Ties kuinka monetta kertaa: danse macabre-maalaus Inkoon kirkosta. Se on vain niin hieno.Taannoin valtakunnallisen päivälehden päätoimittaja pohti vanhustenhoidon tilaa ja totesi, että meidän nykyajan vauhtisokeiden ihmisten pitäisi löytää "sisäinen ruumiimme", eli tiedostaa oma vanhenemisemme ja kuolevaisuutemme.
Pidin kommentista. Yhteiskunnastamme kun elämän rajallisuus on siivottu tehokkaasti pois. Onhan jo sana ruumis useimmissa yhteyksissä - siis eläviä ihmisiä tarkoitettaessa - korvattu kliinisellä kuntosalisanalla keho. Rypistyminen on rumaa ja vanheneminen vastenmielistä.
Mitä tästä seuraa? Mutkia suoriksi vetäen vaikkapa hääpareja, jotka vaativat kaunista pappia. Olemisesta katoaa sen tummasävyinen syvyys. Kauniiden, rohkeiden ja tehokkaiden maailmaan eivät kuulu ihmisen heikkous, rumuus ja kuolevaisuus.
Niin ainakin halutaan uskoa.
Minäkin pelkään kuolemaa. Ennen muuta pelkään läheisteni lähtöä - en halua ajatella maailmaa, jossa heitä ei enää ole. Vähän myös omaani. Ajatus kaiken katoavaisuudesta ahdistaa aamuöisin, kun on hiljaista ja pimeää. Mutta tanssiinkutsu tulee kaikille vuorollaan. Sen tiedon kanssa on kai vain elettävä, kunnes kuolee; koetettava tulla sopivasti sinuiksi sisäisen ruumiinsa kanssa.
Näköjään asiaa on pohdittu Pagistaanissa aiemminkin. Ja pohditaan vastakin, hiljaa mielessä jollei tekstinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti