Karjala-kuvaa rakentamassa

Männä viikolla ilmestyi monitieteinen artikkelikokoelma Karjala-kuvaa rakentamassa (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura), jonka toimittaja on Pekka Suutari. Teos tarkastelee konstruoitua eli mielikuvien tasolla rakennettua Karjalaa sekä sen monia tulkintoja.

Omien tekijänkappaleideni piti tulla jo viime viikolla yliopiston sisäisessä postissa, mutta ne ovat eksyneet jonnekin matkalla - niinpä en nyt voi referoida sisältöä sen tarkemmin. Mutta tarjolla on tuoreita ja mielenkiintoisia näkökulmia Karjalan kieleen, kulttuuriin ja alueellisiin kysymyksiin. Suosittelen lämpimästi tutustumista kirjaan, jos aihepiiri yhtään kiinnostaa.

Kirjoittajat ovat - lunttasin listankin laitoksemme blogista - professori Seppo Knuuttila, kirjallisuudentutkija Jaan Oispuu, perinteentutkija Tarja Raninen-Siiskonen, lehtori Raija Pyöli, professori Tapio Hämynen, historiantutkija Kati Parppei, suunnittelija Tiina Juurela, historiantutkija Olga Iljuha, historiantutkija Yury Shikalov, yliopistolehtori Niina Kunnas, kirjallisuuden- ja kielentutkija Denis Kuzmin, professori Marjatta Palander, professori Pekka Zaikov, filologi Milla Uusitupa, professori Kimmo Katajala, karjalan kielen spesialisti Timoi Munne, historiantutkija Ismo Björn, professori Pekka Suutari sekä professori Maria Lähteenmäki.

Miten nauttia hetkestä

Perhaps one central reason for loving dogs is that they take us away from this obsession with ourselves. When our thoughts start to go in circles, and we seem unable to break away, wondering what horrible event the future holds for us, the dog opens a window into the delight of the moment.(Jeffrey Moussaieff Masson)

Vapaa käännös: kenties yksi tärkeimmistä syistä rakastaa koiria on se, että ne auttavat meitä unohtamaan omaan itseemme liittyvän pakkomielteisyyden. Kun ajatuksemme alkavat kiertää ympyrää, josta emme tunnu pääsevän irti, ja pohdimme, mitä kamalaa tulevaisuus mahtaakaan tuoda tullessaan, koira näyttää meille, miten nauttia hetkestä.

Viisaat kehomme

Eilen Teemalta tuli kiinnostava dokumentti paastoamisesta. Siinä esitettiin, että ihmiselimistö on sopeutunut kestämään paastoa. Itse asiassa se kestää ajoittaista ravinnon puutetta paljon paremmin kuin nykyistä yltäkylläisyyttä. Tämähän ei sinällään yllätä, kun ajattelee metsästäjä-keräilijän kroppaamme ja sen alttiutta niin kutsuttuihin elintapasairauksiin.

Mutta kyse ei välttämättä ole pelkästä kestämisestä. Monien reumapotilaiden ja muiden kroonikkojen väitetään hyötyvän paastoamisesta. Dokumentin mukaan jopa sytostaattihoitojen sivuvaikutukset näyttäisivät olevan lievempiä silloin, kun hoitoihin liitetään paasto sen sijaan, että kalorinsaantia lisättäisiin, kuten on suositeltu. Ilmeisesti notkahdus ravinnonsaannissa aktivoi jonkinlaisen terveiden solujen puolustusjärjestelmän. Syöpäsolut sen sijaan vaikuttavat kärsivän paastosta.

Liittyisiköhän tähän myös se, että sairaana ruokahalu tuntuu katoavan?

Luulen, että kehomme on paljon "viisaampi" kuin tajuammekaan. Katsoimme viime lauantai-iltana kauhuelokuvan, joka tarjosi muutaman kunnon säikäyksen. En nukkunut kunnolla koko yönä, vaan torkuin jonkinlaista koiranunta. En siksi, että olisin pelännyt räyhähenkien nykivän minua varpaasta (tässä iässä karmeimmatkaan elokuvat eivät enää suoranaisesti pelota), vaan koska kroppani oli jäänyt jonkinlaiseen primitiiviseen valmius- ja valppaustilaan. Olin oitis hereillä pienestäkin äänestä. Nukuin niin sanoakseni toinen silmä auki, vaikka kuinka yritin vakuutella keholleni, että sillä on lupa rentoutua.

Miten hyödyllinen tuollainen valmiustila lieneekään ollut ihmisen kehityshistorian aikana?

Toinen tilanne, jossa olen ollut hämmästynyt kroppani ohjelmoinnista, muistuu mieleen muutaman vuoden takaa. Olimme siipan kanssa kiipeämässä Mont Blancille. Meillä oli teltta noin 3850 metrin korkeudessa. Sieltä lähdimme kapuamaan yhden aikaan aamuyöstä torkuttuamme pari tuntia ja syötyämme hätäisesti vähän retkimysliä "aamupalaksi". Huipulla (4810 m) olimme kuuden aikaan ensimmäisten joukossa ja jälleen teltalla ehkä yhdeksän, kymmenen aikaan aamupäivällä.

Olo oli hienosta ja hyvin sujuneesta retkestä huolimatta kamala: fyysinen rasitus, ohut ilma, valvominen, nestevajaus ja syömättömyys ovat cocktail, jonka yhteisvaikutusta on vaikea kuvailla. Siippa muisteli, että sama fiilis hänellä oli ollut edellisillä Blancin reissuilla, mutta parin tunnin unet teltassa olivat tehneet ihmeitä. Minä taas olin joltisenkin varma, ettemme jaksaisi enää samana päivänä jatkaa matkaa alas laaksoon; edessä oli muun muassa raskas kapuaminen alas jyrkkää Gouterin rinnettä. No, nappasimme pari Buranaa, vähän vettä ja ryömimme makuupusseihin teltassa, jota aurinko lämmitti liki saunaksi.

Kun vajaan kahden tunnin päästä heräsimme, olin liioittelematta kuin eri ihminen. Huono olo oli tiessään ja tunsin itseni täysin levänneeksi. Nappasimme muutaman perunalastun (etenkin Pringlesit ovat mainiota kiipeilyevästä) ja vähän suklaata veden kera, kasasimme kamppeemme ja suuntasimme alamäkeen. Koska Gouterin alppimajalta ei saanut mitään lounaantapaista, kuten olimme toivoneet, kapusimme samaa vauhtia alas ja siitä edelleen Chamonixin kylään. Nälkä alkoi oikeastaan tuntua vasta leirintäalueella suihkussa käynnin jälkeen.

Uskon tämän kokemuksen - ja muutaman hieman vastaavan - jälkeen, että meihin on viritetty jonkinlainen "kriisiohjelma", joka osaa maksimoida lyhyestäkin levosta koituvan hyödyn. Esimerkkini on rauhanajan lälläritarina, mutta eiköhän esimerkiksi taistelutilanteissa ole kautta aikojen koettu jotakin vastaavaa: minimiravinnolla ja -levolla pystyy joksikin aikaa palauttamaan täyden toimintakyvyn, jos pohjalla on kova rasitus ja jonkinlainen stressitila. En tiedä, onko todella näin, mutta oletan.

Pidetäänpä siis huolta näistä viisaista kehoistamme; nekin pitävät huolta meistä, miten parhaiten taitavat (mutta älkää uskoko, jos ne väittävät, että parasta olisi vain köllöttää sohvalla ja syödä makeaa).

Muunneltavat muffinsit

Sitten jotakin aivan muuta. Välipalan aika! Hoksasin nimittäin, etten ole tainnut laittaa jakoon parasta muffinsireseptiä ikinä (Pagistaanissahan leivotaan aina 80-lukulaisittain muffinseja, ei mitään muffineita). Jos olenkin, niin laitanpa uudestaan.

En leivo kovin usein - meillä käy vähänlaisesti vieraita, emmekä siipan kanssa ole erityisemmin makean perään - mutta aika ajoin teen pellillisen muffinseja pakastimeen. Olen testannut moniaita ohjeita, mutta palaan aina samaan, joka on yksinkertaisuudestaan huolimatta vertaansa vailla. Leivonnaiset eivät jää kuivakkaiksi tai littanoiksi, vaan niissä on aidon jenkkimuffinsin rouhakka rakenne ja maku.

Tämä aarre reseptiksi on peräisin merkillisestä keittokirjanjärkäleestä nimeltä Herkullista ruokaa. Kirjan kirjoittajaksi on merkitty kokki Ron Kalenuik ja se on painettu vuonna 1994 Yhdysvalloissa. Kääntäjää ei ole mainittu, mutta lopputulos on jotakin häiritsevän, kryptisen ja huvittavan väliltä:

Ollakseen herkkusuu ei se merkitse sitä, että on oltava hapan, täydellisyyden tavoittelija: keittotaito sanoo, mikä on sopivaa oikeaan aikaan tietyille ihmisille. Helpot Herkut sallii sinun tarjoilla poikkeukselliset keittotuotteet, jotka ovat ne juuri oikeat kaiken aikaan. 

En enää muista, mistä tämä käännöskukkatarha on hyllyymme ajautunut - luultavasti vanhempieni keittokirjahyllystä kotoa muuttaessani - mutta olen kokeillut siitä vuosien myötä ohjeen jos toisenkin pettymättä pahemmin. Kenties lievien kielivaikeuksien vuoksi vielä on kuitenkin löytämättä tie "uuteen ilojen maailmaan, joka voi muuttaa sinun keittotaitosi ikiajoiksi". Makeiden ohjeiden sokerimäärän on niin ikään voinut huoletta puolittaa, kuten jenkkiresepteistä yleensä.

Mutta se muffinsiohje. Leivonnaisten nimi on "Pohjois-Ontarion mustikkamuffinsit", mutta olen tehnyt niitä lukuisilla variaatioilla. Sanottakoon niitä siis vaikka

Muunneltaviksi muffinseiksi Kalenuikin kummallisen keittokirjan mukaan

noin 1,5 dl sokeria muista ainesosista ja omasta mausta riippuen (itse tykkään käyttää ruokosokeria)
100 g voita tai margariinia
2 kananmunaa (luomua toki)
vajaa 1 dl maitoa
1 tl vaniljasokeria
5 dl vehnäjauhoja (laitan usein pelkkää spelttijauhoa)
2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
noin 4 dl marjoja tai hedelmänpaloja, karkeaksi rouhittuja pähkinöitä, rouhittua (valko)suklaata - oma suosikkiyhdistelmäni on puolukat + saksanpähkinä + valkosuklaa

Sekoita yhteen sokeri, voi, munat, maito ja vaniljasokeri. Seulo yhteen jauhot, leivinjauhe ja suola. Yhdistä jauhoseos ja höysteet nesteeseen ja sekoita nopeasti tasaiseksi taikinaksi. Lusikoi taikina muffinsipellille - minä käytän yleensä pellin koloissa vielä paperivuokia. Kolot saavat tulla melko täyteen ja tulevatkin tällä taikinamäärällä. Paista hieman vajaassa 200 asteessa 20-25 minuuttia.

Se perinteinen vuosikatsaus

Syksyn tietokonekatastrofit veivät sen verran pelimerkkejä, ettei rikka rokassa tuntunut missään. Sain tuttavankaupassa pöytä-Macin hävettävän halvalla, joten nyt Pagistaanissa on kannettavan lisäksi myös pöytäkone ensimmäistä kertaa liki vuosikymmeneen (näköjään kiinnittyminen omenaklaaniin tapahtuu niin ikään hiljakseen ja salakavalasti - allekirjoittaneen arkilaitteistosta enää puhelin edustaa muuta käyttöjärjestelmää).

Kun suuren näytön ääressä on niin messakkaa naputella muutakin kuin töitä, ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa kepeällä kädellä perinteisen - siis Blogistanian mittapuulla perinteisen - vuosikatsauksen kaikkine pöljine kysymyksineen. Raameja en jaksanut kaivella arkistoista, vaan lainasin ne laiskasti Lupiinilta.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2013, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Katselin Manhattania Empire State Buildingin katolta. Kuljin Doverin valkoisilla jyrkänteillä ja kävin Canterburyn katedraalissa. Patikoin Skotlannissa ja Walesissa ja söin haggista. Osallistuin juoksutapahtumaan Suomen ulkopuolella. Toin koiranpennun ulkomailta Suomeen. Ja varmaan kaikenlaista muuta. 

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Teen alvariinsa - ja aina uudelleen - kaikenlaisia päätöksiä ja lupauksia. Eivät ne liity uuteen vuoteen. Siippa tosin valitti pari päivää sitten, että harrastan hänen mielestään liian vähän. Urheilua, ulkoilua ja eläimiä ei kuulemma lasketa - en siis saane ponia tänäkään vuonna - vaan lausunnossa oli kyse jonkinlaisesta terapeuttisesta värkkäilystä koneella istumisen ja pähkäilyn vastapainoksi. Lennokkeja en ryhdy edelleenkään rakentamaan, mutta yritän aktivoitua askartelemaan vaikkapa veikeitä hahmoja vessapaperirullien hylsyistä. Olkoon se lupaus.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Lähipiirini allekirjoittanut mukaan lukien on varsin laiska lisääntymään. Kummipoikakin täytti jo vuoden. Eli ei.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Onneksi ei.

5. Missä maissa kävit?
Englannissa, jossa olin siis vierailevana tutkijana, Skotlannissa (lasketaan se nyt erilliseksi maaksi, vaikka itsenäisyysäänestys on vielä edessä päin), Walesissa (ihan yhtä hyvillä perusteilla), Alankomaissa ja Yhdysvalloissa. Hämmästyttävää kyllä, viime vuonna en käynyt lainkaan Venäjällä. Ainakaan muistaakseni. Vai kävinkö? Saa korjata, jos joku muistaa paremmin. Myös alppimaat jäivät nyt välistä, mutta kaikkea ei voi saada.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2014, jota puuttui vuodesta 2013?
Vakiovastaukseni tähän on aina mielenrauhaa. Luottamusta. Kärsivällisyyttä. Iloa. Oikeastaan tuntuu, että olen pikku hiljaa heräämässä ainakin kolmen vuoden dystyymisestä horteesta, jonka aikana en ole oikein todella osannut iloita mistään. Toivottavasti tuntemukseni pitää kutinsa ja reppu jollain tavalla kevenee. Niin, mukava olisi saada vuoteen myös lisää hevostelua, kiipeilyä ja retkeilyä, jos vain olosuhteet suovat. Ja sitä värkkäilyä. Musisointia ehkä myös jossakin muodossa.

7. Mitkä vuoden 2013 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Ehkä Ferris-koiran syntymäpäivän, joka on 17. maaliskuuta (vain kaksi päivää ennen omaani). Kenties myös Suomeen-paluuni päivämäärän, ensimmäisen kesäkuuta. Mutta jos päivät muistankin, vuotta luultavasti en. Juuri toissa päivänä piti kysyä siipalta, minä vuonna oikein menimme naimisiin. En kerta kaikkiaan muistanut, vaikka päivämäärä mielessä olikin. Hieno ominaisuus historiantutkijalle tämä.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Kukaties se, että sain tartuttua härkää sarvista ja ryhdyttyä selvittämään syitä sille, miksi pääni on tällainen paketti kuin on ja samat - useimmille ilmeisen helpot ja yksinkertaiset - asiat vaikeita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. En tosin tiedä, voiko sitä sanoa saavutukseksi. Ennemminkin kyse oli siitä, että jotain täytyi tehdä siltä varalta, että elonpäiviä suodaan vielä toinen mokoma. Muut viime aikojen "saavutukset" - Akatemian kolmen vuoden rahoitus, vierailevan tutkija pesti Cambridgessa ja niin edelleen - ajoittuivat edelliseen vuoteen. Ai niin, ilmestyihän se kirja keväällä. 

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Äh. En kerta kaikkiaan osaa lajitella asioita saavutuksiin ja epäonnistumisiin, ne ovat harvoin niin mustavalkoisia. No, epäonnistuin ainakin omissa odotuksissani siinä, miten toimia ja kommunikoida läheisten kanssa. Toistuvasti.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Taisin olla varsin terve koko vuoden. Yhden lievän flunssanpoikasen muistan.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Koiranpentu. Ei sillä, että kolmannelle koiralle olisi taloudessa varsinaisesti tarvetta ollut.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Koirien. Päivittäin.

13. Kenen käytös masensi?
Oma ja välillä omaisten. Ei ole helppoa taipua siihen, ettei joihinkin asioihin kerta kaikkiaan pysty vaikuttamaan.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asumiseen Englannissa ja Suomessa. Ja tietokonesählinkeihin: uusiin koneisiin ja tiedonpalautukseen. Kai sitä myös reissaamiseen kului.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Kuten edellä totesin, en viime vuosina ole tainnut osata olla oikein, oikein, oikein innoissani mistään. Olen ennemminkin harjoittanut elämän varovaista tarkkailua ja harkittuja askeleita intohypähtelyjen sijaan. Kohtalaisen innoissani olin kuitenkin Iso-Britanniassa asumisesta ja reissaamisesta. Ja toki uudesta koirasta.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2013?
No tietysti Toy Dollsien klassikko Nellie the Elephant. Trump trump trump!

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) laihempi vai lihavampi?
En kumpaakaan.

b) rikkaampi vai köyhempi?
En kumpaakaan.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Valokuvanneeni (kuten aina), ratsastaneeni, kiipeilleeni, potkineeni itseäni ihmisten ilmoille.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Notkuneeni tietokoneen ääressä etenkin silloin, kun siitä ei ole koitunut mitään järkevää tai edes hauskaa.

20. Kuinka vietit joulua?
Joensuussa osin omien vanhempien, osin anopin luona. Kaikki perinteiset kuviot mukaan lukien tuttu sekoitus angstia ja auvoa, melankoliaa ja mielihyvää. Sisko ja lanko olivat käymässä, samoin siipan veli avovaimoineen. Mukavaa oli sekin, että tänä vuonna meillä porvareilla oli oma pesäkolo, joten toisten nurkissa pyörimistä ja kassista elämistä oli vähemmän. Ystäviä ehdimme nähdä yllättävän paljon. Glögiä olisi pitänyt kyllä juoda enemmän. Eikä siippaparka edelleenkään kuullut radiosta Nisse-polkkaa.

22. Rakastuitko vuonna 2013?
Haggikseen, katso kohta 1.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Koska edelleen ymmärrän kysymyksen tarkoittavan, moniko lehtijuttu vei koko yön tullakseen valmiiksi, ei yhtään.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Downton Abbey taisi olla ainoa sarja, jota seurasin. Vuoden ensimmäinen puolisko meni ilman telkkaria, eikä sitä tullut juuri katsottua toisellakaan.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En edelleenkään vihaa ketään (ah, näitä teinikysymyksiä). Yritän opetella myös ärtymään ihmisiin vähemmän. Mukaan lukien itseni.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Saako listata kolme? Ainakin ensimmäisinä vaikutuksen tehneistä mieleen tulevat Hilary Mantelin Bring Up the Bodies, Robert MacFarlanen Mountains of the Mind sekä Rakkauden haavoittama. Vanhus Porfyrios Kausokalivialaisen elämä ja opetukset.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Teinkö musiikillisia löytöjä? En muista. En kai. Entisillä mentiin.

28. Mitä halusit ja sait?
Tukikohdan Pohjois-Karjalassa. Lurcherinpennun.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Kanoja ja islanninhevosen. Haha. No oikeasti tenure track-pesti olisi ollut mukava. Mutta halutahan aina saa.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Eipä leffojakaan tullut kovasti katseltua. Life of Pi oli aika hieno (itse asiassa katsoin sen äsken siipan kanssa uudestaan). Semminkin, kun muita en muista. 

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Näytän ainakin kirjoittaneeni blogia. Siippa taisi olla käymässä Cambridgessa, joten epäilemättä istuimme The Eaglessa tuopposella jos toisellakin parantamassa maailmaa. Vuosia tuli mittariin 38.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Ihanko "mittaamattomasti"? Mistäpä tuon tietäisi? Aina voi tahtoa jotakin, mutta tahdon läpi saamisen seuraukset voivat olla aivan muuta kuin mitä odotti.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2013?
Tämä kysymys naurattaa aina yhtä paljon. Verkkarit ja villapaita? No, keväällä piti olla enemmän ihmisten ilmoilla, joten farkut ja villapaita. Käytännöllistä ja säänkestävää yhtä kaikki. Paitsi että ostin syksyllä 2012 pikkumustan Cambridgen dinnereitä varten ja kekkelehdin siinä jonkin kerran.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Armo Taivainen? Ja tummapaahtoinen kahvi.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Jos ilmastonmuutoksen ja ylipäänsä ympäristönsuojelun ympärillä käytävät väännöt lasketaan poliittisiksi, niin ainakin ne. Myös kysymys perustulosta on kiinnostava; perusturvan uudistus on vääjäämättä edessä, koska maailma on muuttunut hurjasti niistä ajoista, kun ihmiset olivat joko töissä kahdeksasta neljään tai sitten työttöminä.

37. Ketä ikävöit?
Siippaa ja koiria, kun olin Englannissa.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Paras ja paras. Ei ihmisiä voi laittaa järjestykseen. Tapasin paljon uusia ihmisiä syksyllä 2012, mutta sitten taas vähemmän. En tiedä. Kaikissa kohtaamisissa on oma ainutkertaisuutensa ja hohtonsa ja yritän aina muistaa sen.