Kroonisesti hämmentäviä

En ole koskaan pitänyt kohteliaana vänöttää suureen ääneen vierailumaan epäkohdista. Eihän kyläillessäkään haukuta isäntäväen asumusta ja elintapoja. Joitakin kroonisesti hämmentäviä arkisia outouksia Iso-Britanniassa kuitenkin on, olkoon vaikka miten vanha sivistysmaa ja entinen mahti-imperiumi.

Ensimmäinen on sekoittajien puute. Ajattelin, että toki vuoden 1999 jälkeen vesihanapolitiikka olisi ehtinyt järkeistyä täälläkin, mutta eipäs vain. Enimmäkseen törmää edelleen lavuaareihin, joiden toiselle laidalle on asemoitu kylmä- ja toiselle kuumavesihana. Tarkoituksena lienee, että esimerkiksi käsienpesua varten lavuaariin pannaan tulppa, lasketaan vesi ja pestään kädet siinä - mutta eihän sellaista viitsi varsinkaan julkisissa vessoissa tehdä. Niinpä saa valita, polttaako vai kohmettaako saippuaiset näppinsä.

Toinen on kaasulämmitys yhdistettynä talojen hataraan eristyspolitiikkaan. Britit valittavat kovasti kaasun nousevasta hinnasta ja kasvavista lämmityskuluista, mutta enimmäkseen taloissa on edelleen yksinkertaiset ikkunat. Ainakin vanhemmissa asumuksissa - itse asun 30-luvulla rakennetussa talossa, mikä ei täkäläisittäin edes ole kovin vanha - ikkunoiden sisäpuolelle kertyy yöllä kosteutta. Vuokraemäntäni neuvoikin, että aamulla kotoa lähtiessä kannattaa jättää ikkunat raolleen, että kosteus pääsee haihtumaan. Ikkunoiden alla on tietysti patterit, joten kallis kaasu karkaa hukkalämpönä taivaalle edistämään niin ilmastonmuutosta kuin asukkaan lompakon laihtumistakin.

Kolmas ovat liikennevalot. Risteyksessä kaikki jalankulkijoiden vihreät vaihtuvat yhtä aikaa - ja vain hetkeksi. Silloin pitää juosta kuin viimeistä päivää, jos ei halua odottaa toista viittä minuuttia uutta vaihtumista. Jos leveämpi katu on jaettu niin, että sen ylityksessä on kahdet jalankulkuvalot - napilla toimivat - ei niissä ole minkäänlaista koordinointia. Yleensä se itsestä kauempi vaihtuu vihreäksi ensin, mikä vähintään kaksinkertaistaa lopullisen odotteluajan.

(Luokkayhteiskunnan puimisen jätämme ehkä suosiolla tuonnemmaksi. Loppuviikosta vierailulla ollut siippa innostui tutkimaan oikein urakalla englantilaisen nobiliteetin kiemuroita markiiseista herttuoihin; näihin saatetaan Pagistaanissakin vielä palata.)

Muutenhan täällä on mahdottoman kiva asua, tuhansien vuosien historia vyöryy päälle joka puolelta ja luonto tarjoaa toisenlaista ihmeteltävää kuin pohjoisella havumetsävyöhykkeellä. Turismia onkin edelleen harjoitettu tutkimustyön vastapainoksi. Viime viikonloppuna mylttäsin maastopyörälläni noin 30 kilometriä koilliseen sijaitsevalle luonnonsuojelualueelle nimeltään Wicken Fen.

Vuonna 1899 perustettu suojelualue on yksi Englannin vanhimmista ja koostuu kuivattamattomasta turvemaasta kosteikkoineen. Sitä halkovat jo keskiajalla kaivetut kanavat ja vesiväylät. Muutenhan hyväkasvuiset maat on kuivatettu aikaa sitten viljelykäyttöön; reitti alueelle kulki vilja- ja sokerijuurikaspeltojen läpi.

Suomalaisiin suomaisemiin tottuneeseen Wicken Fen ei tehnyt mitenkään jyrähtävää vaikutusta - se on lähinnä kaislikkoinen rääseikkö, jonka poikki vedetyt suorat ojat tuovat mieleen Vapon valjastamat turvesuot. Mutta sen arvo onkin muualla kuin näyttävyydessä: kulttuurimaisemaksi kesytetyssä Etelä-Englannissa linnuille ja muulle eläimistölle ei ole liikoja pusikoita ja koskemattomia kosteikkoja. Sama koskee tietysti kasvillisuutta.

Turismia, teehetkiä ja siivekkäitä

Brittein saarilla syyskesä venyy pidemmälle kuin Suomessa. Vielä lokakuussa sää muistuttaa suomalaisen elokuun loppupuolta parhaimmillaan viileine öineen ja kirkkaine päivineen. Hyvää tuuriakin on ollut mukana; yhtään täyttä sadepäivää ei ole kolmessa viikossa kohdalle osunut.

Takaisinmaksun aika koittanee kyllä pian talven lumettoman ja vetisen irvikuvan muodossa. Aamut ovat jo varsin kylmiä ja välillä sataa tihuuttaa juuri sillä sumumaisella tavalla, jonka muistan edelliseltä Englannin-jaksoltani. Toisaalta kevät tuleekin jo helmikuussa.

Myös viikonloppuisin on ollut kelpo pyöräily- ja retkeilysää. Viikko sitten lauantaina pistäydyin Grantchesterissa Cam-joen rantaa pitkin. Suosittu kävelyreitti kulki luonnonsuojelualueen ja laidunniittyjen läpi. Pitkästä aikaa tuli asiakseen ulkoilutettua myös kameraa. Niin paljon kuin koiria ja niiden lenkitystä kaipaankin, kaksi remmin päässä kekkelehtivää, energistä otusta ovat valokuvaamiselle tehokas vasta-aihe.

Mainittu kylänen - siis Grantchester - on tunnettu ennen muuta The Orchard-hedelmätarhakahvilastaan. Siellä viettivät 1910- ja 20-luvuilla englantilaista boheemielämää muun muassa Rupert Brooke, Virginia Woolf, Bertrand Russell, Maynard Keynes ja Ludwig Wittgenstein - kaikki oman aikansa kirjailijoita tai älyköitä. Sittemmin siitä tuli suosittu käyntipaikka Cambridgen opiskelijoiden keskuudessa varsinkin kevätaikaan. Sitä se on kuulemma edelleen; jokea pitkin punt-veneellä matkaten on kätevä piipahtaa teellä tai shampanja-aamiaisella.

Seuraavana päivänä - kahvilan toffeekakun energisoimana - pistäydyin pyörällä katsastamassa Anglesey Abbey-nimisen kartanon. Se edusti 1920-luvulta 60-luvulle täysiverisesti englantilaisen yläluokan elämäntapaa hulppeine puutarhoineen, taidekokoelmineen ja aistikkaasti sisustettuine salonkeineen ja vierashuoneineen. Erityisesti ruokasali teki vaikutuksen: siellä oli nähtävissä vielä paikalla aiemmin sijainneen keskiaikaisen augustinolaisluostarin holvirakenteet.

Omistaja, lordi Fairhaven, teki sittemmin kulttuuriteon testamenttaamalla kokonaisuuden National Trustille, joka on täällä suuri(n) kulttuuriperintöä ja historiallisia rakennuksia suojeleva säätiö. Sen haltuun Anglesey Abbey siirtyi vuonna 1966.

Viime sunnuntaina osa-aikainen turisti viritti pyöräilykypärän päähänsä, etsi edelliskertaa vähemmän ruuhkaisen reitin ja polkea sytkytteli jälleen Duxfordiin, jossa oli luvassa syksyn viimeinen lentonäytös. Hieman kirpaisi ajatella lentokonehullua siippaa, joka samaan aikaan haravoi lehtiä ja keritsi koiria koti-Suomessa. Sitä paitsi ainahan olisi hauskempaa olla liikkeellä hyvässä seurassa kuin yksin (tosin ainakin allekirjoittaneen tapauksessa yksin liikkuminen päihittää vähemmän samanhenkisen seuran, jonka viihtyminen huolettaa jatkuvasti, vaikka tietääkin, että jokainen kantaa vastuun omista tuntemuksistaan - no, tämä pätee ainakin retkeilyyn, miksei muuhunkin).

Mutta näytös oli yhtä kaikki komea: tarjolla oli toisen maailmansodan aikaisia koneita Mustangeista "Lentävään linnoitukseen" ja Spitfiresta Dakotaan uudempia taitolentokoneita ja koptereita unohtamatta. Aurinko paistoi, väkeä oli liikkeellä laumoittain, paistorasva kärysi ja ilmassa oli suuren ilmailujuhlan tuntua höystettynä ripauksella brittiläistä patriotismia.

Liki kahdeksan vuoden siedätys on tehnyt tehtävänsä; seuraan tätä nykyä moottoroituja lentäväisiä - etenkin historiallisia sellaisia - aidolla mielenkiinnolla. Mutta eiköpähän mieskin tunne muutaman linnun enemmän kuin ennen minun matkaani lähtemistään.

Pyhä sota

Jyväskylän yliopistossa on tarkasteilla kiinnostava valtio-opin väitöstutkimus (väitöstiedote löytyy täältä). Jouni Tilli on pureutunut suomalaisen papiston retoriikkaan jatkosodan alusta sen loppuun:

Jatkosota näytettiin papiston puheissa ja kirjoituksissa lopun aikojen taisteluna hyvän ja pahan välillä. Bolsevismi kuvattiin antikristuksen symbolina ja primitiivisenä kaaoksena.
- Suomalaiset olivat Kristuksen sotureita vyöryvää pahaa vastaan. Pyhä sota taas on vahvaa puhetta - sehän tarkoittaa sitä, että sota oli Jumalan johtama ja tahtoma sota Jumalan vihollisia vastaan. Se tietenkin tulisi päättymään vääjäämättömään voittoon, Tilli toteaa.

Allekirjoittaneen silmään tietysti pisti, että täsmälleen samat dualistiset argumentit olivat käytössä esimerkiksi 1400- ja 1500-luvun moskovalaisteksteissä, jotka kuvasivat taisteluja ja niiden merkitystä. Havainto ei sinällään yllätä, koska kyse on aika yleiseurooppalaisesta retoriikasta, mutta kiintoisa tilaisuus rinnastukseen yhtä kaikki.

Sotilaallisista koettelemuksista ja etenkin epäonnistumisista otetaan slaaviteksteissä syy kansan ja sen ruhtinaiden kontolle: "...syntiemme tähden päätti Jumala antaa tataaripakanoiden hyökätä pyhälle Rus'in maalle..." Myös suomalaispapisto nosti tappioiden syyksi kansalaisten synnit:  

- Jo hieman ennen Stalingradia papisto otti käyttöön jeremiadin eli valitusvirren. Sillä voitiin osoittaa syyllisyys epäonnistumisesta sotilaiden ja kansalaisten moraalittomuuteen. Paavaliin nojaten kerrottiin miten jokaisen yksilön sisällä käytävä kamppailu paholaista vastaan tulisi ratkaisemaan myös jatkosodan lopputuloksen. Kansalaiset jäivät vajaiksi Kristuksen sotilaitten siveellisyyden ja puhtauden normista, Tilli toteaa. 

Oma lukunsa on se, miten taistelukentillä koetut kärsimykset ja vääryydet on myöhemmin on käännetty kansallistunnon rakennusaineiksi voittojen ohella. Esimerkiksi serbeillehän Kosovo pol'en taistelu vuonna 1389 on merkinnyt kansallista käännekohtaa - siitä huolimatta tai sen vuoksi, että serbit hävisivät sen osmaneille.

Näihin teemoihin palannen vielä täälläkin, kunhan saan vietyä omaa urakkaa eteenpäin.

Suruja ja iloja

Gargoyleja katselemassa Elyn katedraalin korkeuksista.

Lapsuudenkotirintamalta kuului toive, että edes blogi päivittyisi, kun yhteydenpito on muuten vähän takkuista maasta toiseen (ainakin ennen Skypen asentamista senioreiden koneelle). Mutta välillä on sanottavaa, välillä ei - ainakaan, jos ei aivan päiväkirjamaiseen raportointiin halua ryhtyä - ja toisinaan on aikaa enemmän, toisinaan vähemmän.

Siippa lähti varhain eilisaamuna koti-Suomeen: "Nähdään joskus marraskuussa". Niinpä. Nyt seuranani ovat vain runsaslukuiset hämähäkit, jotka eivät ehkä aivan korvaa kumppania ja koiria. Mutta kuten todettua, elämä on valintoja, eikä kaikkea voi saada.

Surullinen uutinen on niin ikään vetänyt vähän siipeä maahan hiljaisempina hetkinä: Selma-koiruus lähti Sandy-siskonsa luo heti Englantiin saapumistamme seuranneena yönä. Eihän sekään kesken ikiään kuollut; joulukuussa sille olisi tullut 14 vuotta täyteen. Se oli myös loppuun asti varsin virkeä ja hyväkuntoinen. Siksi lähtö tulikin jonkinmoisena yllätyksenä kaikille. Varsinkin, kun Sandystakin jouduimme luopumaan vasta muutama kuukausi sitten.

Selman osalta olen vielä kantanut lievää huonoa omaatuntoa aina siitä asti, kun luovuin siitä kuusi vuotta sitten. Tokihan sillä oli vanhempieni luona mainiot oltavat, mutta silti koin jollain tapaa toimineeni periaatteitani vastaan - vaikka ratkaisu varmasti oikea olikin. Tietysti luopumisen tuska on vanhemmille nyt kahta kovempi, mutta niinhän se menee.

Kolmitaso-Fokker eli Punaisen Paronin kone oli ulkoilemassa naapurikentältä.

Mutta palatakseni iloisempiin asioihin: viikonloppuna ehdimme pyöräillä noin sata kilometriä; jotakin riemua on siis siitä, että on järjestänyt itsensä Iso-Britannian Tanskanmaalle. Retkeilymielessähän tämä osa saarta ei ole likikään niin inspiroiva kuin esimerkiksi Koillis-Englanti, jossa vietin syksyn vaihto-opiskelijana vuonna 1999.

Lauantain vietimme Duxfordissa, eli museoksi muutetulla sotilaslentokentällä, jossa kävimme lentonäytöksessä pari kesää sitten. Nähtäväähän siellä riitti, ja riittää edelleen. Loistavan sään riehakoittamina heittäydyimme peräti hurjiksi ja maksoimme itsemme 30-luvun kahdeksanpaikkaisen, kaksitasoisen matkustajakoneen kyytiin*.

Sunnuntaina suuntasimme fillarimme pohjoiseen, eli Elyn kaupunkiin, jossa pällistelimme kuuluisaa katedraalia kelpo turistien tavoin ja mietiskelimme sitä puuhakasta 1500-luvun piispaa, joka reformaatioinnossaan käski särkeä kirkostaan niin pyhimysten patsaat kuin lasimaalauksetkin. Noin 30 kilometrin menomatka oli sukkela polkea myötätuuleen, mutta takaisin tullessa peltojen yli Pohjanmereltä tohottava tuuli pisti pohkeet töihin.

Ja nyt on siis palattu arkeen - kumpikin tahoillaan. Tänään oli ohjelmassa muun muassa tutustuminen yliopiston kirjaston käsittämättömän sekavaan luokitusjärjestelmään. En enää ihmettele yhtään, miksi laitoksen johtaja kehotti ottamaan yhteyttä slaavilaisen osaston vastaavaan ja pyytämään tältä kokoelmien ja tietokantojen henkilökohtaista esittelyä.
 
Jotenkin systeemi toi mieleen omat tiedostoni ja sen sumean logiikan, jolla niitä kulloinkin on kansioihin tallenneltu. Tosin luulen, että tietokoneeltani on aavistuksen verran helpompaa löytää etsimänsä kuin - kirjastonhoitajan sanoin - "varsin omaperäisestä" kirjastojärjestelmästä.

*de Havilland Dragon Rapide

Viisausitiöitä

Pagistaan on vaihtanut menestyksellä päämajaansa. Tai ainakin toistaiseksi kommelluksilta on vältytty. Siippa toimi allekirjoittaneen sherpana - hän kantoi sankarillisesti huimat kaksi rinkallista rompetta - ja jäi tänne etätöihin viikoksi. Käytetyt maastopyörät ostettiin viime hetkellä: opiskelijat tulevat kaupunkiin ensi viikolla ja sen jälkeen fillareita on turha kysellä. Vasemmanpuoleinen liikenne vaatii erityistarkkuutta, mutta muuten polkupyörä on Cambridgen tasaisessa maastossa oiva kulkupeli.

Asettuminen ja vierailevan tutkijan statuksen realisoiminen ovat vaatineet omat byrokraattiset mutkansa, joihin on mennyt lähes koko viikko. Sävelet alkavat olla selvillä, joten ensi viikosta alkaen täällä väännetään huippututkimusta - luotan siihen, että jo pelkkä oleilu kunnianarvoisassa akateemisessa ympäristössä siivittää keskinkertaisenkin tekeleen huimaan lentoon. Ehkä kannattaa myös hengitellä ahkerasti keskiaikaisten kirkkojen ja historiallisten pubien ilmaa; siinä kenties leijuu vuosisataisia viisausitiöitä, jotka riittävänä pitoisuutena jalostavat aivoja.

Ahvenat

Meillähän on ollut keväästä asti 700-litrainen hietikkolajien malawiakvaario. Valinta on osoittautunut mitä parhaimmaksi. Alun perin kaavailin tuohon hetken mielijohteesta hankittuun ammeeseen kiekkokaloja tai vaihtoehtoisesti afrikkalaista jokigeotooppia, mutta malawilassa on monta hyvää puolta.

Ensinnäkään Malawijärven biotooppiin eivät kuulu kasvit, mikä helpottaa kovasti akvaarion hoitajan elämää. Noin suuren altaan kasvien hoidossa tarvittaisiin jo maskia ja snorkkelia tai ainakin keittiötikkaita.

Toisekseen malawiahvenet ovat kestävää ja perustervettä sakkia. Vesiarvot on helppo säätää sopiviksi - Malawijärven tapauksessa vesi on emäksistä ja melko kovaa - valmiina hankittavalla "malawisuolalla". Sen lisääminen vedenvaihtojen yhteydessä käy yhtä kätevästi kuin minkä tahansa vedenparannusaineen.

Kolmanneksi kalat ovat hämmästyttävän pelottomia ja seuraavat kiinnostuneina elämää akvaarion ulkopuolella. Usein tulee miettineeksi, kuka oikein tarkkailee ja ketä. Etenkin ruokapurkin näkeminen saa kalat riehaantumaan.

Malawiahvenet ovat myös hyviä syömään. Erittäin hyviä syömään. Esimerkiksi kiekkokalat saattavat äityä nirsoiksi ja kuihtua ja sairastella silkkaa syömättömyyttään (usein nirsouden syynä ovat kyllä sisäloiset). Malawien ruokinta on ongelmatonta, kunhan lajistoksi valitsee joko kasvin- tai lihansyöjiä; näitä kahta ryhmää ei kannata yhdistää.

Tosin eilen ongelma oli lähellä, kun annoimme kaloille iltaruoaksi pakastettuja krillejä. Ajattelimme, että kaipa ahnekin ahvena älyäisi paloitella suuren saaliin ennen nielemistä. Mutta ei. Ahmatit hotkivat krillit kokonaisina ja luulimme jo muutaman tukehtuvan löytöönsä. Yhdellä krillinjalat harottivat suusta kuin viktoriaaniset viikset, toisella pisti pyrstö suupielestä piipun tavoin, kolmas ui muuten vain vaikean näköisenä saamatta suutaan kiinni.

Olin jo varautunut siihen, että aamulla joku onneton löytyisi uimasta selkää roomalaisten pitojen päätteeksi, mutta niinpä vain äyriäiset oli sulateltu ja lisää apetta odoteltiin.

Kyselin siipalta kesällä, pitäisikö akvaarioita vähentää talveksi, kun hän on niistä yksin vastuussa. Ei kuulemma tarvitse. Syy selvisi, kun kävin kotona: insinööri oli hankkinut puutarhaletkua ja vesipumpun, jolla vedenvaihto hoituu minimivaivalla. Ihaillen olen myös seurannut tarkkuutta, jolla hän mittaa vesiarvot ja merkitsee ne taulukkoon. En ole itse kyennyt samaan säntillisyyteen hyvästä aikomuksesta huolimatta.

Yläkuvassa on etualalla kaksi Eclectochromis labrosusta, joista oikeanpuoleinen on pikku hiljaa värejä saava koiras. Taka-alalla on Copadichromis borleyi. Alakuvassa on kaksi Cyrtocara mooria. Kaikki ahvenet ovat vielä nuoria; lopulliset värit kehittyvät vasta kalojen aikuistuessa. 

Malawiahvenillahan on harvemmin suomenkielisiä nimiä. Jos on, ne ovat melko sekavia ja vaihtelevia. Siksi malaweista käytetään yleensä tieteellisiä nimiä. Eivätkä nekään kaikkea kerro; lajeja ja alalajeja löydetään jatkuvasti lisää, eikä määritys ole helppoa ammattilaisillekaan.

Läppäri, täppäri, kännykkä ja Skype

Kuten pitkäaikaiset lukijat ehkä muistavat, Pagistaanissa ei pidetä shoppailusta. Pakolliset ostoksetkin hoidetaan pitkin hampain vasta, kun niitä ei enää voida välttää (farkut hiutuvat puhki tai tietokone kuukahtaa lopullisesti kesken artikkelin kirjoittamisen).

Vastoin tapojani tein kuitenkin erinäisiä teknillisiä hankintoja lähestyvää reissua ajatellen - ja vähän muutenkin. Pitkään asiaa arvottuani menin ja korvasin vanhan, vuosia hyvin palvelleen puhelimeni niin sanotulla älypuhelimella.

Eikä siinä edes kaikki. Kahden viikon lisäharkinnan jälkeen ostin vielä tabletin, eli täppärin, eli sormitietokoneen näppäimistötelakalla. 

Tällaista riihattomuutta ei tässä virtuaalivaltakunnassa ole kuunaan nähty. Kyllä moinen mietityttikin - sekä ennen että jälkeen. Ei pelkkinä investointeina, vaan myös kysymyksenä, mikä on oikeasti ihmisrievulle hyötyostos ja mikä pelkkää ajautumista markkinayhteiskunnan virrassa, jossa ostetaan asioita, joita ei oikeasti tarvita, rahalla, jota ei oikeastaan olisi.

Miksi sitten tein nuo ristiriitaisia tunteita herättävät hankinnat? Jo usean vuoden ajan olen toivonut, että voisin tarvittaessa lukea ja kirjoittaa sähköpostia myös tien päällä, eli ollessani poissa kotikoneen ääreltä. Siis tarvittaessa, odotellessani jotakin tärkeämpää viestiä tai halutessani lähettää sellaisen.

Toisekseen lukuisilla arkistoreissuilla hienosti palvellut minikokoinen kannettavani Sputnik on alkanut osoittaa väsymisen merkkejä. Tuttavat - ja osin siippani - saivat ylipuhuttua pohtimaan, voisiko niin kutsuttu tabletti korvata uuden reissukoneen, vaikkei se kirjoitusominaisuuksiltaan perustietokoneelle pärjääkään. Mutta siihen voi ladata kaikenlaista kirjoista lehtiin myös ulkomailla ollessa. Ja se netissä piipahtaminen on helppoa.

Niin sanotun kehityksen vauhtia kuvaa sekin, että kun ostin Sputnikin viisi vuotta sitten, minikannettava oli uusinta uutta. Nyt tilalle ovat tulleet vain kolmanneksen siitä painavat tabletit ja kannettavat, joiden paksuus on ehkä neljäsosan matkakumppanini pyylevästä olemuksesta.

No niin. Pagistaan on siis siirtynyt pronssikaudelta nykypäivään. Mitä tällaisesta seuraa? Kulttuurishokki tietysti.

Otetaan esimerkiksi älypuhelin, koska sitä olen ehtinyt käyttää enemmän kuin tablettia. Sen käytöstä kosketusnäyttöineen pääsi kyllä jyvälle melko nopeasti, mutta aivan yhtä nopeasti tajusin, miten paljon pulikkaan on ladattu mahdollisuuksia, joita en tarvitse - ja miten paljon enemmän viihdyttäviä lisäsovelluksia siihen on ladattavissa ilmaiseksi tai rahalla. Se erilaisten pelien ja muiden vitkuttimien määrä! Millä ajalla ihmiset noita käyttävät ja miksi? Tunsin olevani kotoisin jostain aivan eri planeetalta kuin kapulan oletetut käyttäjät.

Toinen - ja kenties vakavampi - huomio oli se, miten salavihkaa uusi värkki alkoi vaikuttaa ajankäyttööni. Siinä, missä ennen olin istunut lähijunassa katsellen ikkunasta ulos tai lukien kirjaa, tai odotellut asemalla junaa taivaalle tuijotellen, huomasin nyt ronkkivani tuon tuostakin puhelintani: tarkistavani niitä sähköposteja tai lukevani tai kirjoittavani Facebook-päivityksiä tai hiplaavani asetuksia muuten vain.

Samaa tekivät muuten ympärillä useimmat muut.

Toisin sanoen pienet joutilaisuuden tai satunnaisen mietiskelyn lokerot päiväohjelmassa alkoivat salakavalasti täyttyä puuhastelusta puhelimen parissa. Entä jos pitäisin pelaamisesta? Siihen katoaisivat viimeisetkin virikkeettömät hetket.

En tiedä muista, mutta ainakin minä tarvitsen kipeästi ne ikkunasta tuijottelun tuokioni. En halua tilannetta, jossa voin sujuvasti olla yhteydessä kaikkiin koko ajan, mutta sisältö puuttuu, kun sitä ei koskaan ehdi muodostua siellä kaikkein tärkeimmässä prosessorissa. En tahdo, että välineet, joiden tarkoitus olisi taata suurempi "vapaus" toimia arjessa, muuttuvatkin vähitellen alituista huomiota vaativiksi orjuuttajiksi.

Tässä voinen onneksi käyttää tahdonvoimaani ja tietoisuuttani, ettei niin pääse käymään. Hyvä renki, mutta huono isäntä pätee myös nykyajan virtuaaliseen todellisuuteen ja sen mahdollistaviin välineisiin. 

Alan olla jo siinä iässä, että voin varovasti nostalgisoida omaa lapsuuttani ja nuoruuttani ja lievästi päivitellä nykymenoa, jossa markkinatalouden vauhdittama virikevirta näyttää loputtomalta. Jollain tapaa olen kiitollinen siitä, että sain rauhassa tylsistyä automatkoilla takapenkillä ilman elokuvia, pelejä tai muuta musiikkia kuin vanhempien kasetilta soittamat 50-luvun iskelmät. Enkä harmittele yhtään, ettei meillä ollut kännyköitä, vaan ystävää tavoitellessa piti soittaa kotipuhelimeen ja toivoa, ettei sieltä ainakaan vastaa se hiukan pelottava isoveli, vaan kaveri itse tai edes tämän äiti.

Ja vielä 18 vuotta sitten, kun vietin syksyn Petroskoissa, ainoat sähköllä toimivat arjen helpottajat olivat valot ja matkaradio (liesikin toimi kaasulla). Jos kotiin halusi soittaa, piti mennä kaupungin pääpostiin ja tilata ulkomaanpuhelu. Iltaisin kirjoitin pitkiä kirjeitä radiota kuunnellen tajuamatta edes kaivata helpompaa yhteydenpitoa Suomessa oleviin ystäviin, saati muita virikkeitä. Vuonna 1998, ollessani Moskovassa kieliharjoittelussa, jonkinlainen sähköpostimahdollisuus oli jo yliopistolla olemassa, mutta vaati jonottamista ja erinäisten käytännön hankaluuksien sietämistä.

Nyt olen siis lähdössä ulkomaille mukanani läppäri, täppäri, älypuhelin ja digikamera. Yhteyttä voi pitää kätevästi vaikkapa Skype-ohjelmalla, joka suoltaa juttukaverista reaaliaikaista videokuvaa oman koneen näytölle.

Muutos on ollut käsittämättömän nopea. Uusista innovaatioista tulee pian itsestäänselvyyksiä ja seuraavaksi jotakin, jota ilman ei koe tulevansa toimeen. Ei ihme, jos ihmispää ei pysy vauhdissa mukana.

Koteja ja siirtymiä

Olen ollut kotona kaksi viikkoa, vaikka toisaalta olin - ja olen - paljon enemmän kotonani Pohjois-Karjalassa. Ei siitä taida päästä mihinkään, ei enää tämän kesän jälkeen.

Mies oli rakentanut poissa ollessani polttopuukatoksen ja askarrellut kaikenlaista muutakin. Kesäkurpitsa kompostin päällä on ollut viihtyväinen ja satoisa, samoin kasvihuoneen vihreä väki. Kalat voivat mainiosti.

Olenko koskaan sanonut, että minulla on hyvä puoliso? Niin hyvä, että sääli on hänet jättää tänne talveksi - sääli, ja toisaalta huoletonta.

Vuokraemäntä lähetti seuraavan kotini avaimet postissa, koska on matkoilla saapumispäivänäni. Tuossa ne nyt ovat, työpöydän tutun kaaoksen keskellä. Puolentoista viikon päästä nähdään, sopivatko ne sovittuun oveen englantilaisessa yliopistokaupungissa.

Nähtäneen paljon muutakin.

Muuan Keski-Eurooppaan professoriksi päätynyt tutkija naurahti kerran, että ainakin akateeminen ura tapaa olla silkkaa ajautumista tilanteesta ja mahdollisuudesta toiseen. Juuri siltä minustakin tuntuu - eikä vain uran, vaan koko elämän suhteen. Ne mahdollisuuksien joukot ja mitkä niistä valikoituvat realisoituviksi - paljonko siihen lopulta itse vaikutamme? Tietysti pelkkä passiivinen odottaminen kaventaa tarjolle tulevia mahdollisuuksia, kun taas kepeästi, kokeilumielessä tehty haku saattaa tuoda polkuun uuden haaran ja valinnan paikan (juuri näin oli mainitulle tutkijallekin käynyt).

En tiedä. Eikä ehkä tarvitsekaan. Eletään, katsotaan ja luotetaan siihen, että elämä kantaa eteenpäin sinne, minne kantaa ilman jatkuvaa potkiutumista ja räpistelyäkin.

Nahkasiipiset ystävämme

Pohjanlepakon kuva on lainattu Suomen Luonnonsuojeluliiton lepakkokartoitusta koskevasta verkkoartikkelista. 

Yksi kesän hauskimmista juttukeikoista oli Keski-Karjalan Luonnon järjestämä lepakkoluento ja -retki Rääkkylän Koivuniemessä, vaikka siellä venähtikin lähemmäs puoltayötä ja aamulla töissä haukotutti. Olen jo vuosikaudet suunnitellut jollekin vastaavalle retkelle osallistumista, mutta aina on sattuma puuttunut peliin (tai niin kutsuttu kehtuutus yhdistettynä iltaunisuuteen).

Meillähän täällä Liperin kesäpaikalla on lennellyt iät ja ajat lepakoita. Luennon myötä nahkasiipisille ystävillemme löytyi lajinimikin, eli pohjanlepakko (Eptesicus nilssonii). Suomen yleisimmälle lepakolle on tyypillistä lentäminen korkealla ympyrän tai kahdeksikon muotoista rataa.

Varmaan lepakkomme nytkin - illan hämärtyessä - valmistautuvat ullakon tai ulkovajan kolosissa yön urakkaan, haukottelevat ja oikovat siipiään.

Nurmeksen mökillä asustelevat siivekkäät taas ovat mitä ilmeisimmin viiksisiippoja (Myotis mystacinus). Ne lehahtelevat paljon matalammalla ja kiertelevät rakennuksia. Anoppi manailee välillä papanoita, joita saa lakaista savuhormin juurelta liki päivittäin, mutta mitään muuta haittaahan ei näistä kavereista ole. Päin vastoin, niiden suuhun katoaa hyönteinen jos toinenkin.

Siksi harmittaa, kun lepakoista toisinaan puhutaan "tuhoeläiminä" ja kysellään, miten ne saisi hävitettyä rakennuksesta. Näissä hävitystoiveissa taitaa puhua lähinnä ihmisen kontrollinhalu ja vieraantuminen luonnosta; lepakot koetaan lähtökohtaisesti inhottaviksi ja ihmisasumuksiin kuulumattomiksi.

Erityisen vinkeää oli tutustuminen lepakkoilmaisimeen eli detektoriin. Se muuttaa lepakoiden ultrakimeät kirkaisut äänet ihmiskorvin kuultaviksi ratinoiksi. Pohjanlepakko pitää harvempaa ja matalampaa papatusta, siippojen ja korvayökköjen ääni kuuluu korkeampana ritinänä.

Tavoitteeksi

Voisikohan ihmisenä kasvamisensa mittapuuksi asettaa sen, millaisia spontaaneja tunteita herättää "omalta" sieniapajalta täyden sangon kanssa palaava ventovieras? Tuskin menisi pahasti metsään, jos tavoitteekseen ottaisi vilpittömän ilon lähimmäisen puolesta.

Haasteita, niitä elämässä tarvitaan.

Eipä muuta tällä kertaa. Yöt ovat kylmiä, syksy tulee.

Vielä kuukausi

Jotain kertonee se, että muistelen kirjoittaneeni blogia ahkerimmin sinä syksynä, jona siivosin Tampereen Työväen Teatteria.

Näköjään laiskimmin kirjoitan silloin, kun teen täyspäiväisesti toimittajan töitä. En ole tehnyt niitä tällä intensiteetillä sen jälkeen, kun aloitin bloggaamisen, joten yhdistelmä on uusi.

Tutkijan hommissa mennään jossakin keskivaiheilla: bloggaan innokkaammin silloin, kun töissä on aineiston keräämistä enemmän kuin kirjoittamista.

Loogista sinällään.

Kesätöitä on jäljellä vielä kuukausi. Aamuisin kömmin koirien kanssa mökkiaitasta kuuden pintaan, nuuhkin ilmaa, käyn ehkä juoksemassa ja suihkussa (olen ollut aamu-uintien suhteen hävettävän laiska), keitän kaurapuuroa kolmelle - itselleni ja vanhemmille, joiden nurkissa siis notkun - ja täyden pannullisen kahvia termoskannuun. Syön oman puuroni pellavansiemenöljyn kanssa ja kuorin jälkiruoaksi appelsiinin.

Kahvin juon yleensä vasta töissä. Kirkonkylälle ajan laina-autolla kymmenessä minuutissa metsien ja peltojen läpi mutkittelevaa maantietä pitkin. Päivän juoksen monenkirjavilla keikoilla navetoissa, virastoissa, metsissä, kodeissa ja pellonlaidoilla, kirjoitan, ideoin, kuvaan, käsittelen kuvia ja opettelen kaiken sivussa vähän taittamista. Illallakin voi olla töitä, samoin viikonloppuisin, mutta se kuuluu toimenkuvaan.

Paikallislehtityötä ei kuulemma oikein toimittajapiireissä arvosteta. En ymmärrä, miksi. Se on kuitenkin monipuolisinta, mitä tällä alalla voi tehdä. Olen aina miettinyt, että tuskastuisin, jos en saisi esimerkiksi kuvittaa ollenkaan omia juttujani, tai jos aiheet annettaisiin ylhäältä päin, tai jos joutuisin kirjoittamaan vain jostakin tietystä aihepiiristä.

Kun intoilin siskolleni, että arvelisin olevani tyytyväisin, jos voisin asua jälleen maalla - Pohjois-Karjalassa vieläpä - tehden tutkijantöitä talvet ja toimittajantöitä kesät, hän katsoi hieman vinosti ja kysyi, koska sitten lomailisin.

Niin. Kysymys on toki aiheellinen. Yhtä kaikki, ainakin tämän kesän jaksan näin. Saa nähdä, miten käy syksyllä. Iskeekö väsymys, kun pitäisi taas luoda nahkansa tutkijaksi ja ryhtyä luomaan toisenlaista, työläämpää, hitaammin muotoutuvaa ja hautuvaa uutta?

Mutta siihen on vielä aikaa.   

Hetkessä

Miten lyhyitä ovatkaan kesän eri vaiheet. Kielot kukkivat alkukesällä vain tuokion, kissankäpälien kukinta on ohi muutamassa päivässä, pihassa vanhat pensasruusut antavat parastaan viikon ja palaavat sitten vihreyteen. Koiranputket ja kurjenpolvet ovat juhannuskukkia, niiden jälkeen alkukesä on taittunut keskikesäksi.

Nyt on päivänkakkaroiden, harakankellojen, ruusuruohojen ja metsämansikoiden aika. Mesiangervot aloittelevat kukintaansa, mustikat kypsyvät. Heinäkuu, sekin hetkessä ohi.

Motivaatio kohdallaan

Bedlingtoninterrierin rotukuvauksessa sanotaan, että "bedlingtonissa on älykkyyttä, joka voi yllättää kokeneenkin omistajan". Ainakin kekseliäisyyttä löytyy, kun vain motivaatio on kohdallaan.

Ostin joskus viime viikolla ison pussillisen puruluita. Kaupasta tultuani jätin ne keittiön lipaston päälle. Siitä Juri ne itse hoksasi, eikä sen jälkeen malttanut keskittyä mihinkään muuhun, vilkuili vain lipastoa, kunnes sai haluamansa. Jossain vaiheessa puruluupussi siirrettiin olohuoneen kaappiin - koirien sitä ilmeisesti huomaamatta. Olemme siis vanhempien kesäpaikalla, missä puruluita ei säilytetä missään määrätyssä paikassa, toisin kuin kotona Riihimäellä.

Tänä iltana istuin keittiön pöydän ääressä lukemassa. Huomasin, että Juri toimitti kovasti jotakin asiaa: se tarjosi minulle kerta toisensa jälkeen ikivanhaa, virkaheittoa puruluunnysää, jonka oli kaivanut lelukopasta ja katsoa tapitti herkeämättä. Jossain vaiheessa kysyin siltä, mitä se oikein halusi. Innoissaan se meni ja hyppäsi lipastoa vasten kurkkien sen päälle (missä ei siis säilytetä vakituisesti mitään koiria kiinnostavaa). Sitten se palasi tuijottamaan minua. Toistin kysymyksen: sama reaktio.

Siinä vaiheessa tajusin, mistä oli kyse. Kun menin olohuoneen kaapille ja otin puruluupussin esiin, riemu oli rajaton. Selvästi olin osunut arvauksessani oikeaan.

Ilmeisesti koira siis muisti, että viime viikolla lipaston päällä oli ollut puruluupussi. En usko, että se kuvitteli enää siinä sellaista olevan - näkihän se asianlaidan itsekin. Mutta yrittäessään välittää tärkeänä pitämäänsä viestiä minulle se mitä luultavimmin osasi hyödyntää muistikuvaansa.

Ihan hyvä saavutus pieneltä koiraeläimeltä.

Alkukesän alppiretki

Domin (4545 m) rinteillä, jossain himpun alle 4000 metrissä. Nousun "kruksikohta" selvitettiin, mutta päätettiin sitten jättää huiputusyritys seuraaville reissuille: liikaa uutta lunta kahlattavana, ja sää oli kääntymässä huonommaksi.

Melkein kuukausi on vierähtänyt edellisestä päivityksestä, joka olikin sieltä surullisemmasta päästä. Pientä suurta koirapersoonaa ikävöidään vielä pitkään.

Elämä menee kuitenkin eteenpäin. Kesäkuun alussa, allekirjoittaneen "loman" aikana, ehdimme tehdä liki jokakesäisen alppireissumme. Ajankohta oli tavallista aikaisempi, mistä seurasi sekä iloa että harmia. Ensin mainittuja olivat kanssaihmisten vähäisyys, lintujen äänekkyys sekä komeat vesiputoukset. Harmitusta aiheutti lähinnä se, että ylempänä oli vielä turhan paljon lunta kiipeilytouhuihin.

Toisaalta säät ja kelit ovat aina arvoitus, olipa vuodenaika mikä tahansa. Siihenhän retkeilyn viehätys osin perustuukin: koskaan ei tiedä, mitä tuleman pitää, joten on parempi pitäytyä liioista odotuksista ja ottaa vastaan, mitä annetaan.

Vuorilla tai tuntureilla könytessä oppii myös positiivista ajattelua: jos sataa kaatamalla ja vesi alkaa tihkua kuorivaatteiden läpi, voi aina ajatella, että ainakaan mihinkään ei satu. Jos sataa ja edellispäivänä kivikossa kolhittua kinttua särkee, voi lohdukseen todeta, ettei ole ainakaan eksyksissä. Jos taas sataa, sattuu ja reitti on hukassa, voi iloita siitä, ettei kärsi vaikkapa ripulista. Ja niin edelleen, ad infinitum.

Kaiken kaikkiaan hieno reissu taas kerran. Aurinkokin paistoi anteliaasti muutamana päivänä vesi-, räntä- ja lumisateiden vastapainoksi. Rhonen laaksossa (alempi kuva) oli suorastaan välimerellinen tunnelma viiniköynnöksineen ja sirittävine kaskaineen.

In memoriam

Tanzara Sandy Girl 5.7.1998-21.5.2012

"Jos niin pitää tapahtua että tulen heikoksi
ja tuskat tekevät unen levottomaksi,
silloin teethän mitä pitää tehdä
sillä tätä viimeistä taistelua ei voi voittaa.
Tulet olemaan surullinen, ymmärrän sen
mutta älä anna murheen pysäyttää kättäsi.
Sillä tänä päivänä, enemmän kuin pysymistä
rakkautesi minuun täytyy kestää koetus.
Vie minut sinne missä minun tarpeeni hoidetaan,
ja pysy kanssani loppuun asti.
Pidäthän minua vakaasti ja puhut minulle
kunnes silmäni eivät enää näe.
Toivon että aikanaan ymmärrät
kuinka hyvä olit minulle päästäessäsi minut pois.
Vaikka häntäni on heilauttanut hyvästit,
tuskalta ja kärsimykseltä olen pelastettu.
Älä murehdi että se olit nyt sinä,
jonka piti tämä raskas teko tehdä.
Olemmehan olleet niin läheiset - me kaksi - nämä vuodet,
tunnen suuren rakkauden kyyneltesi takaa."
- Tuntematon kirjoittaja

Virheistä

On itse asiassa varsin virkistävää kirjoittaa pitkästä aikaa "kertakäyttötekstejä", kuten toimituspäällikkömme lehtijuttuja kuvaili. Vaikka tahti on kiivaampi kuin tutkimustöissä ja tekstiä on tuotettava paljon ja nopeasti, jokin osa pääkopasta lepää.

Luulen, että osin syynä on juuri tekstien kertakäyttöisyys ja ajankohtaisuus. Jos journalistiseen tekstiin livahtaa jokin faktavirhe tai muu moka, palaute ja torut tulevat heti. Sitten pahoitellaan ja laitetaan mahdollinen oikaisu seuraavaan lehteen. Se siitä. Toki alkuaikoina tuntui maailmanlopulta, jos joku soitti toimitukseen ja ilmoitti vaikkapa nimensä olleen jutussa väärin. Myöhemmin mokiin oppi suhtautumaan filosofisemmin. Harmitti toki, mutta ei niitä jäänyt sen kummemmin veivaamaan oikaisun jälkeen.

Sen sijaan tieteellisiä julkaisuja väsätessä takaraivossa karhaa koko ajan synkkä tietoisuus siitä, että painoon ja kansiin saakka ehtinyt pukki on ja pysyy. Pahimmassa tapauksessa se alkaa elää omaa elämäänsä, kun seuraava tutkija hyvässä uskossa viittaa siihen omassa julkaisussaan. Ehkä väistämättömiin paino- ja muihin virheisiin alkaa suhtautua rennommin, kun julkaisuluettelo karttuu, mutta vielä tässä vaiheessa ne ovat omiaan aiheuttamaan unettomia öitä ja todennäköisesti suhteetonta itseruoskintaa.

Levällään

Lähden viikonloppuna Pohjois-Karjalaan tekemään ensimmäisen kahden viikon pätkän kesätoimittajana. Kaikki tuntuu olevan enemmän tai vähemmän levällään: kevään aikana valmiiksi aiottu artikkeli autuaasti kesken, toinen aloittamatta, kameran laturi hukassa, työpöytä kaaoksessa, nyljetyt makuuhuoneen seinät tapetoimatta, pensaat istuttamatta ja junalippu ostamatta. Koira on käytettävä eläinlääkärissä, palautettava kirjaston kirjat, laadittava siipalle akvaarioiden hoito-ohjeistus ja mitähän vielä?

Samalla on pitänyt aloittaa jo asunnon haeskelu Englannista. Syksy tulee nopeasti, eikä Cambridgesta ole helppoa löytää kohtuuhintaista majoitusta.

Sentään ensimmäisen työviikon juttukeikat on sovittu ja uusi verokortti tilattu, joten eiköhän tämä tästä etappi kerrallaan.

Hyviä uutisia tuli Suomen Akatemialta, joka soi allekirjoittaneelle tutkijatohtorin rahoituksen kolmeksi vuodeksi syyskuusta alkaen. Se tarkoittaa käytännössä työsuhdetta siihen kuuluvine etuineen, mikä on taas apurahakauden jälkeen silkkaa luksusta.

Toisaalta lienee itse kullekin terveellistä joutua ottamaan ajoittain tuntumaa esimerkiksi julkisten terveyspalveluiden nykytilaan. Työterveyshuollon hellässä huomassa oleviltahan se jää helposti kokematta. 

Talvimyrskyn jäljillä

Ei vappua ilman perinteistä vappuretkeä, jos olosuhteet ovat suinkin otolliset. Suuntana oli jälleen Seitsemisen kansallispuisto. Sen sijaintihan on Tampereeseen nähden mitä parhain. Sijainti on puolestaan oleellinen, jos aikoo jättää osan koirista Hervannassa asuville omaisille ja palata sinne itsekin vapun sivistyneempää (?) tupsulakkiosiota viettämään.

Tällä kertaa mukana olivat molemmat koiranpojat, joista nuoremmalle telttaretki oli uusi elämys. Kumpikin oli reipasta retkiseuraa, vaikka kulkeminen oli hankalahkoa: talvimyrskyn poluille kaatamia puita piti ylittää, alittaa ja kiertää pahimmillaan muutaman metrin välein. Seitsemisen eteläosa, jonne tänä vuonna suuntasimme, on muutenkin rääseikköisempää kuin mäntykankainen pohjoisosa. Koirien irti päästäminen olisi helpottanut kulkemista, mutta sitähän ei kansallispuistossa saa tehdä.

Myös lunta ja sulamisvettä metsässä oli enemmän kuin viime vuonna, joten käpälät kastuivat, eikä mulahduksiltakaan vältytty. Hännät kuitenkin heiluivat jatkuvasti ja ainoa itkun paikka oli makkaran loppuminen iltanuotiolla.

Lintuja ei aamuyöstä kuulunut niin paljon kuin aikaisemmilla vappuretkillä. Liekö syynä ollut metsäisen leiripaikan lisäksi se, että järvet ja lammet olivat vielä pitkälti jäässä, eikä ympärillä ollut suuria suoalueita? Äänimaisemasta pitivät huolta lähinnä peipot ja sepelkyyhkyt. Varhain aamulla kuului jostain kauempaa joutsenten toitotusta.

Kultakukkia ja kapselikahvia

Viime kesänä eräs naapureista laittoi pihansa kokonaan uusiksi ja kärräsi vanhat perennansa lähimetsän ojaan. Eihän niitä sinne voinut jättää, joten aikani tilannetta pohdittuani kävin pelastamassa jo kuivuudesta nuukahtaneet poloiset ojasta ja uudelleensijoitin ne pihaamme. Päivänliljojen mukana tuli näköjään myös muutama syvänkeltaisen kevätsahramin eli krookuksen sipuli. Kultakukkia! Tuota väriä meillä ei ennestään ollutkaan. Krookukset eivät olleet kelvanneet myyrillekään, jotka olivat käyneet talven aikana pistelemässä karvaiseen poskeensa yhden jos toisenkin tulppaaninsipulin.

---

Siipan kanssa mietimme, onko keski-ikäistymisen merkki suhtautua yhä huvittuneemmin kaikenlaisiin vempeleisiin ja röpöttimiin, joita ihmisille kaupitellaan. Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa kapselikahvinkeitin. Jos olen oikein ymmärtänyt, laitteeseen ladataan juomakapseli, painetaan nappia ja odotellaan kupillista käänteentekevän herkullista erikoiskahvia tai muuta juomaa.

Jos nyt jätetään huomiotta roskan määrä ja muut näkökohdat - ilmeisesti yksilöllistyneet nykyihmiset eivät enää tarjoile kahvia kuin itselleen - kuudentoista kapselin pakkaus maksaa osapuilleen saman verran kuin kokonainen puolen kilon paketti, josta sentään saa kahvia aika monta kupillista enemmän.

Mikä riemukkainta, erikoisespressojen ja herkkukaakaoiden ohessa valikoimasta löytyy myös vanha kunnon Juhla-Mokka. Ehkä sekin maistuu aivan toisenlaiselta tyyriistä kapselista kiehautettuna?

Mutta vanha viisaus pätee tähänkin: kukin tulkoon uskollaan autuaaksi. Jos joku kokee tarvitsevansa arkensa pyörittämiseen kapselikahvinkeitintä, ei se toki ole meidän taloudeltamme pois. Enkä epäile yhtään, etteivätkö jotkin allekirjoittaneen laitehankinnat vaikuta kanssaihmisistä aivan yhtä käsittämättömiltä.

Avoimin mielin

Kiertämäjärven autiotupa pakkasaamuna. Reput on pakattu ja sukset voideltu hyvin nukutun yön jälkeen.

Mainitsin aikovani kirjoittaa jonkin sanan kansallispuistoista, joista olen kyllä pagissut aiemmin kerran jos toisenkin. Mutta taannoinen hiihtoreissu sai taas miettimään asiaa.

Metsähallituksen tilastot kertovat, että kansallispuistojen kävijämäärät ovat vuosi vuodelta kasvaneet. Se on hyvä asia; on hienoa, että ihmiset löytävät vielä tiensä luontoon.

Kääntöpuolena on kuitenkin meidän retkeilijöiden mukanamme tuoma kuormitus. Suosituimmat reitit kuluvat ja - ikävä kyllä - roskaantuvat. Autiotuville jätetään niin ikään roskia kaljatölkeistä makkarapakkauksiin, vaikka toiveena ja kehotuksena toistetaan omien jätteiden tuomista pois puistosta ("jos jaksat kantaa pakkaukset täysinä luontoon, jaksat kantaa ne myös tyhjinä pois").

Autiotupajärjestelmä on hieno ja vertaansa vailla, mutta vaatii ylläpitoa: tuville tuodaan puita ja kaasua, tehdään korjauksia, huolletaan kuivakäymälöitä ja komposteja ja kuljetetaan pois niitä jätteitä, joita kulkijat eivät ole vieneet mukanaan*. Myös reittien varrella olevia laavuja ja tulipaikkoja on huollettava.

Etenkin talvella retkeillessä näitä palveluita oppii todella arvostamaan. Telttailussa pakkasella on oma hohtonsa, mutta tupa kaminoineen vetää useimmissa tapauksissa pidemmän korren, jos sellainen on tarjolla.

Metsähallitukselle kansallispuistot ovat menoerä. Mitä enemmän kävijöitä, sitä enemmän huoltoa tarvitaan. Taannoin väläyteltiinkin mahdollista kansallispuistomaksua kuluja tasaamaan - sitä, miten se kerättäisiin ja miten asiaa valvottaisiin, ei vielä juuri pohdittu. Jo tällaisenaan ehdotus herätti periaatteellista vastustusta.

Toisaalta ymmärrän vastalauseet. Kansallispuistot ovat tavallaan kaikkien yhteistä omaisuutta, kansallisaarteita, joihin pääsemisestä tuntuisi oudolta maksaa. Mutta ainakin minä maksaisin ihan mielelläni pienen summan noista hienoista palveluista, jos ja kun niitä kerran käytän, ja mikäli maksujen keräys pystyttäisiin toteuttamaan mielekkäällä tavalla. Kyse tuskin olisi suurista kustannuksista kävijää kohden.

"Palvelumaksun" vaihtoehtonahan saattaa olla avoimien autiotupien vähittäinen muuttaminen maksullisiksi varaustuviksi, mikä tarkoittaisi vanhan ja kunniakkaan eräperinteen hiipumista (tämä on toki vaarana myös, mikäli yhteisten tupasääntöjen noudattaminen osoittautuu osalle majoittujista liian vaikeaksi). Varaustuvat ovat hyvä lisä tupaverkostoon - me saatamme varata sellaisen yöksi tai pariksi jo kannatuksen vuoksi - mutta etukäteen tehdyt varaukset eivät salli reitti- tai aikataulumuutoksia.

Suhtaudutaan siis avoimin mielin kohtuullisiin kehitysehdotuksiin - sen lisäksi, että kannetaan oma kortemme kekoon pitämällä paikat siisteinä ja tuomalla roskat pois luonnosta.

*Arvon sisarten toivoisi muistavan, että myös terveyssiteet ja niiden pakkaukset ovat maatumattomia roskia, jotka itse kukin voisi hoitaa metsästä ja tupien hyyskistä pois.

Tunnelmointia Muorravaarakan varauskammissa (pikkutölkeissä myytävä viini ilahduttaa retkeilijöitä suuresti; tölkki kulkeutuu toki takaisin ihmisten ilmoille ja edelleen asianmukaisesti keräykseen).

Tovessah nouzi!

Kristos nouzi kuolennoiz – Tovessah nouzi!*

Vietimme pääsiäispyhät tuttuun tapaan Pohjois-Karjalassa kahden järven rannalla ja vähän Joensuussakin. Hiihtokausi sai jatkoa muutaman lenkin verran: Kuoringan jäällä oli hyvä sujutella rantasaunan lämpiämistä odotellessa. Onneksi olimme varovaisen toiveikkaina pakanneet sukset mukaan.

Yksi syistä, miksi kaipaan kroonisesti Itä-Suomeen on se, ettei talvi yleensä lopu siellä kesken. Se kahden vuodenajan hieno välivaihe, jossa yhdistyvät pitkät aurinkopäivät, kantavat hanget ja rapeat pakkasyöt on täällä etelässä varsin lyhyt. Aina sitä ei ole lainkaan, vaan talvi tuntuu kääntyvän kuraiseksi keskikevääksi yhdessä yössä.

Mutta krookukset ovat jo nupullaan syreenipensaan vieressä, valmiina aukeamaan heti, kun aurinko kurkistaa niitä pilvien takaa. Fasaanikukko on valinnut kiekumispaikakseen kasvihuoneen katon, mikä tekee varmasti kanoihin jyrähtävän vaikutuksen.

*Pääsiäistervehdys karjalaksi.

Ryömiskelyä ja konttailua

Pagistaaniin on monen vuoden haikailun jälkeen rantautunut makro-objektiivi. Siitä lämmin kiitos Joensuun kotiväelle, joka teki tämän hyvin tervetulleen lahjoituksen allekirjoittaneen taannoisen tohtoroitumisen tiimoilta. En toki odottanut mitään väitöslahjoja - läheisten kärsivällisyydessä ja tuessa oli ihan tarpeeksi - mutta sain niitä kuitenkin, hienoja sellaisia.

Hankinta on ollut taloudessa vasta pari tuntia ja ilta alkaa hämärtää, joten kovin suurisuuntaisia kuvauskokeiluja ei ole vielä ehditty tehdä. Luvassa lienee kuitenkin riemukkaita hetkiä (myös kanssaihmisille), koska vaatimaton valokuvausharrastukseni on jo tähän mennessä tarkoittanut pitkälti maassa ryömiskelyä ja puskissa konttailua.

Harmillisen vähällä käytöllä ollutta kuvasilmää verryttänee myös se, että lähden kesäksi Pohjois-Karjalaan toimittajantöihin. Lienee terveellistä tehdä välillä oikeaa työtä, jossa saa tavata eläviä ihmisiä ja kirjoittaa nykyhetken asioista - historia-alan työsarkaa sinällään vähättelemättä. Huimat kahdeksan vuotta on ehtinyt vierähtää edellisestä kesätoimittajan pestistä! Erinäisiä journalistisia keikkatöitä on tullut tehtyä satunnaisesti senkin jälkeen, joten toivon mukaan saan vielä viritettyä itseni lehtitekstien taajuudelle.

On myös hyvä tankata sitä oikeaa kotiseutua varastoon, kun näillä näkymin suuntaan syksyllä Englantiin ja palaan vasta kesän korvalla. Tiedossa on siis melkoisen liikkuvainen vuosi. Siipparaukalta tällainen retuaminen kysyy toki kärsivällisyyttä. Mutta onneksi meillä on ennestään puolentoista vuoden kokemus niin sanotusta etäsuhteesta.

Ei sovi käyttää tyhjiä huudahduslauseita

Tämä käytösohjeistus on tullut joskus otettua talteen jostakin. Se lienee kiertänyt jo muutaman kerran blogeissakin, mutta Pagistaanissa julkaisukerta on - jollen väärin muista - ensimmäinen. Tekstin alkuperä ei ole tiedossa, eikä sen autenttisuus.

Piti aivan miettiä, olenko huiskuttanut nenäliinaani höyrylaivoille liian ahkerasti. Äänekkääseen hohotukseen olen ainakin syyllistynyt, ja huoneen järähdyttelyyn kantapäilläni.

ETIKETTISÄÄNNÖT NAISILLE (vuonna 1886)

1) Puvussa ja esiintymistavassa ei sovi pitää pitkiä esiin pistäviä hiuskarvoja sieraimissa ja korva-aukoissa, vaan ne on poisleikattavat.

2) Ei sovi seurassa astua yli lattian kantapäillään niin että koko huone järähtelee vaan käynti on tapahtuva hiljaa ilman mitään suurta kolinaa.

3) Ei sovi nauraa ääneensä. Voihan kukin nauraa sydämensä pohjasta, jos siihen syytä on, mutta äänekäs hohotus ei ole sopivaa.

4) Ei sovi puheessaan ja käytökseen olla jäykkä tai unelias, mutta ei myöskään liiaksi vilkas ja monisanainen. Sievä vakava käyttäytyminen on paras.

5) Julkisuudessa. Ei sovi yhtyä jonkun herran tai naisen
seuraan, jotka kävelevät yhdessä vaikka onkin molempien läheisesti tuttu.
Sillä kahden kauppa on kolmannelle korvapuusti.

6) Puheessa. Ei sovi kirota puhuessaan. Ei sovi myöskään käyttää liian paljon superlatiivia. Pitää aina puhua maltillisesti. Ei sovi käyttää tyhjiä huudahduslauseita sellaisia kuin esim. Oi sen seitsemän seppää, Voi yhdeksän sutia ja se patasuti kymmenes, Voi näitä nälkähäitä jne.

7) Ei sovi liian paljon koristella pukuaan ruseteilla, poimuilla tahi rihmoilla. Yksinkertaisuus on kauneuden ja somuuden ensiehtoja.

8 ) Ei sovi kantaa liian raskaita ja suuria korvarenkaita. Pieni sievä korva kaunistaa suuresti päätä, mutta pitkät venutetut korvalehdet rumentavat kauniitkin kasvot.

9) Ei sovi syödä liiaksi makeisia - ei ainakaan niin paljon että hampaat pilaantuvat. Kahvi rumentaa ja kuivattaa ihon - sen huomaa parhaiten vanhoista kahvitädeistä. Samaten huono ravintokin rumentaa kasvot kokonaan. Sentähden juuri melkein kaikki vanhat mamsellit, jotka valmistavat ruokaa nuorille miehille, ja aina tietysti laittavat sen huonosti - ja jäävät naimattomiksi.

10) Ei sovi olla liiaksi häveliäs eikä liiaksi vapaa - vaikka pitäisikin itseään emansipeerattuna.

11) Ei sovi alinomaa suudella niinkuin esim tervehtiessään ystäviään tahi jättäessään heille hyvästi ei sovi edes koiria tai kissojakaan suudella.
Herrat eivät siitä ensinkään pidä ja muuten ne naiset jotka paljon suutelemista harjoittavat eivät saa miestä eivätkä siis myöskään nauttia avioelämän etuja niinkuin rikkautta ja onnea sekä iloa hyväillä omia pienokaisiaan ym.

12) Ei sovi huiskuttaa nenäliinaansa kaikille höyrylaivoille.

13) Ei sovi koskaan vähentää ijästään enempää kuin kymmenen vuotta sillä jos sanoo itseään liian nuoreksi niin voi syntyä epäilystä, mutta kymmenen vuotta voi ijästään kyllä vähentää ilman että sitä kukaan huomaa.

14) Kun herra maksaa laskun katselkaa silloin muualle aivan kuin ette huomaisi mitään.

Kuva on lainattu täältä.

Koilliskaira maaliskuussa

Kiitos suopeiden koiranhoitajien, saimme siipan kanssa tilaisuuden häipyä viikoksi tunturiin päätä tuulettamaan. Retkikohteena oli tällä kertaa niin kutsuttu Koilliskaira, eli UKK-kansallispuiston erämaaosa.

Lähtöpisteenä oli Raja-Joosepin tulliasema, jonne toivoimme pääsevämme palaamaan ympyräreittiä toisesta suunnasta. Talviretkeilyssä mikään ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Koska olimme liikkeellä telemark-suksilla eikä hankikantoa ollut, jouduimme seurailemaan poro- ja rajamiesten moottorikelkkauria ja vanhoja ladunpohjia. Eipä silti, myös eräsuksilla eteneminen syvässä huttuhangessa olisi ollut hidas ja tuskaisa prosessi.

Suuntasimme yhtä kaikki suksinemme ja reppuinemme Kiertämäjärven kautta Anterinmukkaan ja sieltä edelleen Muorravaarakkaan. Siellä puntaroimme mahdollisuutta lähteä pohjoiseen kohti Jyrkkävaaraa lupaavaa kelkkauraa pitkin. Mutta poromiehillä on poromiesten reitit, joten ei ollut mitään takeita siitä, että ura olisi vienyt sinne, minne me olimme menossa. Jyrkkävaarasta olisi vielä pitänyt löytää väylä kohti Suomujokea ja sieltä edelleen kohti Raja-Jooseppia Lutto-joen uomaa mukaillen. Tupakirjassa ei ollut merkintöjä, että kukaan olisi kulkenut kyseistä reittiä koko talvena, joten latujakaan ei ollut tiedossa.

Koska mönkään mennessään reitti olisi poikinut retkeen jopa neljä lisäpäivää, totesimme turvallisimmaksi vaihtoehdoksi lähteä palaamaan omia jälkiämme takaisin, vaikka hiihtokilometrejä kertyikin tässä vaihtoehdossa liki sata. Hyvä niin; pääsimme saunomaan peräti kahdesti Anterinmukan autiotuvan mainiossa saunassa (kuvassa), joka olikin tuttu syksypatikalta reilun kuuden vuoden takaa.

Saimme nautiskella erämaan rauhasta aika lailla itseksemme. Kevätsesonki oli vasta aluillaan, ja ruuhkat tapaavat muutenkin rajoittua Kiilopään ympäristöön kansallispuiston läntiseen "perusosaan". Viikon aikana juttusille tuli kaikkiaan viisi ihmistä: yksi poromies, kaksi turkulaista ahkioineen sekä kaksi Metsähallituksen huoltomiestä, jotka ajoivat tuville polttopuita. Kauempaa näkyi kyllä moottorikelkkoja ja jopa helikopteri, joilla poroja ajettiin keväterotukseen Raja-Jooseppiin (UKK-kansallispuistohan on täysivaltaista poronhoitoaluetta).


Muita liikkujia toki kohdattiin: riekkoja, pyitä, kuukkeleita, korppeja, poroja, lapinpöllö ja koskikara. Koska mukanamme oli logistiikkasyistä vain pienet taskukamerat, ei kovin kunnianhimoisiin luontokuvaussessioihin ollut mahdollisuutta, vaikka tilaisuuksia olisi riittänyt.

Mutta tarvitseeko sitä kaikkea dokumentoidakaan? Joskus on hyvä vain katsoa hiljaa.

Jälkinä olemassaolonsa tekivät tiettäväksi muun muassa kettu, metsäjänis, orava, erinäiset pikkunisäkkäät ja ahma. Jälkimmäinen oli käynyt poronhaaskalla, jonka sijainnista mainitut Metsähallituksen miehet meille vinkkasivat. Samalla he mainitsivat ajaneensa metsän läpi kelkkauran, jota pitkin mekin voisimme hiihdellä viimeisenä retkipäivänä niin, että saisimme vähän vaihtelua tuloreittiimme. Kiitos, niin teimme!

Apropos, Metsähallituksen palvelut ja kansallispuistojen tulevaisuus ansaitsevat taas kerran oman tekstinsä, joka toivon mukaan näkee päivänvalon lähiaikoina.

Säät ja kelit suosivat kaikin puolin, vaikkei mainittua hankikantoa ollutkaan. Vasta Pyhätunturilla - jonne suuntasimme ennen kotiin paluuta mäenlaskuun ja jäätä kiipeämään - kohdalle osui niin sakea lumipyry, ettei rinteessä tahtonut nähdä kättään pidemmälle. Onneksi vasta silloin; varsinkin avotunturissa retkeilijä on ihmeissään, kun näkyvyys ja jäljet peittyvät alta aikayksikön.

Meilläkin oli pikkuteltta ja talvimakuupussit mukana kiperien tilanteiden varalta, vaikka autiotuvilla yövyimmekin. Ei ollut kovin kaukana, että olisimme joutuneet teltan pystyttämään, kun ensimmäisenä, erinäisten sattumien vuoksi pitkäksi venähtäneenä iltana etsimme Kiertämäjärven tupaa otsalamppujen valossa. Mutta löytyihän se lopulta sieltä, mistä pitikin.

Toivo

Jos et koskaan toivo, et myöskään milloinkaan saa tietää, mitä toiveidesi tuolla puolen on.
- Kleemens Aleksandrialainen

Säännöllinen viikkorytmi

Kuvassa satalitrainen geotoopinpätkä Amazonin hämyisää joenuomaa. Geotooppi tarkoittaa, että kasvit ja eläimet ovat samalta maantieteelliseltä alueelta. Biotooppi on vielä tiukemmin rajattu kokonaisuus, jolla pyritään jäljittelemään esimerkiksi tietyn sivujoen mutkaa.

Akvaarioharrastuksestani tietävät tuttavat kertovat toisinaan itsekin harkinneensa akvaarion hankkimista ja kyselevät, onko siitä paljon työtä.

Eilen altaille viikkohuoltoa tehdessäni keksin, mitä vastata seuraavalle kysyjälle: jos henkilöllä on viherkasveja ja hän pitää niiden hoitamisesta, akvaario voi olla mitä antoisin harrastus. Mikäli hän ei ole lainkaan kiinnostunut minkään vihreän kasvattamisesta tai kokee, ettei ehdi pitää huolta helpoimmistakaan ruukkukasveista, kannattaa akvaarioajatusta puntaroida erityisen kriittisesti.

Eihän akvaarioon ole pakko kasveja laittaa. Yleensä niitä kuitenkin halutaan ja hyvä niin: ne parantavat hyvin voidessaan paitsi altaan ulkonäköä, myös veden laatua ja antavat kaloille suojaa. Tällöin altaan varsinainen hoitaminen on pitkälti kasvien hoitamista.

Kasveja tai ei, akvaario tarvitsee joka tapauksessa säännöllisen viikkorytmin, eli käytännössä osittaisen vedenvaihdon sekä tekniikan huoltamista tarpeen mukaan. Ei se paljon aikaa kerrallaan vie, mutta se pitää yhtä kaikki tehdä.

Muuten voi käydä kuten erään tutun akvaristin entiselle puolisolle. Tämä oli eron tullessa halunnut välttämättä pitää akvaarion olohuoneen kaunistuksena, vaikkei ollut sen hoitamiseen juuri puuttunutkaan. Muutaman viikon kuluttua uuteen asuntoon muuttaneen akvaristin puhelin soi: haiseva loota pyydettiin hakemaan pois ja nopeasti sittenkin.

Huonolla hoidolla oleva akvaario ei tosiaankaan ole mikään feng shui-henkinen sisustuselementti, rauhoittava pala luontoa omassa olohuoneessa, vaan apea muistutus maailman saastuneiden vesistöjen tilasta. Puhumattakaan siitä, että kyse on elävistä olennoista ja niiden hyvinvoinnista.

Myöskään etukäteisopiskelun tärkeyttä ei voi liikaa painottaa, jos mieli aloittaa akvaarioharrastuksensa menestyksekkäästi ja välttää ikävät tappiot. Kyseessä on kuitenkin biologinen kokonaisuus, pienoiskokoinen ekosysteemi, jonka perustamiseen ja ylläpitämiseen tarvitaan sekä vesikemian alkeita että kasvien ja kalojen lajikohtaisiin tarpeisiin tutustumista. Mutta se on oma tarinansa (kunhan ensi keväänä palaan maailmalta, saatan hyvinkin innostua laittamaan pystyyn Pagistaanin akvaarioaiheisen sivukonttorin, joka on tähän saakka jäänyt ajatuksen asteelle).

Viherkasveista puheen ollen, niistä kiinnostuneen kannattaa ottaa lukulistalleen kahden biologin Viidakkokirjeet-huonekasviblogi. On siellä satunnaisesti akvaarioasiaakin.

Aukeille

Etenkin sellaiselle, joka eksyy helposti oman päänsä sisälle, tekee hyvää mennä säännöllisin väliajoin aukeille paikoille. Jäätyneelle järvenselälle, meren rannalle, tunturiin, vuorille.

On se toki terveellistä muillekin.

Väitöksen jälkeiseen tutkimukseen

Toissa päivänä Suomen Kulttuurirahaston myöntämät apurahat tulivat virallisesti julki, joten tiedotettakoon Pagistaanissakin allekirjoittaneen saaneen

kuvauksia keskiaikaisista taisteluista venäläisessä historiankirjoituksessa ja niiden merkitystä kansallisten identiteettien muotoutumiselle käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen, kolmivuotisen apurahan ensimmäisen vuoden apurahana 25.000 euroa

En kyllä muista aihettani aivan noin kapulaisesti muotoilleeni, mutta asia tullee selväksi: työnteon puitteet on turvattu kolmeksi vuodeksi eteenpäin, jos en nyt aivan lekkeriksi hommaa lyö. Kiitos!

Valmiiksi tallattu polku

Ruotsin kuninkaallisten lisääntymisuutisten myötä tuli mietiskeltyä monarkiaa nykypäivänä. En lapsena ymmärtänyt mitään prinsessaleikkien päälle, eikä kuninkaallisten vetovoima ole oikein auennut aikuisiälläkään.

Jotakin tarvetta kuningashuoneisiin liittyvät uutiset meissä kuitenkin täyttävät. Tänään Helsingin Sanomissa siteerattiin tutkija Carl-Erik Grimstadia, joka

kutsuu Pohjolan kuningashuoneita massamediakulttuurin ruokkimiksi ylläpitomonarkioiksi. Niitä ylläpidetään, jotta saisimme virkistävää viihdettä.

Näinhän se on. Luulen, että kuninkaallisissa kiehtoo tietty ristiriita: toisaalta heitä kadehditaan, toisaalta pohditaan, onko moinen näytteillä olo edes elämää. Myös moralisointi on osa kuviota; kansahan se on, joka lopulta maksaa viulut.

On kiinnostavaa miettiä, mistä kateus nousee. Miksi esimerkiksi Kate Middletonin kuninkaallista naimakauppaa pidettiin todellisena onnenpotkuna ja joka tytön unelmana, vaikka perillisten, kuninkaallistenkin, tuottamisen näkeminen naisen elämäntehtävänä ei varsinaisesti ole enää nykypäivää?

Osin kyse voi olla puhtaasti pinnallisista asioista: taloudellisesti turvatusta elämästä, ajan viettämisestä kuuluisuuksien kanssa. Mutta sama on saavutettavissa - ainakin teoriassa - kun pelaa korttinsa taitavasti ja onnistuu joko haalimaan miljoonaomaisuuden tai lyömään hynttyyt yhteen jonkun kanssa, jolla sellainen on. Ei siihen monarkiaa tarvita.

Epäilenkin, että kuninkaallisten ihailussa ja kadehtimisessa mennään syvemmälle ihmismielen uumeniin ja kysymyksiin elämän merkityksellisyydestä. Kuninkaallinen on aina joku. Hänet huomataan hänen eläessään ja muistetaan kuoltuaan. Ainakin näennäisesti hänen elämällään on enemmän merkitystä kuin tavallisella Virtasella tai Jönssonilla. Tuo merkitys on lisäksi olemassa sisäsyntyisesti: ei tarvitse tehdä Nobelin arvoista keksintöä tai muuta huomattavaa jättääkseen jälkensä kansakunnan tai jopa ihmiskunnan historiaan.

Nykypäivänä medianäkyvyys ja jonkinasteinen julkisuus tuntuvat olevan aiempaa suuremman ja nuoremman kansanosan toiveissa. Elämä "tavisten" arjen yläpuolella näyttäytyy hohdokkaana, vaikka luulen, että lopulta kyse on jonkinlaisesta kollektiivisesta identiteettikriisistä, jonka voittajina nähdään yleiseen tietoisuuteen ankkuroituvat onnekkaat. Elämän merkityksen koetaan jotenkin syntyvän siitä, että oma olemassaolo on mahdollisimman monen tiedossa (niille, jotka julkisuudessa ovat, valjennee pian asioiden todellinen laita ja harhaluulot median suomasta eksistentiaalisesta täyttymyksestä - jos niitä on edes ollut - karisevat nopeasti).

Arvelisin, että kuninkaallisten elämää kadehtitaan myös siksi, että heillä näyttää olevan edessään valmiiksi tallattu polku. Paradoksaalista kyllä, samaa asiaa myös kauhistellaan, samaan tapaan kuin julkisuuden kaksiteräistä miekkaa. Mutta kun ajatellaan kaikkia niitä valintoja, joita (nyky)ihminen joutuu tekemään varhaisnuoruudestaan alkaen, ajatus valmiista, "kohtalon sanelemista" optioista on ahdistavuudessaankin jollain tapaa houkutteleva - semminkin, kun siihen liittyy mainittu merkityksellisyyden oletus.

Toisaalta monarkian edustajille on tarjolla arkisten valintojen laaja kirjo, jonka mahdollistaa tietty taloudellinen huolettomuus. Lomaillako Barbadoksella vai Malediiveilla? Siinä, missä keskivertokansalainen kamppailee suurten elämänvalintojen kanssa, jotka eivät kuitenkaan takaa laajoja valinnanmahdollisuuksia arjessa, kuninkaallisten osalta suuret valinnat on ainakin teoriassa tehty valmiiksi, jolloin elämänsisältöä voi hakea vapaaehtoisista hyväntekeväisyyshankkeista, kulutusvalinnoista, matkustelusta ja muista mukavuuksista, jotka sivustakatsojan silmissä näyttävät saavuttamattomuudessaan houkuttelevilta. Kultainen häkki on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin kuvaava metafora.

En tiedä, menevätkö nämä pohdinnat rytinällä metsään. En myöskään tiedä, miten yleistä kuninkaallisten tai muiden "etuoikeutettujen" kadehtiminen ylipäänsä on. Luulisin, että se joka tapauksessa karisee iän myötä, aivan kuten muukin julkkisten ja julkisuuden ihannointi. Vai kariseeko se? Toivottavasti sentään, kun ihmiset asettuvat vähitellen taloksi omaan elämäänsä ja alkavat hyväksyä naaman, joka aamuisin peilistä katsoo.

Elämän merkityksellisyyden etsimiseen voikin sitten vierähtää koko elinikä, mutta se olkoon eri tarina, kullakin itsensä näköinen.

Tulkintoja

Kirjailija Kirsti Ellilä pohtii kiintoisaa ilmiötä: ihmiset voivat sujuvasti tulkita olevansa samaa mieltä silloinkin, kun kyse on selvästi kahdesta eri mielipiteestä.

Sittemmin olen entistä systemaattisemmin tehnyt havaintoja siitä kuinka hauras on sanojen luoma yhteys. Samoihin sanoihin liitämme kukin täysin omat merkityssisältömme. Ihmeellistä, että yhteiskunta näinkin hyvin pysyy kasassa ja pystytään edes jonkinlaista yhteisymmärrystä luomaan eri toimijoiden välille.

Hyvä huomio. Mutta ehkä yhteisymmärrys syntyy juuri siksi, että omat tulkintamme eri ihmisten sanomisista korjaavat niitä parempaan linjaan toistensa - ja omiemme - kanssa?

Ja toisaalta: yhtä lailla ihmiset voivat tulkita olevansa eri mieltä silloin, kun puhuvat samasta asiasta eri sanoilla. Olettaisin, että tulkintaa sävyttävät aina keskustelutilanne, keskustelun tavoite ja keskustelijoiden välinen suhde. Voisikohan tässä yhteydessä puhua konsensus- tai konfliktihakuisuudesta?

Olen aina - tai ainakin aikuisiällä - kirjoittanut mieluummin kuin puhunut. Jos voin lähettää sähköpostia, teen niin mieluummin kuin soitan. Yksi syy on epäilemättä oman selustan varmistaminen ja konfliktien välttely: kirjoittaessani voin valita sanani huolellisemmin ja siten pyrkiä jo etukäteen välttämään väärin ymmärtämisen mahdollisuuden. Kammoksun ennen muuta niitä turhauttavia, typeriä tilanteita, joissa keskustelukumppani tahattomasti tai tahallaan tulkitsee sanavalintojani - tai mikä vielä pahempaa, äänensävyjäni - omista oletuksistaan tai traumoistaan käsin ja loukkaantuu asioista, joita kuvittelee rivien välistä lukevansa.

En tietenkään voi olla vastuussa toisten tulkinnoista tai mielenliikkeistä, vain omista sanomisistani, ja ne ovat kaksi eri asiaa (miten vaikea läksy tämä onkaan ollut oppia). Yritän silti mieluummin täyttää rivien välit valmiiksi itse, olla mahdollisimman yksiselitteinen.

Sosiaalinen media on kyllä tehokkaasti opettanut, että ainakin arkikeskustelussa kirjoitetun sanan luoma turvallisuudentunne on petollinen. Kirjoitettu, spontaani kommentti on aivan yhtä herkkä tulkinnoille kuin puhuttukin. Paradoksaalisesti kenties jopa herkempi, kun ne yhtä lailla tulkinnoille alttiit äänensävyt ja ilmeet puuttuvat.

Yhteyden luominen ja ylläpitäminen eri todellisuuksien välillä ei ole helppoa, mutta ei meillä taida olla vaihtoehtoja. Yrittää pitää.

Avaruusalus ja partiolaiset

Eilen silmään sattui Nokian entisen lakijohtaja Anne-Liisa Palmun haastattelu Salon tehtaan alasajon tiimoilta. Siinä hän muistuttaa globaalien suuryritysten - mukaan lukien "suomalaisena" pidetyn Nokian - toimivan narsistin tai jopa psykopaatin lailla: niillä ei ole tunteita, eivätkä ne harjoita vastavuoroisuutta.

Kustannukset ajavat matkapuhelinvalmistuksen sinne, missä varsinainen valmistusmateriaali syntyy. Anne-Liisa Palmu vertaa globaalia yritystä maapalloa kiertävään avaruusalukseen.
- Alus zoomailee yläilmoista paikkaa, johon olisi järkevä laskeutua toviksi. Sitten kun alus laskeutuu, se pudottaa imuriputket alas, ja aikansa ravintoa imettyään se lähtee taas jatkamaan matkaa. Tämä on se mitä meidän pitäisi ymmärtää. Isot yritykset ovat karhun syleily -yrityksiä. Niiden kanssa voi olla hyvä hetken, mutta niihin ei voi koskaan tosissaan luottaa, opastaa Palmu.

Läksynsä lienevät oppineet muun muassa romanialaiset: vuoden 2008 lopussa perustettu Nokian tehdas suljettiin jo kolme vuotta myöhemmin.

Vuonna 2010 toimittaja Juha Jaakkola siteerasi kolumnissaan Jorma Ollilaa. Tämä ei suinkaan puhunut avaruusaluksista, vaan "globaalista arvoverkosta":

Maailmanlaajuisesti toimivien yritysten sijoittuminen ei hänen mielestään riipu niinkään veroista ja työvoimakustannuksista kuin ”toimintaympäristön tarjoamista mahdollisuuksista joustavaan reagointiin sekä saumattomasta integroitumisesta laajempaan globaaliin arvoverkkoon”.

---

Ollila opettaa, että yksilöinä meidän suomalaisten pitää tässä hyvinvoinnin ja onnen tavoittelussa ”joka aamu kaivaa itsestämme partiolaisen asenne ja vaadittava sitä myös muilta”.

Suomen partiolaisten peruskirjassa sanotaan, että partioaatteen arvopohjana on "ihmiskuva, jossa ihmisellä on velvollisuuksia suhteessa Jumalaan, omaan itseen, muihin ihmisiin, yhteiskuntaan ja ympäristöön" (ehkä tähän voisi lisätä myös globaalit suuryritykset, pörssikurssit ja osakkeenomistajat).

Vai tyydymmekö sittenkin partiotunnukseen Ole valmis (englanniksi "Be prepared")? Siitä voi olla apua, kun seuraava avaruusalus tekee lähtöä globaalin arvoverkon hohteessa.

Hyvää Valentinusten päivää

1900-luvun alun Valentinen-päivän kortti on lainattu täältä.

Pagistaanhan periaatteessa vastustaa kaikenlaisia krääsäkekkereitä. Etenkin niitä, jotka on siirtoistutettu muualta lähinnä lisäämään kertakäyttöroinan menekkiä.

Ilmaiseksi voi kuitenkin toivottaa hyvää ystävänpäivää, jonka historiallinen tausta monine vaihtoehtoisine Valentinuksineen on ihastuttavan sekava ja monikerroksinen. Lyhyt versio suomeksi löytyy täältä. Pyhään Valentinukseen liitetyistä käsityksistä ja traditioista voi lukea englanniksi vaikkapa täältä (Wikipedia-suodin suositeltava).

Nevan rannalla

Pietari kutsui taas. Tällä kertaa kyseessä oli muuan projektipalaveri, jonka ohessa ehdin tehdä kirjahankintoja, juoda teetä Aleksanteri Nevskin luostarissa ja maleksia pitkin viimaisia rantakatuja. Olin suunnitellut myös visiittiä Venäläiseen museoon kerrankin ajan kanssa, mutta sepä olikin kiinni, kuten aina tiistaisin.

Kun seisoin yliopiston puoleisella rantakadulla katsellen joen yli Iisakin kirkolle päin, muistin yht'äkkiä seisseeni juuri samassa paikassa samanlaisella pakkassäällä liki tasan 19 vuotta sitten, kun kävin Pietarissa - en Leningradissa - ensimmäistä kertaa. Hymyilytti, kun muistelin sitä melkein täysi-ikäistä maailmanparantajaa, joka mielestään oli ratkaissut olemassaolon suuret kysymykset ja siinä sivussa ihastunut kovasti yhteen niistä yhtä nuorista miehistä, joiden kanssa jäätynyttä jokea katseli. Anorakissa, äidin villahuivissa ja siskon maihareissa paleli, mutta samalla tuntui, että oli tapahtumassa jotain ihmeellistä.

Olihan se. Oli tapahtumassa aikuisen elämä.

Sittemmin olen oudosti ajautunut Pietariin erinäisten käännekohtien tienoilla, jos väliin muulloinkin. Siellä itkin yhdeksän vuotta myöhemmin samaista, virran toisaalle kuljettamaa miestä, siellä aloitin taipaleeni tutkijakoululaisena, sinne päädyin nyt, kun olen tehnyt yllättävän vaikeaksi osoittautunutta välitilinpäätöstä tähän asti eletystä ja miettinyt tulevan suuntia.

Suon ja luiden päälle rakennettu kaupunki, tsaari Pietarin päähänpisto, katoavaisuuden korskea kulissi - maadoittaako se ihmismielen johonkin sitä itseään suurempaan, vai miksi juuri Nevan rannalla kiinnityn tietoisemmin niin nykyhetkeen kuin menneeseenkin? Miksi juuri tuolla järjettömällä luomuksella on melankolisen rauhoittava vaikutus, vaikka muuten kartan suurkaupunkeja ja menen mieluummin metsään?