Lukekaapa Mikael Agricolan eli suomen kielen päivän kunniaksi tietokirjailija ja esseisti Tommi Uschanovin* kolumni kadonneista sanoista.
Sanojen kirjoitusasu on myös voinut muuttua: remseä, vähintäin, huipistua, villiytyä.
Eräiden sanojen kohdalla voi todeta, ettei kieli vain soinnahda samoin
kuin ennen. Tällaisia ovat monet onomatopoeettiset, ääntä jäljittelevät
verbit: avannon hyhmäinen vesi meurahti (Veikko Huovinen ), uninen koira voksahteli (Kalle Päätalo ), kiväärinlukot raksasivat (Veijo Meri ).
Koirat
ja avannot kuulostavat yhä samalta kuin esimerkiksi 50 vuotta sitten,
mutta kielikorva ei enää synnytä tämän kuuloisia sanoja niiden
kuvaamiseen. Ympäristön useimmat äänet ovat nykyään liian mekaanisia ja
tasaisia, jotta niitä eroteltaisiin enää yhtä tarkkaan.
Meidän koiramme kyllä vosahtelevat, vuhahtelevat, ärmättävät ja yyskyttävät. Muutenkin meillä käytetään mielellään maukasta kieltä mukaan lukien murresanat. Allekirjoittaneen osalta se on jo Veikko Huovisella ja muilla suomalaisilla sanataitureilla kyllästetyn lapsuudenkodin perua. Onneksi myös kumppanini osaa arvostaa, käyttää ja luoda herkullisia sanoja (vaikkei mikään intomielinen kirjallisuuden harrastaja omasta puolestaan olekaan). Ne kun tuovat arjen aamiaispöytiin mitä parhaimman höysteen.
*En tietenkään malta olla mainitsematta, että myös Tommi on Joensuun Norssin abivuosikertaa 1994.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti