Lisäsin tuonne sivupalkkiin muutaman blogin, siitä päivittyminen. Mutta kun kerran täällä ollaan, niin kirjoitetaan jokunen sana.
Ulkona on marraskuuksi sangen rapea keli, kiitos suoraan Siperiasta puhaltavan viiman. Mietinkin koirien kanssa lenkille sonnustautuessani, miten paljon aikaa meiltä pohjoisen asukeilta kuluu kaikenlaiseen talvitouhuiluun. On puettava päälle kerros jos toinenkin ja kuorittava ne pois takaisin sisätiloihin tultaessa (lapsellisilla ja koirallisilla nämä tehtävät luonnollisesti kertautuvat). On tehtävä lumitöitä, raaputettava auton ikkunoita ja hoidettava asumuksen lämmitys kuntoon. Talvella liikkuminenkin tapaa olla hitaampaa kaikilla maata pitkin kulkevilla liikennevälineillä polkupyörästä juniin.
Hitaammassa menossa ei tietenkään ole mitään pahaa. Se on suorastaan suotavaa ja näissä oloissa ikiaikainen tosiasia. Mutta onko kukaan miettinyt, mitä se tekee maamme kilpailukyvylle? Suotuisammissa oloissa elävät lajitoverimme saavat takuulla enemmän aikaiseksi, kun aikaa ei kulu samalla tapaa ark(t)iseen selviytymiseen. Eikö tästä pitäisi saada jonkinlaista EU-tason kompensaatiota?
Toisaalta talvessa eläminen opettaa lapsesta saakka erinäisiä kansalaistaitoja. Tämän näkee vaikkapa vuoristossa. Pidempiä vuorikiipeilyreissuja tehnyt siippani on kertonut, että monilla lämpimämmistä oloista tulevilla, suurilla vuorilla vähän liikkuneilla kiipeilijöillä ei kerta kaikkiaan ole tuntumaa siihen, miten kovassa pakkasessa ollaan ja selviydytään viikko toisensa jälkeen. Saatetaan käyttää vaikkapa käsineitä lapasten ja rukkasten sijaan. Senhän tietää, miten siinä käy. Suomalaisilla - jo lapsina pingviineiksi puetuilla - on kantapään kautta opittu kylmän taju; taito torjua kylmää pukeutumisella sekä tunnistaa palelemisen eri asteet ja toimia niiden mukaan.
Se ei tietenkään sulje pois alituista paleltumavaaraa varsinkin korkealla. Nöyryys on syytä pitää mielessä luonnonvoimien kanssa, eikä kuvitella, että tämähän osataan.
Eikä talvipukeutumisen osaaminen taida olla niin selviö enää muutenkaan. Ikänsä kaupungeissa asuneet, autoilla kouluun ja harrastuksiin kuljetetut eivät välttämättä ole koskaan joutuneet kylmän haastamiksi: lämmin sisätila on ollut aina lähellä.
perjantaina, marraskuuta 26, 2010
torstaina, marraskuuta 25, 2010
Sairaan kaunis koira
Käytin eilen kosmonauttia alias Juria koirahierojalla. Sille on nyt aikuistuttuaan tullut tapa keventää ravissa toista takajalkaansa "jenkkahypyllä". Hyppelylle ei onneksi löytynyt luusto- tai nivelperäistä syytä. Eläinlääkärin kanssa epäilimmekin, että syynä saattaisi olla pentuajan venähdystapaturmasta jäänyt jumitus, mutta sellaisesta - ainakaan pahemmasta - ei löytynyt hierojan käsittelyssä viitteitä.
Yhä vahvemmat epäilykset kohdistuvatkin koiranpojan haaroväliin: tuon epäonnen soturin sukukalleudet jäivät kovin pieniksi ja hiissaavat edes takaisin ollen välillä piilossa, välillä näkösällä (koirapiireissä puhutaan sangen osuvasti "hissikiveksistä"). Moinen liikehdintä voi hyvin aiheuttaa tuntemuksia, jotka saavat hypähtelyn aikaan. Hierojan mukaan bedlingtoneilla on vinttikoirien tapaan juoksijan kapea lantio, ja itse greyhound-harrastajana hän tiesi kertoa tapauksista, joissa koiran juoksu parani kastroinnin myötä juuri edellä mainitusta syystä.
Vaivaan löytynee siis aika yksinkertainen ratkaisu, semminkin, kun kivesvikaista koiraa ei jalostukseen käytettäisi missään nimessä muutenkaan.
Tämän kaiken Jurin intiimielämästä te varmasti halusittekin tietää.
Yhtä kaikki, hierojan kanssa tuli juteltua jos jostakin koiriin liittyvästä hänen käsitellessään aluksi vastahakoista, sitten yhä rennommaksi käyvää koiranpoikaa. Pohdituttamaan jäivät muun muassa ulkomuotoon painottuva rodunjalostus ja sen tuottamat sairaat koirat - asia, josta viime vuosina on alkanut olla puhetta myös valtamedioissa.
Koirarotujen hallittu risteyttäminen tuntuisi aina vain järkevämmältä varsinkin pienten ja geenipohjaltaan kapeiden rotujen osalta. Vastustus "puhdasrotuisuuden" nimissä on kuitenkin kovaa. Allekirjoittaneen on tuota vastustusta mahdoton käsittää: eihän mikään koirarotu ole ilmestynyt tyhjästä, vaan ihminen on alun alkaen jalostanut ne valikoiden omien käyttötarpeidensa mukaan.
Mikä puhdasrotuisuudessa on nykypäivänä niin pyhää, että sen alttarille uhrataan ihmisen armoilla olevien eläinten hyvinvointi? Ymmärtääkseni rekisterin avaamisessa ei ole kyse siitä, että aletaan holtittomasti sekoittaa kaikennäköisiä ja -kokoisia koiria keskenään, vaan nimenomaan hallitusta uuden veren tuonnista kantaan käyttämällä niitä koiria, joista kyseinen rotu on alun perinkin "koottu".
Rotukoirapiireissä tuntuu usein vallitsevan jonkinlainen kollektiivisen kieltämisen tila: ei edes haluta nähdä, mihin jamaan rotu ja sen edustajat ovat terveysmielessä joutuneet tai joutumassa. Kuka haluaisi omalle koiralleen esimerkiksi jatkuvia hengitysvaikeuksia ja kroonista hapenpuutetta? Ei varmasti kukaan. Silti hyvin moni haluaa koiran, jolla niitä rakenteensa vuoksi on.
Jostain merkillisestä sosiaalipsykologisesta syystä koiranäyttelyistäkin on tullut elämää suurempi bisnes. Jos näyttelyiden kaunis tarkoitus olikin alun perin olla kasvatustyön tukena, on tilanne kääntynyt päälaelleen: rotukoiria kasvatetaan ja jalostetaan näyttelyitä varten. Samalla etäännytään yhä kauemmaksi koirarotujen alkuperäisistä käyttötarkoituksista. Ihmisten kirottu kilpailuvietti!
Hierojan kanssa jutellessa esiin nousi myös näkökohta, että eläinlääketieteen kehittyminen on kaksiteräinen miekka. Toisaalta on toki hienoa, että pieneläimiäkin voidaan ja halutaan hoitaa yhä paremmin. Mutta toisaalta alati kehittyvät hoitomenetelmät (ja ihmisten vaurastuminen) mahdollistavat yhä sairaampien lemmikkien tuottamisen ja hengissä pitämisen.
Hyvä onkin noin ylipäänsä kysyä, missä vaiheessa eläimen hoitaminen muuttuu ihmisen hoitamiseksi. Toisin sanoen, milloin ihminen lääkitsee ja hoitaa parantumattomasti sairasta eläintä välttääkseen oman kärsimyksensä suostumatta näkemään, että toiminnallaan lisää rakastamansa eläimen kärsimystä?
Kysymys on syytä pitää alati mielessä etenkin, kun lemmikeille tulee ikää ja vanhuudenvaivoja. On tunnettava nelijalkainen kumppaninsa ja suostuttava näkemään sen todellinen tilanne: milloin elämä ei enää ole sille mukavaa? Silloin on aika kantaa se raskain vastuu, johon on sitoutunut ottaessaan kanssakulkijakseen itsestään riippuvaisen olennon.
Toivottavasti se päivä ei tule Pagistaanissa vielä pitkään aikaan.
Yhä vahvemmat epäilykset kohdistuvatkin koiranpojan haaroväliin: tuon epäonnen soturin sukukalleudet jäivät kovin pieniksi ja hiissaavat edes takaisin ollen välillä piilossa, välillä näkösällä (koirapiireissä puhutaan sangen osuvasti "hissikiveksistä"). Moinen liikehdintä voi hyvin aiheuttaa tuntemuksia, jotka saavat hypähtelyn aikaan. Hierojan mukaan bedlingtoneilla on vinttikoirien tapaan juoksijan kapea lantio, ja itse greyhound-harrastajana hän tiesi kertoa tapauksista, joissa koiran juoksu parani kastroinnin myötä juuri edellä mainitusta syystä.
Vaivaan löytynee siis aika yksinkertainen ratkaisu, semminkin, kun kivesvikaista koiraa ei jalostukseen käytettäisi missään nimessä muutenkaan.
Tämän kaiken Jurin intiimielämästä te varmasti halusittekin tietää.
Yhtä kaikki, hierojan kanssa tuli juteltua jos jostakin koiriin liittyvästä hänen käsitellessään aluksi vastahakoista, sitten yhä rennommaksi käyvää koiranpoikaa. Pohdituttamaan jäivät muun muassa ulkomuotoon painottuva rodunjalostus ja sen tuottamat sairaat koirat - asia, josta viime vuosina on alkanut olla puhetta myös valtamedioissa.
Koirarotujen hallittu risteyttäminen tuntuisi aina vain järkevämmältä varsinkin pienten ja geenipohjaltaan kapeiden rotujen osalta. Vastustus "puhdasrotuisuuden" nimissä on kuitenkin kovaa. Allekirjoittaneen on tuota vastustusta mahdoton käsittää: eihän mikään koirarotu ole ilmestynyt tyhjästä, vaan ihminen on alun alkaen jalostanut ne valikoiden omien käyttötarpeidensa mukaan.
Mikä puhdasrotuisuudessa on nykypäivänä niin pyhää, että sen alttarille uhrataan ihmisen armoilla olevien eläinten hyvinvointi? Ymmärtääkseni rekisterin avaamisessa ei ole kyse siitä, että aletaan holtittomasti sekoittaa kaikennäköisiä ja -kokoisia koiria keskenään, vaan nimenomaan hallitusta uuden veren tuonnista kantaan käyttämällä niitä koiria, joista kyseinen rotu on alun perinkin "koottu".
Rotukoirapiireissä tuntuu usein vallitsevan jonkinlainen kollektiivisen kieltämisen tila: ei edes haluta nähdä, mihin jamaan rotu ja sen edustajat ovat terveysmielessä joutuneet tai joutumassa. Kuka haluaisi omalle koiralleen esimerkiksi jatkuvia hengitysvaikeuksia ja kroonista hapenpuutetta? Ei varmasti kukaan. Silti hyvin moni haluaa koiran, jolla niitä rakenteensa vuoksi on.
Jostain merkillisestä sosiaalipsykologisesta syystä koiranäyttelyistäkin on tullut elämää suurempi bisnes. Jos näyttelyiden kaunis tarkoitus olikin alun perin olla kasvatustyön tukena, on tilanne kääntynyt päälaelleen: rotukoiria kasvatetaan ja jalostetaan näyttelyitä varten. Samalla etäännytään yhä kauemmaksi koirarotujen alkuperäisistä käyttötarkoituksista. Ihmisten kirottu kilpailuvietti!
Hierojan kanssa jutellessa esiin nousi myös näkökohta, että eläinlääketieteen kehittyminen on kaksiteräinen miekka. Toisaalta on toki hienoa, että pieneläimiäkin voidaan ja halutaan hoitaa yhä paremmin. Mutta toisaalta alati kehittyvät hoitomenetelmät (ja ihmisten vaurastuminen) mahdollistavat yhä sairaampien lemmikkien tuottamisen ja hengissä pitämisen.
Hyvä onkin noin ylipäänsä kysyä, missä vaiheessa eläimen hoitaminen muuttuu ihmisen hoitamiseksi. Toisin sanoen, milloin ihminen lääkitsee ja hoitaa parantumattomasti sairasta eläintä välttääkseen oman kärsimyksensä suostumatta näkemään, että toiminnallaan lisää rakastamansa eläimen kärsimystä?
Kysymys on syytä pitää alati mielessä etenkin, kun lemmikeille tulee ikää ja vanhuudenvaivoja. On tunnettava nelijalkainen kumppaninsa ja suostuttava näkemään sen todellinen tilanne: milloin elämä ei enää ole sille mukavaa? Silloin on aika kantaa se raskain vastuu, johon on sitoutunut ottaessaan kanssakulkijakseen itsestään riippuvaisen olennon.
Toivottavasti se päivä ei tule Pagistaanissa vielä pitkään aikaan.
tiistaina, marraskuuta 23, 2010
Biotooppi olohuoneessa
Ainakin yksi ikuisuusprojekti on nytkähtänyt vähän eteenpäin viime viikkojen aikana: mökiltä kärräämmämme 200-litrainen akvaario on huolellisesti tarkastettu, koeponnistettu (saumasilikoneista ei koskaan tiedä yli 15 vuoden varastoinnin jälkeen) sekä täytetty kypsymään siipan rakentamalle, taatusti kestävälle jalustalle.
Ala- ja yläasteikäisenä olin suorastaan fanaattinen akvaarioharrastaja, kuten yleiseen eläin- ja kasvihulluuteen sopi. Jossain vaiheessa akvaario muutettiin sukkanauhakäärmeen terraarioksi. Kun muutin kotoa vuonna 1996, allas vietiin mökille odottamaan aikoja parempia. Ne koittivat vasta nyt, sopivan paikan ja itsekin akvaariotouhuja harrastaneen asuinkumppanin myötä.
Pessimismiin taipuvaisena käyn vähän väliä tarkistamassa, tihkuuko jostain vettä, vaikkei sellaisesta mitään merkkejä useamman päivän koetäytössä ollutkaan. Mielessä on kollegan taannoinen, katastrofaalinen kertomus omasta lapsuudestaan: heidän 500-litrainen akvaarionsa oli särkynyt kerrostalon viidennessä kerroksessa valuttaen vettä aina ensimmäiseen kerrokseen saakka. Oli kuulemma ollut kaikkea muuta kuin mukavaa käydä soittamassa alakerran naapureiden ovikelloja tapahtuneen jälkeen.
Ei tällaisista silloin nelitoistavuotiaana huolehtinut. Minulle - toisin kuin epäilemättä vanhemmilleni - ei kai juolahtanut mieleenkään, mitä tapahtuisi, jos viidenneskuutio vettä leviäisi rintamamiestalon yläkertaan. Tieto lisää tuskaa. Ja ikä. Ja ihan itse otettuun pankkilainaan sidottu omaisuus.
Ennen altaan täyttämistä vedellä tarkistimmekin kotivakuutuksen kattavuuden suurennuslasin kanssa: kyllä, jos akvaario särkyy, meillä oleva laajennettu vakuutus kattaa kaikki vahingosta koituvat seuraukset mahdollisine lattian avaamisineen.
Olettaen, että pänikkä ei yllättäen ryhdy vuotamaan, siitä on tarkoitus rakentaa väljästi Kaakkois-Aasian puroja mukaileva biotooppiakvaario (näen jo sieluni silmin koko olohuoneen muuttuneen riisipelloksi - tai ehkei nyt sentään). Mitään kovin herkkää tai vaikeahoitoista lajistoa emme ole hankkimassa; akvaarion on syytä pärjätä aika ajoin omillaan viikko tai kesällä jopa pari.
Ala- ja yläasteikäisenä olin suorastaan fanaattinen akvaarioharrastaja, kuten yleiseen eläin- ja kasvihulluuteen sopi. Jossain vaiheessa akvaario muutettiin sukkanauhakäärmeen terraarioksi. Kun muutin kotoa vuonna 1996, allas vietiin mökille odottamaan aikoja parempia. Ne koittivat vasta nyt, sopivan paikan ja itsekin akvaariotouhuja harrastaneen asuinkumppanin myötä.
Pessimismiin taipuvaisena käyn vähän väliä tarkistamassa, tihkuuko jostain vettä, vaikkei sellaisesta mitään merkkejä useamman päivän koetäytössä ollutkaan. Mielessä on kollegan taannoinen, katastrofaalinen kertomus omasta lapsuudestaan: heidän 500-litrainen akvaarionsa oli särkynyt kerrostalon viidennessä kerroksessa valuttaen vettä aina ensimmäiseen kerrokseen saakka. Oli kuulemma ollut kaikkea muuta kuin mukavaa käydä soittamassa alakerran naapureiden ovikelloja tapahtuneen jälkeen.
Ei tällaisista silloin nelitoistavuotiaana huolehtinut. Minulle - toisin kuin epäilemättä vanhemmilleni - ei kai juolahtanut mieleenkään, mitä tapahtuisi, jos viidenneskuutio vettä leviäisi rintamamiestalon yläkertaan. Tieto lisää tuskaa. Ja ikä. Ja ihan itse otettuun pankkilainaan sidottu omaisuus.
Ennen altaan täyttämistä vedellä tarkistimmekin kotivakuutuksen kattavuuden suurennuslasin kanssa: kyllä, jos akvaario särkyy, meillä oleva laajennettu vakuutus kattaa kaikki vahingosta koituvat seuraukset mahdollisine lattian avaamisineen.
Olettaen, että pänikkä ei yllättäen ryhdy vuotamaan, siitä on tarkoitus rakentaa väljästi Kaakkois-Aasian puroja mukaileva biotooppiakvaario (näen jo sieluni silmin koko olohuoneen muuttuneen riisipelloksi - tai ehkei nyt sentään). Mitään kovin herkkää tai vaikeahoitoista lajistoa emme ole hankkimassa; akvaarion on syytä pärjätä aika ajoin omillaan viikko tai kesällä jopa pari.
maanantaina, marraskuuta 22, 2010
Glögikauden kynnyksellä
Käsikirjoitus on lähtenyt maailmalle ja olen siirtynyt vähitellen elämään sitku-aikaa, jolloin työn ohella ehditään järjestää kaappeja, ulkoiluttaa koirien lisäksi myös kameraa, opiskella kieliä, kirjoittaa lehtijuttuja ja blogeja, kiipeillä, ratsastaa ja suunnitella ties mitä muuta, josta ei ikinä toteudu kuin murto-osa. Töitä riittää ainakin joksikin aikaa eteenpäin ja hyvä niin, mutta hurjin höökä hellitti toistaiseksi.
Ritarinkukat puskevat sipuleistaan nuppuja ennakoiden glögikauden alkamista. Sen - sekä jälleen kerran aktivoitumassa olevan saksanopiskelun - kunniaksi Pagistaan tarjoaa kullanarvoisen vinkin. Se on hyvin voitu julkistaa täällä ennenkin, kenties jopa vuosittain, mutta mitäpä tuosta. Se kun on ihan oikeasti hyvä vinkki.
Sitä paitsi elämässä tarvitaan perinteitä.
Mutta siihen glögiasiaan. Ainakin allekirjoittaneesta suomalaiset, mehupohjaiset glögit tuntuvat kovin imeliltä. Alkoholilliset valmisglögit tapaavat myös olla prosenteiltaan hurjan väkeviä. Hyvin lähelle keskieurooppalaista hehkuviiniä (glühwein) kuitenkin pääsee vähällä vaivalla, kun kippaa kattilaan yhden osan Marlin glögitiivistettä (en tiedä, onko muilla valmistajilla vastaavia, en ole ainakaan nähnyt) ja kolme osaa punaviiniä.
Osan punaviinistä voi hyvin korvata vedellä. Tai vaikka kaiken ainakin, jos glögiä tykkää lipitellä pitkin viikkoa. Mutta se viini on yhtä kaikki homman juju. Hehkuviiniä on vaikeaa tehdä ilman sitä. Eikä viinin tarvitse olla hyvää. Alun perin koko hehkuviinin ideana oli huonolaatuisen viinin säätäminen maukkaammaksi mausteilla, joilla ajateltiin myös olevan jos jotakin terveysvaikutusta.
Wienin lumetonta joulumarkkinatunnelmaa muutaman vuoden takaa.
Ritarinkukat puskevat sipuleistaan nuppuja ennakoiden glögikauden alkamista. Sen - sekä jälleen kerran aktivoitumassa olevan saksanopiskelun - kunniaksi Pagistaan tarjoaa kullanarvoisen vinkin. Se on hyvin voitu julkistaa täällä ennenkin, kenties jopa vuosittain, mutta mitäpä tuosta. Se kun on ihan oikeasti hyvä vinkki.Sitä paitsi elämässä tarvitaan perinteitä.
Mutta siihen glögiasiaan. Ainakin allekirjoittaneesta suomalaiset, mehupohjaiset glögit tuntuvat kovin imeliltä. Alkoholilliset valmisglögit tapaavat myös olla prosenteiltaan hurjan väkeviä. Hyvin lähelle keskieurooppalaista hehkuviiniä (glühwein) kuitenkin pääsee vähällä vaivalla, kun kippaa kattilaan yhden osan Marlin glögitiivistettä (en tiedä, onko muilla valmistajilla vastaavia, en ole ainakaan nähnyt) ja kolme osaa punaviiniä.
Osan punaviinistä voi hyvin korvata vedellä. Tai vaikka kaiken ainakin, jos glögiä tykkää lipitellä pitkin viikkoa. Mutta se viini on yhtä kaikki homman juju. Hehkuviiniä on vaikeaa tehdä ilman sitä. Eikä viinin tarvitse olla hyvää. Alun perin koko hehkuviinin ideana oli huonolaatuisen viinin säätäminen maukkaammaksi mausteilla, joilla ajateltiin myös olevan jos jotakin terveysvaikutusta.
Wienin lumetonta joulumarkkinatunnelmaa muutaman vuoden takaa.
sunnuntai, marraskuuta 14, 2010
Mandoliini
Kaivoin mandoliinin kuuden vuoden jälkeen sängyn alta. Myös viritysmittari löytyi pienen haeskelun jälkeen, joten sain soittimen vireeseenkin.
Isänpäivään tällainen puuhastelu sopi erityisen hyvin. Kun noin kahdeksan vuotta sitten kesällä olin pois tolaltani, murheen murtama, maani myynyt - miten nyt mielentilan haluaakin ilmaista - isä lykkäsi mandoliinin ja Kansanmusiikki-instituutin Mandoliinioppaan kouraani, että saisin muuta ajattelemista.
Se toimi. Sormet hellinä opettelin kappaleen toisensa perään. Monivuotiset pianotunnit olivat hyvä pohja itseopiskelulle, mutta aivan erityisesti nautin siitä, etten harjoitellut ketään tai mitään varten - en soitonopettajaa, en konserttia, en kurssitutkintoa. Paineiden välttämiseksi pidin jopa visusti huolen, ettei kukaan kuullut soittamistani.
Jonkin muuton jälkeen mandoliini sitten jäi koteloonsa sängyn alle: elämään tuli muuta, sormien paksuuntunut nahka oheni taas, alusta aloittaminen tuntui aina vain nihkeämmältä ja lopulta aikomuskin unohtui.
Monista asioista olen isälleni kiitollinen, ja mandoliinin ojentaminen oikealla hetkellä on yksi niistä. Meillä ei ehkä ole ollut kaikkein helpoin suhde - luulen, että olemme liian samanlaisia sellaisissa asioissa, joissa samankaltaisuus lisää jännitteitä ennemmin kuin poistaa niitä - mutta samassa veneessä tässä on koko ajan oltu.
Mandoliiniaankaan isä ei ole pyytänyt pois, vaikka on tiennyt, etten sitä ole aikoihin ehtinyt soittaa.
Isänpäivään tällainen puuhastelu sopi erityisen hyvin. Kun noin kahdeksan vuotta sitten kesällä olin pois tolaltani, murheen murtama, maani myynyt - miten nyt mielentilan haluaakin ilmaista - isä lykkäsi mandoliinin ja Kansanmusiikki-instituutin Mandoliinioppaan kouraani, että saisin muuta ajattelemista.
Se toimi. Sormet hellinä opettelin kappaleen toisensa perään. Monivuotiset pianotunnit olivat hyvä pohja itseopiskelulle, mutta aivan erityisesti nautin siitä, etten harjoitellut ketään tai mitään varten - en soitonopettajaa, en konserttia, en kurssitutkintoa. Paineiden välttämiseksi pidin jopa visusti huolen, ettei kukaan kuullut soittamistani.
Jonkin muuton jälkeen mandoliini sitten jäi koteloonsa sängyn alle: elämään tuli muuta, sormien paksuuntunut nahka oheni taas, alusta aloittaminen tuntui aina vain nihkeämmältä ja lopulta aikomuskin unohtui.
Monista asioista olen isälleni kiitollinen, ja mandoliinin ojentaminen oikealla hetkellä on yksi niistä. Meillä ei ehkä ole ollut kaikkein helpoin suhde - luulen, että olemme liian samanlaisia sellaisissa asioissa, joissa samankaltaisuus lisää jännitteitä ennemmin kuin poistaa niitä - mutta samassa veneessä tässä on koko ajan oltu.
Mandoliiniaankaan isä ei ole pyytänyt pois, vaikka on tiennyt, etten sitä ole aikoihin ehtinyt soittaa.
torstaina, marraskuuta 11, 2010
keskiviikkona, marraskuuta 10, 2010
Idiomaattista ilmaisua etsimässä
Menneistä viisastuneena varasin tämän nykyisen käsikirjoituksen viimeistelyyn reilusti aikaa. Kielentarkastastamisenkin osalta tehtiin työsuunnitelma jo syyskuussa.
Sitten kuitenkin kävi niin, että freelancerina toiminut kielentarkastajani sai kokopäivätöitä juuri ennen tätä urakkaa. En olisi ehtinyt hankkia ketään muuta tilalle, ja hän vakuutti pystyvänsä hoitamaan homman, joten näillä eväillä mentiin - lopulta liki tuntiaikataululla. En tiedä, nukkuiko kielentarkastajaparka viikonloppuna ollenkaan.
En kuitenkaan halunnut vinkua kustantamolta joustoa sovittuun määräaikaan, ellei olisi aivan pakko. Mutta myönnetään, lievää huolestumista ja ennen eletyn tuntua alkoi olla ilmassa.
Eilen sitten sain kustannustoimittajalta hyväntuulisen viestin. Hän ilmoitti lähtevänsä työmatkalle, joten saisin viikon lisäaikaa tekstin viimeistelyyn.
Ehh! Mutta parempi toki näin, kuin toisin päin.
Vieraalla kielellä julkaiseminen on siinä mielessä kiperämpää kuin äidinkielellään, että tekstin kieliasun tarkastamiseen on syytä paneutua kunnolla (toki myös äidinkielinen teksti on hyvä tarkastuttaa, jos niikseen tulee). Ensinnäkin on löydettävä ammattitaitoinen, mielellään kyseistä kieltä äidinkielenään puhuva tarkastaja, joka osaa muokata ilmaisua idiomaattiseksi (idioottimaisuudesta voi jokainen huolehtia itse, ei ole vaikeaa). Toisekseen on löydettävä rahaa työn teettämiseen. Se ei nimittäin ole halpaa lystiä. Huolimatta siitä, että yliopistoissa kannustetaan julkaisemaan kansainvälisesti, ei rahoituksen löytyminen ole mikään selviö. Monet apurahoja myöntävät säätiötkään eivät jostain syystä tue kielentarkastuksia.
Lisäksi, kuten edellä kävi ilmi, tähänkin työvaiheeseen on varattava oma aikansa. Ei siis voi ajatella huolettomasti viilaavansa tekstiä deadline-päivän aamuun asti. Ei ole reilua kielentarkastajaa kohtaan, jos kirjoittaja lähettelee hänelle kesken tarkastusprosessin päivitettyjä tekstiversioita uusine lisäyksineen.
Voi olla, että aiheesta on ollut puhetta jossain jatkokoulutusseminaarissamme tai muussa koulutustilaisuudessa. Etätyöläisen osallistuminen kinkereille on ollut kuitenkin harmillisen rajallista, joten kantapään kautta nämä(kin) perusasiat on pitänyt käydä läpi. Elämä opettaa ja maailman tahko laahaa, sanovat.
Sitten kuitenkin kävi niin, että freelancerina toiminut kielentarkastajani sai kokopäivätöitä juuri ennen tätä urakkaa. En olisi ehtinyt hankkia ketään muuta tilalle, ja hän vakuutti pystyvänsä hoitamaan homman, joten näillä eväillä mentiin - lopulta liki tuntiaikataululla. En tiedä, nukkuiko kielentarkastajaparka viikonloppuna ollenkaan.
En kuitenkaan halunnut vinkua kustantamolta joustoa sovittuun määräaikaan, ellei olisi aivan pakko. Mutta myönnetään, lievää huolestumista ja ennen eletyn tuntua alkoi olla ilmassa.
Eilen sitten sain kustannustoimittajalta hyväntuulisen viestin. Hän ilmoitti lähtevänsä työmatkalle, joten saisin viikon lisäaikaa tekstin viimeistelyyn.
Ehh! Mutta parempi toki näin, kuin toisin päin.
Vieraalla kielellä julkaiseminen on siinä mielessä kiperämpää kuin äidinkielellään, että tekstin kieliasun tarkastamiseen on syytä paneutua kunnolla (toki myös äidinkielinen teksti on hyvä tarkastuttaa, jos niikseen tulee). Ensinnäkin on löydettävä ammattitaitoinen, mielellään kyseistä kieltä äidinkielenään puhuva tarkastaja, joka osaa muokata ilmaisua idiomaattiseksi (idioottimaisuudesta voi jokainen huolehtia itse, ei ole vaikeaa). Toisekseen on löydettävä rahaa työn teettämiseen. Se ei nimittäin ole halpaa lystiä. Huolimatta siitä, että yliopistoissa kannustetaan julkaisemaan kansainvälisesti, ei rahoituksen löytyminen ole mikään selviö. Monet apurahoja myöntävät säätiötkään eivät jostain syystä tue kielentarkastuksia.
Lisäksi, kuten edellä kävi ilmi, tähänkin työvaiheeseen on varattava oma aikansa. Ei siis voi ajatella huolettomasti viilaavansa tekstiä deadline-päivän aamuun asti. Ei ole reilua kielentarkastajaa kohtaan, jos kirjoittaja lähettelee hänelle kesken tarkastusprosessin päivitettyjä tekstiversioita uusine lisäyksineen.
Voi olla, että aiheesta on ollut puhetta jossain jatkokoulutusseminaarissamme tai muussa koulutustilaisuudessa. Etätyöläisen osallistuminen kinkereille on ollut kuitenkin harmillisen rajallista, joten kantapään kautta nämä(kin) perusasiat on pitänyt käydä läpi. Elämä opettaa ja maailman tahko laahaa, sanovat.
torstaina, marraskuuta 04, 2010
Sukkahousut ja lehtiharavat
Odottelen käsikirjoitusta takaisin kielentarkastajalta, joten olen ehtinyt muun muassa siivota työpöydän ja trimmata koirat. Molemmat olivat odottaneet vuoroaan aivan liian pitkään. Koirat olivat hyvää vauhtia siirtymässä vaiheesta Chewbacca vaiheeseen Karl Marx. Työpöydästä emme edes puhu - siitä ei tarkasti ottaen voikaan puhua, koska käsite oli laajentunut kirja- ja paperipinojen muodossa lattialle, tuoleille ja siipan työpöydälle.
Samalla mietiskelin taas kerran ikuisuuskysymystä, miksi maailmassa tuotetaan niin paljon huonoa, muutaman käyttökerran jälkeen pois heitettävää tavaraa. Se nyt ei liittynyt mitenkään mainittuun pöydän siivoukseen, mutta yleinen ärtymys asiaa kohtaan on hiljakseen kumuloitunut.
Ja tiedän kyllä noin periaatteessa miksi. Kysymys on siis lähinnä retorinen lähtölaukaus asiaintilasta valittamiselle.
Vaatteet ovat oma lukunsa - halpaketjut suoltavat markkinoille luvattoman huonoja, hikipajoissa kursittuja rytkyjä, joita ei ole tarkoituskaan pitää yhtä sesonkia pidempään, jos edes sitä. Eivätkä nyppyyntyneet, saumoistaan kiertyneet ja virahtaneet vaatteet parane siitä, että ne viedään "kierrätettäväksi" kirpputorille (ja saadaan lisää kaappitilaa uusille ostoksille).
Sukkahousut - hinnakkaatkin - tuppaavat rikkoontumaan ja rei'ittymään alta aikayksikön, vaikka miten huolellisesti niitä käsittelisi. Kiusa!
Ja lehtiharavat. Onko liikaa vaadittu, että metalliset lehtiharavat kestäisivät enemmänkin kuin kahden syksyn lehdet? Mökillä on haravoitu samoilla haravilla kolmekymmentä vuotta - ja haravoidaan yhä. Me hankimme pari haravaa viime syksynä ja jo nyt ne sanoivat sopimuksen irti.
Aina voi tietysti yrittää ostaa vähemmän, mutta laadukasta ja maksaa vähän enemmän, mutta usein laatu tai laaduttomuus näkyy vasta käytössä. Sitä paitsi ihan liian usein sitä itsekin sortuu halpaketjujen tarjontaan, jos jokin tietty vaate on löydettävä nopeasti, eikä sen hetkinen budjetti salli ostaa kerralla hyvää.
Näen sieluni silmin, miten maailman kaatopaikat täyttyvät sukkahousuista ja lehtiharavista. Jo niiden potentiaalinen määrä on päätä huimaava, kaikkea muuta jätettä ei kykene edes ajattelemaan.
Samalla mietiskelin taas kerran ikuisuuskysymystä, miksi maailmassa tuotetaan niin paljon huonoa, muutaman käyttökerran jälkeen pois heitettävää tavaraa. Se nyt ei liittynyt mitenkään mainittuun pöydän siivoukseen, mutta yleinen ärtymys asiaa kohtaan on hiljakseen kumuloitunut.
Ja tiedän kyllä noin periaatteessa miksi. Kysymys on siis lähinnä retorinen lähtölaukaus asiaintilasta valittamiselle.
Vaatteet ovat oma lukunsa - halpaketjut suoltavat markkinoille luvattoman huonoja, hikipajoissa kursittuja rytkyjä, joita ei ole tarkoituskaan pitää yhtä sesonkia pidempään, jos edes sitä. Eivätkä nyppyyntyneet, saumoistaan kiertyneet ja virahtaneet vaatteet parane siitä, että ne viedään "kierrätettäväksi" kirpputorille (ja saadaan lisää kaappitilaa uusille ostoksille).
Sukkahousut - hinnakkaatkin - tuppaavat rikkoontumaan ja rei'ittymään alta aikayksikön, vaikka miten huolellisesti niitä käsittelisi. Kiusa!
Ja lehtiharavat. Onko liikaa vaadittu, että metalliset lehtiharavat kestäisivät enemmänkin kuin kahden syksyn lehdet? Mökillä on haravoitu samoilla haravilla kolmekymmentä vuotta - ja haravoidaan yhä. Me hankimme pari haravaa viime syksynä ja jo nyt ne sanoivat sopimuksen irti.
Aina voi tietysti yrittää ostaa vähemmän, mutta laadukasta ja maksaa vähän enemmän, mutta usein laatu tai laaduttomuus näkyy vasta käytössä. Sitä paitsi ihan liian usein sitä itsekin sortuu halpaketjujen tarjontaan, jos jokin tietty vaate on löydettävä nopeasti, eikä sen hetkinen budjetti salli ostaa kerralla hyvää.
Näen sieluni silmin, miten maailman kaatopaikat täyttyvät sukkahousuista ja lehtiharavista. Jo niiden potentiaalinen määrä on päätä huimaava, kaikkea muuta jätettä ei kykene edes ajattelemaan.
tiistaina, marraskuuta 02, 2010
Joustava mieli
Hankin blogikaverin vinkistä Arto Pietikäisen kirjan Joustava mieli - vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen yliotteesta (Duodecim 2010). Kirjoittaja on työterveyspsykologi, joten kirjan näkökulmana on erityisesti työhyvinvointi, vaikka siinä käsitellyt asiat pätevätkin koko elämään.
Ihan vielä nuo kolme - stressi, uupumus ja masennus - eivät ole minusta yliotetta saaneet, mutta tänä hektisenä syksynä olen tajunnut, etteivät ne tällä menolla ole kaukana. Kyse ei ole niinkään ulkoisista olosuhteista, vaan omien korvieni välistä. Pääongelmani - kirjaimellisesti - on tämä:
"Olet hyvä ihminen vain, kun teet erinomaisia suorituksia."
Toisin sanoen suoritan elämää hartiavoimin. Olemassaolon oikeutus on ostettava kalliilla kerta toisensa jälkeen. Virheisiin ei ole yksinkertaisesti varaa.
"Mielesi arvioinnit pohjautuvat tekoihin ja muilta saamaasi palautteeseen. Niinpä sinun täytyy yhä uudelleen ansaita myönteiset arvioinnit ja hyvä itsetunto. Sinun on oltava valppaana, ettei kukaan pääse moittimaan sinua. Hyvän työntekijän todistamistaakka on omilla harteillasi, ja se voi olla raskas taakka."
Hullua on, että jopa silloin, kun saan hyvää palautetta, epäilen väärinkäsitystä. Totuuden - perimmäisen kelvottomuuteni - paljastuminen kaikilla elämänalueilla on vain ajan kysymys. Tunnen itseni oman elämäni Raskol'nikoviksi, joka hermostuneena odottaa karmean salaisuutensa julki tulemista.
Järjetöntähän tällainen on. Muttei ilmeisesti mitenkään harvinaista, jos työterveyspsykologia ja mediaa on uskominen. Siksi tästä tohdin täälläkin kirjoittaa, vaikka asia sinällään henkilökohtainen onkin.
Itse oivalluksessa ei ole mitään uutta; ongelman olen kyllä tunnistanut vuosia sitten. Mutta nyt joudun hakemalla hakemaan keinoja, joilla voisin muuttaa tiukkaan juurtuneita ajattelutapojani. Havahduin tajuamaan, että jos aion yrittää jatkaa akateemista polkua eteenpäin (tai työelämää ylipäänsä), joudun kääntämään kurssia, mitä tulee suhtautumiseen itseeni ja tekemisiini. Nykyinen, projektihenkinen yritysyliopistomylly puristaa kyllä viimeisetkin mehut jokaisesta, joka sellaiseen suostuu. Eikä kukaan jaksa elämää, jossa rynnitään potentiaalisesta katastrofista toiseen adrenaliini tirskuen ja epäonnistumisia peläten.
Semminkin, kun niitä epäonnistumisia ja virheitä tulee väistämättä kaikille, ennemmin tai myöhemmin. Silloin on huonompi juttu, jos pelissä on koko itsetunto ja toimintakyky.
Mainitun blogikaverin kanssa tuli puhetta siitäkin, miten helposti tällaisen kirjan lukemisesta ja harjoitusten tekemisestä tulee vain suoritus muiden joukossa. Kuten tekijäkin varoittaa, ongelmia käy helposti korjaamaan tavoilla, jotka vain lisäävät niitä. Sisäistä kontrolloinnin tarvetta ei lievitetä sillä, että lisätään kontrollia. Pitää myös miettiä, mitä oikein haluaa: onko tässä viime kädessä vain varmistelemassa, että jaksaa suorittaa samaan tahtiin jatkossakin, vai hakeeko jotain aitoa, pysyvää muutosta?
Kiperää.
Ihan vielä nuo kolme - stressi, uupumus ja masennus - eivät ole minusta yliotetta saaneet, mutta tänä hektisenä syksynä olen tajunnut, etteivät ne tällä menolla ole kaukana. Kyse ei ole niinkään ulkoisista olosuhteista, vaan omien korvieni välistä. Pääongelmani - kirjaimellisesti - on tämä:
"Olet hyvä ihminen vain, kun teet erinomaisia suorituksia."
Toisin sanoen suoritan elämää hartiavoimin. Olemassaolon oikeutus on ostettava kalliilla kerta toisensa jälkeen. Virheisiin ei ole yksinkertaisesti varaa.
"Mielesi arvioinnit pohjautuvat tekoihin ja muilta saamaasi palautteeseen. Niinpä sinun täytyy yhä uudelleen ansaita myönteiset arvioinnit ja hyvä itsetunto. Sinun on oltava valppaana, ettei kukaan pääse moittimaan sinua. Hyvän työntekijän todistamistaakka on omilla harteillasi, ja se voi olla raskas taakka."
Hullua on, että jopa silloin, kun saan hyvää palautetta, epäilen väärinkäsitystä. Totuuden - perimmäisen kelvottomuuteni - paljastuminen kaikilla elämänalueilla on vain ajan kysymys. Tunnen itseni oman elämäni Raskol'nikoviksi, joka hermostuneena odottaa karmean salaisuutensa julki tulemista.
Järjetöntähän tällainen on. Muttei ilmeisesti mitenkään harvinaista, jos työterveyspsykologia ja mediaa on uskominen. Siksi tästä tohdin täälläkin kirjoittaa, vaikka asia sinällään henkilökohtainen onkin.
Itse oivalluksessa ei ole mitään uutta; ongelman olen kyllä tunnistanut vuosia sitten. Mutta nyt joudun hakemalla hakemaan keinoja, joilla voisin muuttaa tiukkaan juurtuneita ajattelutapojani. Havahduin tajuamaan, että jos aion yrittää jatkaa akateemista polkua eteenpäin (tai työelämää ylipäänsä), joudun kääntämään kurssia, mitä tulee suhtautumiseen itseeni ja tekemisiini. Nykyinen, projektihenkinen yritysyliopistomylly puristaa kyllä viimeisetkin mehut jokaisesta, joka sellaiseen suostuu. Eikä kukaan jaksa elämää, jossa rynnitään potentiaalisesta katastrofista toiseen adrenaliini tirskuen ja epäonnistumisia peläten.
Semminkin, kun niitä epäonnistumisia ja virheitä tulee väistämättä kaikille, ennemmin tai myöhemmin. Silloin on huonompi juttu, jos pelissä on koko itsetunto ja toimintakyky.
Mainitun blogikaverin kanssa tuli puhetta siitäkin, miten helposti tällaisen kirjan lukemisesta ja harjoitusten tekemisestä tulee vain suoritus muiden joukossa. Kuten tekijäkin varoittaa, ongelmia käy helposti korjaamaan tavoilla, jotka vain lisäävät niitä. Sisäistä kontrolloinnin tarvetta ei lievitetä sillä, että lisätään kontrollia. Pitää myös miettiä, mitä oikein haluaa: onko tässä viime kädessä vain varmistelemassa, että jaksaa suorittaa samaan tahtiin jatkossakin, vai hakeeko jotain aitoa, pysyvää muutosta?
Kiperää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)