja, mutta samanlaista, täysin irrationaalista einoinsöpöjävoiollaolemassakatsokaanytnoitatassuja-tunnetilaa ne eivät allekirjoittaneessa saa aikaan.
Joskus takavuosina epämääräisesti häpesin asiaa, kun koin, että käytökseltäni pikkuvauvojen suhteen odotettiin jotakin enemmän - tässä asiassa naisilta tunnutaan aina odottavan enemmän kuin miehiltä, jopa toisen normaaliuden kyseenalaistamiseen asti - mutta sittemmin opin olemaan enimmäkseen välittämättä muiden odotuksista. Kuinka ollakaan, samalla kiusaantuneisuuteni vauvojen ja pikkulasten seurassa väheni huomattavasti. Sekä eläimet että lapset tuntuvat vainuavan heti, jos yrittää esittää jotakin, mitä ei ole ja jännittää omaa olemistaan sen vuoksi.
7 kommenttia:
Eläinvauva voi todella olla yhtä hellyttävä kuin ihmisenkin 'pentu'-onkohan se tuo avuttomuus, joka vetoaa?
Minulla oli myös nuoruudessa semmoinen fiilis ihmisen vauvojen lähellä, ettei oikein tiennyt miten suhtautua. Luulen, että se johtui eniten siitä, että lähisuvussa on ollut hyvin vähän vauvoja - siis tottumattomuus. Tunne muuttui dramaattisesti, kun sain esikoiseni. Arvelen muutoksen johtuvan siitä, että ihmisäiti odottaa 'pentuaan' niin kauan ja syntymä on kokemuksena outo ja brutaalilla tavalla kauhistuttava tapahtuma, joka sitouttaa äidin lapseen elämäniäksi tunnetasolla.
Suhteet perustuvat vastavuoroisuuteen ja ovat siten muuttuvia. Muistan, miten vaikea oli (allergiasyistä) erota koirasta, jonka oli pennusta kasvattanut. Sitä ikävöi ihan hirveästi ja pitkään. Oman vauvan saatteleminen aikuiseksi ja omaan elämään on tuskallinen ja riemullinen prosessi. Ajattelen, ettei tytärten tarvitse pyrkiä tässäkään asiassa seuraamaan äidin mallia tai vastaamaan suvun odotuksiin. Tärkeintä on löytää oma tiensä.
Hups, tulipa pitkä miete. Kaikkea hyvää Sinulle, koiralapsosille ja omille isoille kavereillesi.
Tämä ei ole kommentti, mutta en löytänyt muutakaan linkkiä asialleni. Tyttäreni lähetti minulle ilmeisesti Sinun blogistasi löytämänsä kuvan autonpaikanhaltiasta ja me päädyimme pohtimaan, ovatko tontut modernisoituneet haltioiksi. Julkaisen mietteitämme blogissani ja liitin siihen kuvasi k.o. kyltistä. Jos haluat, poistan sen.
Voit käydä kurkkaamassa blogiani osoitteessa www.ahku.vuodatus.net
Terveisin ahku
Ellinoora, kiitos mietteistäsi, niitä on aina ilo lukea. Minullakin on elämänikäinen kokemus koiranpennuista, mutta vauvoista ei käytännössä yhtään. Kai se jonkin verran vaikuttaa.
Ahku, kuviani saa kyllä käyttää; tietysti olen iloinen, jos vaikka linkillä kertoo, mistä ne ovat peräisin. Sinulla on muuten kivanoloinen blogi, laitan sen oitis seurantaan!
IIIIIH VAUVOJA!!!! Maailmassa ei oo mitään niin herttaista kuin koiranpennut. Tänään juuri Viin kanssa juteltiin siitä, että me kumpikaan ei osata innostua pikkuvauvoista (vaikka on pullat uunissa), koska "ne on vieraita ihmisiä". Eihän sitä mene aikuisenkaan naaman eteen piipittämään höpöjä. Voi kiinnostua ja pitää jännittävänä ja suloisenakin, muttei sillai flippaa iihkuttamaan. Eläinlapset on sitten asia aivan erikseen, musta tulee välittömästi aivan hullu ja lauleskeleva ja lässyttävä kun vain näenkin koiralapsen. Tai aikuisenkin koiran. Tai kissan. On ne vaan liikuttavia, pienet nahkamahat <3
Lupiini hei, kiitos kommentista! Luulenpa teidän osuneen aika lailla asian ytimeen. Minäkin vierastan vauvoissa ehkä juuri tuota ihmisyyttä, josta kuitenkin vielä puuttuu aikuisen rationaalisuus (siis ainakin näennäinen sellainen). Pikkuvauvassakin on jo sisäänrakennettuna ihmisen kompleksisuus ja kaikki inhimillisen kanssakäymisen mutkat, vaikka sen sosiaaliset tarpeet ovat vielä aika suoraviivaiset. Eläinten suoraviivaisuus on ja pysyy.
Itse asiassa luulen, että tämä jossain määrin korreloi sen kanssa, miten itse kukin suhtautuu vieraisiin ihmisiin ylipäänsä, tai intro- ja ekstroverttiyden asteen, tai itsetuntokysymysten, tai... Esimerkiksi itse olen aina vähän varautunut vieraampien - ja monien tutumpienkin - ihmisten seurassa, vaikkei se välttämättä päälle näy. Joskus tuntuu, että olen opettelemalla joutunut opettelemaan sosiaalisen kanssakäymisen kuvioita vielä aikuisiälläkin, eivätkä nuo matkimalla opitut taidot - kannettu vesi kaivossa ja niin edelleen - tunnu oikein pätevän pieniin lapsiin. Minun ohjekirjastani kai puuttuvat kyseiset sivut.
Tätä pitää pureksia vielä lisää; mielenkiintoista...
Iiih ihania koiravauvoja! Tuo olikin mielenkiintoinen pohdinnan aihe. Vaikka olisi omat lapset tehty ja muidenkin vauvoja pienestä asti katseltu niin silti voi tuntea ihmisvauvat vieraaksi. Ajattelin kallistua intro/extro puolelle, mutta tunnen monia hyvinkin sosiaalisia yksilöitä jotka eivät silti vauvojen kanssa osaa olla.
Eläinlapsi vaan on jotenkin neutraalisti hellittävissä, ainakaan sen vanhemmat eivät odota mitään enempää.
Sirokko, näitäkään pähkäilyjä ei tosiaan voi yleistää. Ehkä omien sosiaalisten taipumusten lisäksi vauvoihin suhtautumisessa tulee vastaan myös Ellinooran kuvailema tottumus tai tottumattomuus?
Ja tietysti tuo muiden odotusten vaikutus. Kaikki eivät heittäydy palvomaan vauvoja ja pikkulapsia - sen olematta millään tavoin merkki "lapsivihamielisyydestä" - mutta joidenkin ihmisten ei näytä olevan kovin helppoa hyväksyä sitä. Useimmat onneksi ymmärtävät, että ihmiset, niin aikuiset kuin lapsetkin, ovat erilaisia ja kokevat asiat eri tavoin.
Lähetä kommentti