Syyllisyys

"Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Ja pyytää syyllisyys:

'tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo.'
'Ei, en tule, pahasta puhdas oon!'
'Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon.'

Tarhan pihamaalla pienokainen.
Kovin viaton,
räkänokkainen,
kiikkuu
eikä aavistaa saata,
kuinka suuri voima liikkuu,
nurkan takaa sinua tarkkailee tuo
ja mustaa maalia juo.

Se tulee tuttavaksi tänään,
et toisin päättää vois.
Se päättää, milloin tulee,
eikä lähde pois.
Nurkkiin nukkumaan kipuaa,
mustaa maalipurkkia kuljettaa,
ja juuri kun kaikki oli, kuten pitikin olla
se suhersi seinään: mitäpä nolla?

Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
pyytää syyllisyys:

'tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo.'
'Ei, en tule, pahasta puhdas oon!'
'Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon.'"

YUP: Syyllisyys

Excuse me

Olen jo aiemmin tullut johtopäätökseen, että Englanti on henkinen kotini. Tai ehkä pitäisi sanoa sosiaalinen kotini, etten kuulostaisi anglofiililta, jollainen en kuitenkaan tunnusta olevani.

Kuten aiemmin kirjoitin, olen saanut aika ajoin palautetta ärsyttävyyteen yltävästä kohteliaisuudestani. Kursailu on tietysti oma juttunsa. Myös vähän tönäistessäni toista pyydän salamannopeasti anteeksi, vaikka kyseessä olisi oma puoliso, jota tapani riepoo huomattavasti enemmän kuin nuo arkiset pikku törmäilyt keittiössä tai eteisessä. Mutten voi sille mitään.

Niinpä esimerkiksi Venäjällä joudun helposti altavastaajan asemaan. Siellä kun ei turhia pokkuroida, vaikka tiettyjä kohteliaisuusfraaseja tiukasti noudatetaankin. Parissa päivässä totun kyllä pitämään puoliani ja suuttumaankin tarvittaessa, mutta tunnen olevani yhtä kaikki vieraissa nahoissa.

Yhdysvalloissa taas ihmiset tulevat liikaa iholle kysellen kaikenlaista odottamatta vastauksia. Ahdistun, jos joudun esittämään jotenkin rempseämpää ja joviaalimpaa kuin olen.

Englannissa sen sijaan liu'un täysin vaivatta siihen sosiaaliseen menuettiin, jota britit ahtaalla saarellaan ovat harrastaneet ties mistä saakka ja jolle muu maailma vähän naureskelee. Excuse me, I'm so sorry, thank you very much, could you please. Ihmiset hymyilevät ja puhuttelevat toisiaan ystävällisesti, mutta pitävät sen utelemattoman etäisyyden, jonka tarvitsen tunteakseni oloni mukavaksi.

Niinpä palatessani takavuosina kotiin Englannista opiskelijavaihdosta olin aluksi aidon järkyttynyt suomalaisten suoraviivaisuudesta ja kylkiluitani tökkivistä mykistä kyynärpäistä. Meillä kun ei edes ole excuse me-fraasia vastaavaa sanaa! Taannoisen lyhyen reissun jälkeen tuota käänteistä kulttuurishokkia ei sentään tullut, vaikka matkan aikana tiedostinkin tuon hassun "kotiin tulemisen" tunteen ja siitä suuresti huvituin.

Ahdistavan kaunista

Luin taannoin, että elämän ikävät käänteet lyövät usein leimansa siihen vuodenaikaan, jona ne ovat tapahtuneet. Luulen sen selittävän, miksi keskikesä on jo monta vuotta ollut allekirjoittaneelle epämääräisen hankalaa aikaa. Outoa ahdistusta, epävarmuutta, painajaisia, liiankin eläviä muistikuvia ja määrittelemätöntä pelkoa siitä, että jotain odottamatonta tapahtuu. Juuri silloin, kun kesä on kauneimmillaan.

Ehkä juuri siksi on ollut niin helpottavaa lähteä viime vuosina kesäreissuun, vaihtaa maisemaa juuri heinäkuun alussa. Palatessa pahin on ollut jo ohi ja hengittäminen helpompaa.

Alitajunta ja keho kai muistavat ja yhdistävät menneisiin tapahtumiin tietyn vuodenajan elementtejä - valoa, tuoksuja ja ääniä - vaikka järjen näkökulmasta itse asia on jo aikaa sitten jäänyt taakse ja tuonut varmasti tullessaan enemmän hyvää kuin huonoa. Olemme omituisia ja monimutkaisia olentoja - ja samalla kuitenkin jollain tapaa niin yksinkertaisia ja ennalta arvattavia.

Kohtaaminen

En muista, kerroinko tämän jo silloin kolmisen vuotta sitten, enkä viitsi nyt tarkistaa. Mutta Ruotsin kuninkaallisten häiden kunniaksi muisteltakoon erästä absurdeimmista kohdalleni sattuneista tapauksista. Siinä oli jotain kiistämättömän harmsilaista.

Olin juuri tullut Tukholmaan osallistuakseni konferenssiin. Aamu oli varhainen ja kuljeskelin keskustassa etsien auki olevaa kahvipaikkaa, jossa odotella ilmoittautumisen alkamista. Huhtikuinen sää oli kolea, kaupunki vielä unelias. Yht'äkkiä tyhjänpuoleisella kadulla vastaan kopsutteli hevonen. Iso, komea raudikko. Sen selässä istui tutunnäköinen ratsastaja. Meni hetki, ennen kuin päänsisäisestä naamagalleriastani löytyi oikea kortti: Ruotsin kuningas. Häntä seurasi diskreetisti muutama ratsukko. Vähän matkan päässä tulivat vielä hevosvetoiset vaunut.

Niin ratsasti Kaarle XVI Kustaa ohitseni läpi Tukholman hiljaisen keskustan. Minä jatkoin haukotellen matkaani kahvilaan, jossa tilasin kahvin ja juustosämpylän.

(Aidosti harmsilaisessa tarinassa kuningas olisi tietysti istunut hevosen selässä takaperin huudellen matemaattisia yhtälöitä tai kierähdellyt maahan viiden metrin välein. Olisi hänellä ainakin ollut päässään hassu hattu.)

Mitä teen tänä kesänä

Kriisiä ja Kari Haakanaa mukaillen peruskoulun hengessä:

Mitä teen tänä kesänä
Kirjoittanut Kati, 35 vuotta

Ensin pitää kertoa, mitä en tee tänä kesänä. En pidä kesälomaa, koska sitä ei ole, enkä mene Alpeille patikoimaan, koska ei ole kesälomaa. Se on aika surullista. Koska sain työhuoneen alma materistani, voin kuitenkin tehdä töitä Pohjois-Karjalassa ja leikkiä viikonloppuisin olevani lomalla. Voin myös käydä Kolilla ja leikkiä olevani Alpeilla.

Jos saan aikaiseksi, maalaan talon. Ehkä en kuitenkaan saa. Aikaiseksi. Tomaatteja ja kukkia pitää kuitenkin kastella, koiria lenkittää ja biojäteastia viedä kompostiin ja mies poniretkelle, joka on synttärilahja yli vuoden takaa, mutta josta mies ei jostakin syystä ole muistuttanut.

Heinäkuussa, vaikka sitä lomaa ei ole, käyn ensin Puistobluesissa ja sitten Englannissa. Leedsissa on International Medieval Congress. Sinne olen ajautunut esitelmää pitämään, vaikken olekaan oikea keskiaikatutkija, vaan jonkinlainen vuosisatojen välillä seikkaileva hybridi. Duxfordissa on puolestaan Flying Legends-lentonäytös. Sekään ei ole oikeastaan lomaa, vaan opintoretki, koska tunnistan eläviä lentäväisiä sata kertaa paremmin kuin moottoroituja. Spitfiren ja Boeing B-17 Flying Fortressin tunnistan melkein aina. Asiaan vihkiytyneiden mielestä se on kai yhtä suuri saavutus kuin allekirjoittaneesta se, että joku erottaa toisistaan variksen ja harakan (kaikki eivät erota).

Siinäpä se kesä meneekin. Nopeasti, kuten aina. Pitää myös muistaa, että voi tapahtua jotakin ihan muuta, kuin mitä on ajatellut. Elämä on sellaista.

Topelius sen sanoi

Pohdin taannoin "oma kansa"-käsitteellä öyhöttämistä. Sehän tuntuu ainakin maahanmuuttokeskusteluissa viittaavan epämääräisesti ja sangen epähistoriallisesti jonkinlaiseen tuohivirsuiseen ja väiskipäiseen alkusuomalaisuuteen.

Tänään lueskelin viran puolesta Zachris Topeliuksen Maamme-kirjaa, tuota suomalaisuuden lyhyttä oppimäärää, joka ilmestyi ruotsinkielisenä vuonna 1875 ja suomeksi vuotta myöhemmin (jälkimmäinen löytyy muuten kokonaisuudessaan verkosta). Mitäpä sanoo "satusetä" Suomen kansasta?

"Harvat ovat niin sekoittumattomasta sukuperästä, ettei joku heidän suvustansa ole suonissaan kantanut erilaisten kansakuntain verta. Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena, - kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä sen hyväksi, - ovat y k s i kansa."

Tässä tulee tietysti muistaa, että Topeliuksellakin oli ruotsinkielisenä oma lehmä ojassa. Niin ikään isänmaa-käsitteestä voidaan saivarrella. Mutta yhtä kaikki, jotakuinkin tätä ajoin omassa kirjoituksessani takaa. Niin että jättäkääpä, te "puhdasta suomalaisuutta" edustavat isänmaamme toivot, topeliaanisessa hengessä ne pizzeriayrittäjät rauhaan.

Todellisuudet

"Tavallaan jokainen on surullinen
tietää elon sattumanvaraisuuden
vaikka sinä sanot että unohdat sen
Tavallaan jokainen on surullinen
tuntee ajan rosot ja sijaisuuden
vaikka minä sanon että välitä en"
- Zen Café

Joskus sitä havahtuu siihen tosiasiaan, että jokainen meistä elää ikiomassa todellisuudessaan, jota kukaan muu ei voi kokea. Ajatus on aika huima. Täällä me kuljemme näennäisesti samassa ajassa ja tilassa, mutta jokainen kuljettaa mukanaan omaa, ainutlaatuista näkökulmaansa, ajatus- ja tunnemaailmaansa sekä historiaansa.

Siitä tulee oudon yksinäinen olo.

Oma kysymyksensä on, minkä verran ihmiset edes haluavat tietää toistensa todellisuuksista. Toisinaan vilpittömät yritykset selittää omaansa saavat toisessa aikaan suurta ahdistusta. Luulen sen johtuvan siitä, että omat surut - ne itselle tutut ja aina mukana kulkevat - uhkaavat herättää toisen suremattomat surut, joita tämä ei syystä tai toisesta halua katsoa silmästä silmään (ehkä se on usein ihan viisasta).

Silloin ei voi muuta kuin hyväksyä väistämättömän - todellisuuksien kohtaamattomuuden - ja tyytyä ihmisten kohtaamiseen todellisuuksien rajalla, yhteisellä maalla. Onhan sekin jo paljon.

Se ei oo mies eikä mikään, jos ei valmistu talo

Pian sen jälkeen, kun aloimme siipan kanssa viihtyä vakituisemmin toistemme seurassa, hän ilmoitti - omien sanojensa mukaan hyvissä ajoin - ettei tule koskaan rakentamaan minulle taloa. Vastasin ottavani tiedon vastaan ilolla ja helpotuksella.

Tässä asiassa olemme siis olleet saumattoman yksimielisiä: talonrakennukseen ei ryhdytä. Allekirjoittaneella pääsyinä ovat olleet paitsi yleinen kärsimättömyys ja huono epävarmuuden sietokyky, myös se, ettei uusissa taloissa ole koskaan samaa viehätystä ja karismaa kuin vanhoissa, elämää nähneissä (ja usein pihakin on puutonta, apeaa savipeltoa). Mies taas on seurannut tuttaviensa talonrakennusprojekteja, eräitä hyvinkin läheltä: urheilullinen, käsistään kätevä ja perusavulias poikamiesinsinööri olisi kai halutessaan voinut viettää kaiken vapaa-aikansa sokkeleita valaen, seiniä levyttäen ja kattopeltejä kiinnittäen.

Sitä paitsi tunnettua on, että talonrakennusprojektit harvoin menevät suunnitelmien mukaan. Budjetti paukkuu, aikataulu venyy ja jos oikein huonosti käy, talon ollessa lopulta muuttovalmis sinne muuttaakin joku aivan muu, kun rahat ovat loppuneet tai projektiin ja toisiinsa kyllästyneet raken(nut)tajat pistäneet lusikat jakoon ja puolivalmiin torpan myyntiin.

Mikä hurjinta, usein taloa ryhdytään rakentamaan juuri silloin, kun perheessä on pieniä lapsia. Siipan sanojen mukaan voisi kuvitella, että saman kärsimyksen saisi aikaan vaikkapa ampumalla itseään jalkaan.

Kahdeksan neliön lasinen valmiskasvihuone olikin antirakentajille juuri sopivan kokoinen projekti. Parissa viikossa sai kokea miniatyyrikoossa moniaita rakentamisen iloja: tarjouspyynnöt, perustushiekan ja -kivien toimituksen viivästymisen, neuvottelut naapurin kanssa sijainnista, katharttisen möyryämisen ulkona sateessa ja liejussa, kun hupusta valuu niskaan kylmää vettä.

Tomaateille tulee niin ikään lajinsa verran kilohintaa - olettaen siis, että tomaatteja ylipäänsä tulee. Mutta kasvihuone on kiistämättä hieno. Toivotaan, että se kestää myös talven yli (lasin sijaan materiaaliksi olisi voinut valita kennolevyn, mutta siitä tulevat mieleen supermarkettien ostoskärrysuojat).

Osa kasvihuoneen valmistumisen riemusta liittyi kyllä siihen, että kyseessä oli vain kasvihuone. Siihen sekoittui jonkinlaista selviytyjien iloa ja helpotusta; vähän kuin olisi saanut esimakua jostain isosta ja vaarallisesta, jolta kuitenkin onnistui välttymään.

Oli kesä oli mopo

Tämän jupinan aihe voi hyvin kuulua niihin yllättävän lukuisiin asioihin, joita ei voi ymmärtää, jos ei ole omia lapsia. Kun ei voi ymmärtää, pitäisi ymmärtää ainakin olla hiljaa, mikäli on erinäisiä lapsiaiheisia keskusteluja uskominen.

Pahoitteluni, jos kuulostin hivenen kitkerältä.

Mutta asiaan. Mopot. Mopedit, skootterit, kevarit, mitä näitä nyt on. Niitä on nykyisin paljon. Koulujen pihat ovat niitä täynnä. Nuoriso (en voi olla ajattelematta kyseistä sanaa muistamatta lämmöllä Markus Kajon Kettus-hahmoa, joka takavuosina televisiossa aloitti valistuspuheensa sanomalla "NuoriSO!") näyttää yhä enemmän siirtyvän paikasta toiseen moottorivoimin. Mopoilu on myös ajanviettotapa, jota aika ajoin uutisissakin puidaan virittelyn ja "mopomiittien" tiimoilta.

Ei siinä mitään. Siivo ja liikennesääntöjen mukainen ajelu ei ainakaan allekirjoittanutta ärsytä, vaikken pärinästä hurjasti nautikaan. Etenkin maaseudulla mopo voi oikeasti olla tervetullut helpotus liikkumiseen. Mietin silti, miten järkevä ja kestävä tällainen trendi on ympäristön ja kansanterveyden kannalta. Jos jo viisitoistakesäisenä oppii käyttämään lyhyidenkin matkojen siirtymisiin hevosvoimia ennemmin kuin omaa lihasvoimaansa - en usko, että kaikki taajamamopoilijat asuvat yli kymmenen kilometrin päässä koulustaan - miten todennäköistä on, että mopon tai kevarin selästä siirrytään suoraan auton rattiin ja jäädään sinne?

Ilmiö lienee itseään ruokkiva: mitä enemmän kaveripiirissä on mopoja ja skoottereita, sitä suuremmaksi kasvaa teinin paine saada sellainen. Vanhemmat luultavasti heltyvät viimeistään ajatellessaan visiota, jossa oma lapsi polkee hiki päässä pysyäkseen mopoilevien kavereidensa perässä ja välttääkseen syrjäytymisen.

Ajat ovat toki muuttuneet ja elintaso noussut. Mies kertoi, että aikanaan kaveripiirissä yhdellä taisi olla mopo, jota sitten porukassa rassattiin. Uutuudenviehätys katosi kuitenkin pian, eikä kovin moni edes tohtinut kotonaan mopon hankkimista puheeksi ottaa. Itse muistan, että ehkä yksi tai kaksi samalla hevostallilla käyneistä kavereista ajoi viiden kilometrin matkan mopolla. Me muut sotkimme tyytyväisinä polkupyörillä ja talvisin kävelimme (ah, toisin oli ennen; jostain luin arvelun, että kohta näitä kävely- ja pyöräilytarinoita kerrotaan yhtä nostalgisina kuin meidän ikäpolvellemme aikanaan kouluun hiihtämisiä).

On kiintoisaa, että ihmislajilla on niin kova hinku heijastaa parantunut tulotaso juuri moottorivoimalla liikkumiseen. Niin sanotuissa kehittyvissä maissa autokanta alkaa kasvaa heti, kun elintaso nousee, vaikka suurkaupungin ruuhkaisessa keskustassa olisi monin verroin helpompaa liikkua julkisilla liikennevälineillä. Varakkaammissa maissa taas ostetaan palkan noustessa parempi auto, sitten toinen*, lapsille ensin moposkootterit ja kenties mönkijä tai mopoauto, ennen kuin ajokortti-ikä tuo tullessaan vielä yhden tai useamman auton hankinnan.

*Niinpä vain löydän itsenikin aika ajoin haikailemasta, miten kätevää olisi, jos tulotaso sallisi taas "oman" auton, jolla liikkua juttukeikoille ja lähitöihin toiselle puolelle Suomea vaikka koirien kanssa silloinkin, kun toinen tarvitsee sitä perheen ainoaa. Että sikäli ei liene varaa urputtaa.

Ja saaliinasi mitä kaikkea

Etsiskelin Pagistaanin arkistoista linkitettäväksi erästä vanhaa tekstiä, jota en kuitenkaan löytänyt. Sen sijaan löysin täyslaidallisen jonkinlaista lähinostalgiaa. Sillä tarkoitan tunnetta, joka tulee muutaman vuoden takaisten tunnelmien lukemisesta ja uudelleen elämisestä. Erityisesti Tampereen-vuosien muistiinpanot saivat hymyilemään: viihdyin todella siinä kaupungissa ja pikkujärven rannalla sijainneessa vuokrayksiössäni.

Mitä kaikkea olenkaan elänyt, tehnyt ja kokenut niissä viidessä vuodessa, joina olen kirjoittanut juolahduksiani tänne! Puhumattakaan siitä, miten paljon elämää on mahtunut niihin kolmeenkymmeneen muuhun. Sitä miettiessä tulevat aina mieleen nämä Kyllikki Villan säkeet:

"Et voi sitä estää: sinun verkkosi kestää ohi onnen, surun ja ilon. Ja vesien auringonkilon se sinulle kerää kun aamutuuli herää. Se minkä jo unohdit sinussa silti on, se sinua on. Ja saaliinasi mitä kaikkea kimmeltää sinun verkossasi?"

Ajatella, että keskiajalla - saati sitä varhaisempina aikoina - olisin ollut jo vanhus. Tai sitten olisin kasvanut koiranputkea jo hyvän aikaa.

- - -

Mutta palatakseni tekstiin, jota etsin: se käsitteli lempääläläistä Haikalan puutarhaa, jossa kävin yhdellä elämäni parhaista juttukeikoista muutama vuosi sitten. Nyt uusvanhana pihanomistajana pistäydyin siellä uudestaan. Tuomisinani oli vaatimattomat viisi kassillista taimia*. Olisi voinut olla paljon enemmänkin, mutta tolkku voitti.

Haikalan puutarha myy puuvartisia kasveja ja kotimaisia perennoja, joiden valttina on talvenkestävyys. Suuret puutarhamyymäläthän kauppaavat lavakaupalla koreita, kasvihuoneissa kasvaneita tuontitaimia, jotka saattavat kuukahtaa jo ensimmäisenä talvenaan tai muuten vain kasvavat kituliaasti. Pihanhoitajalta palaa niin rahaa kuin hermojakin, mutta kauppa käy. Sen sijaan kotimaiset, usein vankkaa maatiaiskantaa olevat kasvit eivät vähästä säikähdä, joten pihin ja mukavuudenhaluisen puutarhurin kannattaa suosia niitä.

Kasvien karaistuneisuudesta kertoo muun muassa se, että Haikalan puutarhalla suurin osa taimista kaivetaan kassiin suoraan maasta. Samalla ostaja saa sekä hoito-ohjeita että kiinnostavaa tietoa kasvien alkuperästä: akileijan kerrotaan olevan vanhan talon omaa kantaa, niittysinilatva on Karjalan Kannakselta - ihmiset ovat tuoneet vanhoilta kotipaikoiltaan kasveja lisättäväksi - ja niin edelleen. Toiminnasta välittyvät rakkaus ja innostus kasveihin, mikä näkyy myös hinnoissa; rahastuksesta ei voi parhaalla tahdollakaan puhua.

Haikalan tyyppiset puutarhat ovat kovin harvassa, mikä on sääli. Sitä hauskempaa on, jos onnistuu opastamaan jonkun noiden kasviaarteiden äärelle. Näin kävi jokunen viikko sitten, kun kehaisin puutarhaa Facebookissa. Kollegaystäväni oli välittänyt tiedon omalle ruusuja harrastavalle tutulleen, joka oli kuin olikin käynyt paikalla ja löytänyt kokoelmiinsa kaksi uutta, perinteistä pensasruusulajia. Tapauksesta tuli hyvä mieli koko päiväksi.

*Asiasta kiinnostuneille kerrottakoon, että riihimäkeläispihaan kulkeutui tällä kertaa papulanruusu (aulankolainen kanta), valkoinen talonpoikaispioni, valkoinen särkynyt sydän, puistolemmikkiä, Haikalan omaa akileijaa, verikurjenpolvea, karjalanminttua sekä ranskalaista rakuunaa (oululainen kanta).

Suojelkaa pikkulintuja

Olen työni puolesta kolunnut kevään mittaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Aamun Koitto-lehtiä. Lehti alkoi ilmestyä vuonna 1896 tarkoituksenaan valistaa ja sivistää "Suomen kreikkalais-katolista wäestöä". Sen päätoimittajana toimi alkuaikoina Sortavalan kirkkoherra Sergei Okulov. Vaikka etsinkin lehdestä kansallisuus-, etnisyys- ja uskontokysymyksiin liittyviä tekstejä, sattuu mikrofilmeiltä omalle koneelle kopioidusta aineistosta silmään aika ajoin muutakin kiintoisaa luettavaa.

Esimerkiksi eläinten suojelua ja hyvää kohtelua käsitellään useammassakin kirjoituksessa. Kesällä 1904 lehdessä ilmestyi vetoava teksti "Suojelkaa pikkulintuja", jonka oli kirjoittanut nimimerkki Pikkulintujen ystävä. Kirjoittaja paheksuu syvästi pikkulintujen kivittämistä ja vainoamista ja muistuttaa, että linnuista on sekä hyötyä että huvia. Teksti on niin pitkä, etten viitsi siteerata sitä tänne kokonaan.

"Ja paitsi tätä huvia, miten raakalaismaista onkaan mennä hätyyttämään viattomia lintuja, murhaamaan heidän rakkaita, helliä omaisiaan, kun kumminkin selvästi tiedämme jokainen, että eläimetkin surevat, kaipaavat, rakastavat, ikävöivät, kärsivät kylmää ja nälkää, kipua ja tuskaa - aivan samalla tavoin kuin ihmisetkin - sillä ainoalla eroituksella, että luomakunnan raskaimmatkin kärsimykset kattaa useimmiten vain vaikeneva äänettömyys. Ajatelkaamme kaikkea tätä ja pitäkäämme puhtaana ja pyhänä kaikki se hyvä, se kauneus, mitä Luojan luonnossa löytyy." (Aamun Koitto 6/1904)

Toisaalla

Kirjoitin toisaalle toisen tekstiä lainaten, ja olen vielä tarpeeksi laiska linkittääkseni tekeleeni tännekin. Kyse on 22.4. Aamulehdessä olleesta dosentti Pekka Masosen kirjoituksesta, jonka aiheena ovat nippelitietoja historiantutkijalta tenttaavat harrastelijat. Hauska kirjoitus, jota ei valitettavasti sellaisenaan verkosta löytynyt.

Valgei-kuvablogia olen niin ikään päivittänyt muutaman kerran viikossa lähinnä vanhoja valokuva-arkistoja kaivellen. Olen kirjoittanut vuosikaudet - itse asiassa yli viisi vuotta! - tänne niin, että kuvat ovat sivuosassa; on hauskaa antaa välillä kuville puheenvuoro ja käyttää sanoja kuvatekstin tapaan.

Kohti keski-ikää

Tähän on tultu. Maksoin viime viikolla iloisesti liki kaksisataa euroa juoksukengistä, enkä edes jahkaillut päätöstä sovittamista pidempään.

Kyse ei ole siitä, että kuvittelisin kalliiden vermeiden tekevän parempaa harrastajaa missään lajissa. Mutta Asics Gel Kayano-kengissä on markkinoiden paras ylipronaatiotuki. Ylipronaatiohan tarkoittaa nilkan kiertymistä askeltaessa sisään päin, ja se on aiheuttanut allekirjoittaneelle vuosien myötä niin selkä-, polvi- kuin iskiasvaivojakin. Pidemmän päälle asentovirhe voi saada aikaan kaikenlaista pysyväisikävää, kuten nivelkulumia.

Liekö lähestyvän keski-iän merkki, että nuo pienet kolotukset ja jumitukset tuntuvat vuosi vuodelta lisääntyvän, vaikka kuinka pyrkisin pitämään ainoasta kehostani huolta; liikuttamaan sitä monipuolisesti, ruokkimaan ja lepuuttamaan hyvin (vertaan mielelläni kroppaa hevoseen; aivan samalla tavalla siitäkin pitäisi huolehtia, että se pysyisi terveenä ja jaksaisi tehdä, mitä siltä pyydetään). Ehkä nitinä ja natina kertovat samasta kuin se, että paino pyrkii ylöspäin selvästi herkemmin kuin ennen, mutta laskee kovin sitkeästi. Vielä viisi vuotta sitten tilanne oli samoilla liikkumisilla ja syömisillä melkein päinvastainen. Kultainen nuoruus on jäämässä vääjäämättä taakse!

Mitä juoksemiseen tulee, en enää haaveile täyspitkästä maratonista huomattuani, ettei fysiikkani kestä yli kolmeakymmentä juoksuharjoituskilometriä viikossa. Kriittisen rajan yli mentäessä alkavat rutista ja paukkua joko polvet tai selkä. Päätös vahvistui kuultuani sekä fysioterapeutilta että urheiluhierojalta maratoninnostuksen kääntöpuolesta: heidän hoidettavikseen tulevat ne lukuisat ja monimuotoiset rasitusvammat, joista ei lehtihaastatteluissa ja muissa menestystarinoissa puhuta. Kuulemma juuri jalkojen asentovirheet ja yksipuolinen juoksuharjoittelu ovat monelle kohtalokas yhdistelmä, vaikka muuten kestävyyskunto ja rahkeet maratoniin riittäisivätkin.

Juoksen kuitenkin ympäri vuoden monta kertaa viikossa - ihan oikeasti pidän siitä - joten päätin, ettei alle sata euroa lisää töppöskulunkeihin vuodessa* ole kova hinta jalkojen ja koko tukirangan paremmasta voinnista. Muutenkaan en enää edes yritä säästää jalkineiden terveellisyyden ja käveltävyyden kustannuksella: mitä kierommat kintut, sen tarkempi on syytä olla siitä, millä itsensä päivittäin kengittää (korkokengistä tai muista kipsuttimista en onneksi ole koskaan edes pitänyt). Rahanmenoa voi sitten kompensoida ostamalla vaatteita kirpputorilta.

Sitä paitsi nuo kaksisataa euroa jaloissa on aivan tolkuttoman hyvä juosta kohti keski-ikää.

*Juoksukengäthän tulisi uusia noin vuoden välein, jos yhtään aktiivisemmin hölköttelee.

Kukko kiekuu punaheltta osa II

Kuten taannoin kerroin, meitä on häiriköinyt hyvän aikaa voimainsa tunnossa oleva fasaanikukko. Se yöpyy edelleen ikkunamme takana olevassa kuusessa, mutta on ollut aamuisin hiljaisempi. Syynä on ehkä se, että herra on saanut haaremiinsa peräti kaksi kanaa. Se saattelee rouvansa iltauutisten aikaan naapurin pihakuuseen yöpuulle ja patsastelee sitten itse omalle vakiopaikalleen asettuen oksalle kuin pyöreä, pitkäpyrstöinen limppu.

Eräänä päivänä satuimme näkemään, kun pollea fasaanikukko liehitteli kainostelevaa kanaa talomme kulmilla. Hetken päästä tieltä kuului tarmokas töp töp töp töp töp töp. Sieltä tulla viipotti toinen kukko kaula pitkällä täyttä juoksua sivuilleen vilkuilematta. Kilpakumppanit katosivat naapurin sembramäntypusikkoon, joten draaman päätös jäi näkemättä. Päättelimme, että etujaan valvomaan juossut oli "meidän" kukkomme, joka kiiruhti häätämään satunnaista tunkeilijaa pois. Fasaanithan ovat tarkkoja reviiristään.

Viime kesänä lähinurkilla pyöri fasaanipoikue, ja kaikesta päätellen sellainen on tiedossa myös tulevana kesänä.

"Oma kansa" ensin?

Facebookissa näkyy olevan erinäisiä maahanmuuttoon kantaa ottavia ryhmiä ja kiertäviä statuksia, joissa julistetaan "oman kansan" tärkeyttä muihin nähden.

Tällaisia nähdessäänhän ei aatehistorioitsija malta olla ryhtymättä saivartelemaan. Ketkä "omaan kansaan" kuuluvat? Ketkä eivät kuulu? Mikä kuulumisen määrittää? Onko kyse valtio-oikeudellisesti jonkin maan kansalaisista, vai niin sanotusta etnisestä ryhmästä? Mikäli jälkimmäisestä, mikä katsotaan kuulumisen kriteeriksi? Mitä tarkoitetaan etnisyydellä? Liittyykö siihen synnyinpaikka? Kieli? Geeniperimä? Rintamalla kärsineet sukulaiset?

Kaikki nämä määritteet - valtio-oikeudellista ehkä lukuun ottamatta - ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä. Olisi kuitenkin hyvä tietää, mistä puhutaan ja mihin otetaan kantaa. Myös arkipuheessa.

Nationalismi eli kansallisuusaatehan on itsessään kovin nuorta perua. Kansallismieliset ryhmät myös Suomessa nojautuvat puhtaasti 1800-luvun aatteisiin ja kehitelmiin korostaessaan "rodun" tai "kansan" ikiaikaisia juuria ja yhtenäisyyttä. Väitteet ovat tunnepitoisia, mutta historiallisesti kovin ohuita, yhtä ohuita kuin niitä puolustavat argumentit. Minusta on hämmentävää, miten kepeästi saatetaan sivuuttaa se tosiasia, että tänne on aina tultu ja täältä on lähdetty, ja että Suomen kokoiseen maahankin on kautta aikojen mahtunut jos jonkinlaista eläjää ja elämisen tapaa. Vaikutteita ja uusia geenejä on otettu vastaan ja sulautettu entisiin.

Mietin myös omia lojaliteettejani ja huomasin, että minulle "oma kansa" ei itseisarvoisesti merkitse juuri mitään. Osaltaan se johtuu varmasti siitä, että käsitteiden ja aatteiden parissa työkseen mylkkäytyessä tämänkin sanan emotionaalinen lataus on aikaa sitten kadonnut.

Luulen myös lukeneeni liikaa suomalaisia nettikeskusteluja, vaikkei pitäisi. Sellainen kyynistää.

Tajusinkin, miten paljon itse painotan arvoja. Ne ovat tietysti joiltakin osin kulttuurisidonnaisia, ja "suomalaisille pyhiin arvoihin" vedotaan epämääräisesti kansallisuuskeskusteluissakin. Mutta esimerkiksi kanssakulkijoiden ja kaiken elämän kunnioittaminen on minusta universaali arvo, jota jotkut toteuttavat paremmin ja toiset huonommin kulttuurista riippumatta. En tunne raiskaajaa tai murhaajaa kohtaan yhtään enempää solidaarisuutta, jos hän on suomalainen muualta tulleen sijaan. En koe sen enempää yhteyttä suomalaisiin, jotka perustelevat nettikeskusteluissa naisen paikan olevan kotona tai julistavat tuomioita punikkilesbofeministeille kuin muualta tulleisiin, jotka tavalla tai toisella sortavat toista sukupuolta. En tunne suomalaisuuden yhdistävän minua lämpimin sitein salametsästäjiin, jotka tieten tahtoen kiduttavat petoeläimiä moottorikelkoilla tai hiippareihin, jotka kylvävät myrkkysyöttejä koirille.

Ahneus ja itsekkyys ovat niin ikään universaaleja, meille kaikille yhteisiä ominaisuuksia, joille jotkut antavat vallan hanakammin kuin toiset kulttuurista riippumatta. Korruptio on korruptiota joka puolella maailmaa, sanottiin sitä maksulliseksi arvovalintavaikuttamiseksi tai ei. Tietoinen kelluminen sosiaalisessa turvaverkossa ilman hyvää syytä ja aikomustakaan ottaa vastuuta omasta elämästään on minusta aivan yhtä tympeää, syyllistyi siihen suomalainen tai muualta tullut. Heikoista on pidettävä huolta ja jokainen voi joutua avuntarvitsijan asemaan, mutta ehdoin tahdoin ei tulisi ihmisen muiden syöttilääksi heittäytymän. Millä tavoin se olisi syntyperäiselle suomalaiselle moraalisesti oikeutetumpi ratkaisu kuin paremman elintason toivossa maahan tulleelle? Talvisotaan ja edellisten sukupolvien maksamiin veroihin on minusta turha vedota.

Ja käänteisesti: naaman värillä tai synnyinpaikalla ei ole minulle mitään merkitystä, jos ihminen yrittää elää elämäänsä vastuunsa kantaen ja ihmisarvon ja muun elämän arvon tunnustaen. Sellaisia ihmisiä onneksi löytyy kaikkialta ja kaikista kulttuuritaustoista. Heidän tunnen kuuluvan "omaan kansaani", vaikka tämä mahtipontiselta kuulostaakin, ja vaikka tiedän olevani häpeämättömän subjektiivinen korostaessani asioita, joita minä pidän tärkeinä.

Mutta mitä muutakaan voisin?

Tällaisesta paasauksesta voi tietysti joku riemastua haukkumaan minua epäisänmaalliseksi. Hän lukekoon tekstin uudestaan ajatuksella. Mitä maahanmuuttokysymysten problematiikkaan tulee, viisaita, maltillisia ja realistisia puheenvuoroja on kirjoittanut muun muassa Osmo Soininvaara omassa blogissaan ja kurditaustainen lakimies Husein Muhammed Vihreiden blogissa. Varsinkin jälkimmäinen on minusta hyvä synteesi nykytilanteesta.

Kasvihuone

Pagistaanissa on eletty jännittäviä aikoja. Siippa kävi viime torstaina polven tähystysleikkauksessa ja on nyt toipilaana kotona. Kinttu näyttää toipuvan pikku hiljaa ilman suurempia ongelmia. Juoksulenkit, kiipeily ja reppuretket ovat kuitenkin hyvän aikaa pannassa.

Meistä tervejalkaisempi on muun muassa kaivanut kahdeksan neliön kasvihuoneelle perustuksia. Ajattelimme, että sellaisessa hoituu hyötyviljely meidän tarpeisiimme ilman varsinaisen kasvimaan perustamista. Pihakasvimaassa kun on se ongelma, että se pitäisi aidata huolellisesti ylimääräisten lannoittajien ja sadonkorjaajien varalta. Lähiseuduilla ei ole viljelypalstojakaan, jollaista allekirjoittanut rakkaudella vaali Tampereella asuessaan (siellähän palstan sijainti oli loistava, vain parisataa metriä kotiovelta).

Melkoinen taistelu on kuitenkin vielä edessä, ennen kuin tomaatintaimet saadaan kasvamaan. Valmiskasvihuoneiden kokoamisesta kuulee kaikenlaisia urbaaneja kauhutarinoita, mutta laitan toivoni siihen, että toinen meistä on diplomi-insinööri ja tottunut värkkäämään jos jonkinlaisten viritysten kanssa. Myös jonkinlainen kastelujärjestelmä pitänee kehittää poissaolojen varalle, vaikka naapurimme mukavia ovatkin ja vihannespalkalla saattaisivat käydä tarkistamassa tilanteen aika ajoin.

Valgei

Toimittajantyöt ovat viime aikoina jääneet allekirjoittaneella vähemmälle tutkijanhommien täyttäessä työajan. Se harmittaa monestakin syystä. Yksi on se, ettei kameralaukun kanssa tule lähdettyä säännöllisesti liikkeelle. Kun liikun ulkosalla muuten kuin juosten, mukana on yleensä yhdestä kolmeen koiraa. Remmin päässä häiläävät, kärsimättömät eläimet ovat ehdottomasti valokuvaamisen vasta-aihe (sopii koettaa, jos ei usko).

Pitää siis vasiten lähteä katsomaan maailmaa kameran etsimen läpi, jos aikoo pitää jonkinlaista kuvaustuntumaa yllä. Tätä tavoitetta vauhdittamaan laitoin pystyyn Pagistaanin sivublogin Valgein. Valgei tarkoittaa valoa aunuksenkarjalaksi ja on minusta viehättävä sana.

Yritän parhaani pitääkseni tämän yritelmän hengissä edes kituliaasti. Siksi aion fuskata julkaisemalla myös vanhoja kuvia vuosien varrelta, sellaisiakin, jotka on ehkä jo nähty Pagistaanin puolella. Mutten ole niin taitava valokuvaaja, että hyvien tai edes kelvollisten otosten repertuaarini olisi rajaton.

Kukko kiekuu punaheltta

Pari viikkoa sitten aloimme ennen aamuviittä herätä fasaanin köök kök-kiekaisuihin. Koska myös rääkäisyjä seuraava siipien päristys kuului sisälle, linnun saattoi päätellä olevan hyvin lähellä.

Siitä lähtien varhaisaamut ovat edenneet tähän tapaan:

- Köök kök, prrrrt.
Heräämme, mutta vaivumme pian uudestaan horrokseen.
- Köök kök, prrrrt.
Havahtuminen - ja vaipuminen horrokseen.
- Köök kök, prrrrt.
Havahtuminen - ja vaipuminen horrokseen.

Tämä kaava toistuu vielä muutaman kerran, ennen kuin herätyskello ilmoittaa, että kello on kuusi ja on aika nousta.

Iltana muutamana hämärän laskeutuessa satuimme katsomaan makuuhuoneen ikkunasta, miten korea fasaanikukko patsasteli määrätietoisesti kohti talon pohjoispäätyä. Se killisteli pää kallellaan ylös ikkunan takana olevaan douglasinkuuseen ja kiersi sen arvioivasti pari kertaa. Sitten se pörähti ylös oksalle, asetteli itsensä mukavasti ja näytti vaipuvan uneen.

Sama toistui seuraavana iltana. Ja sitä seuraavana.

Tämä siis selittää paitsi äänekkäät aamukonsertit, myös kuusen alle ilmestyneen guanokasan. Kukonkekkele pitää kuusta vakituisena yöpuunaan, josta se aamun valjetessa hyppää alas ja aloittaa tunnin mittaiset soidinmenonsa ikkunamme alla. Se häipyy muihin aamutoimiinsa sopivasti silloin, kun mekin nousemme.

Minkäpä teet? Ei meistä kumpikaan raaski lintua häätää, tosin mies katseli arvioivasti fasaanin leveää ahteria kuusen oksalla ja mietti, voisiko siihen ampua herneen puhallusputkella. Pohdimme myös kuusen alle hiipimistä ja rääkäisemistä sen, minkä keuhkoista lähtee. Poetic justice.

Laitamme toivomme kesän lähestymiseen ja siihen, että kukolla käy lopulta flaksi. Tietysti voi lohduttautua myös sillä, etteivät fasaanit harrasta joukkosoitimia teerien tapaan.

Köök kök, prrrrt.

Viihtyisyyden tuotteistaminen

Pistäydyimme sunnuntaina eräässä ruotsalaisperäisessä halpahuonekaluliikkeessä hankkimassa sellaista pientä ja hyödyllistä säilytyssälää, jonka tuotanto ja myynti yrityksessä kyllä osataan. Samalla tajusin, mikä kyseisessä liikkeessä minua on rieponut aina siitä asti, kun siellä ensimmäisen kerran Etelä-Suomeen muutettuani kävin.

Ensimmäinen ärsyyntymisen aihe on sisään liikeideaan kudottu maireus, joka näkyy kaikissa kylteissä ja tiedonannoissa ulko-ovelta alkaen. On varmaankin makuasia, pitääkö moisesta nuoleskelusta vai ei. Vaihtelua se ainakin tarjoaa kilpailijoihin verrattuna.

Toinen on vähän vaikeammin hahmotettava juttu, eikä siitä voi yhtä liikettä syyttää. Voisin luonnehtia sitä jonkinlaiseksi viihtyisyyden tuotteistamiseksi rahalla ostettaviksi kokonaisuuksiksi. Kotipesässä pitää viihtyä, se on selvää. Mutta minusta - ja kyse on taas vain minun mielipiteestäni - kodinomaisuus ja viihtyisyys syntyvät vähitellen ja pakottamatta, vaalimalla hyvää vanhaa ja hankkimalla harkitusti sellaista uutta, jota tarvitsee ja jota tuntee haluavansa katsella vielä vuosien jälkeenkin. Enemmän kuin rahaa tarvitaan aikaa.

Usein laadukkaimmat löydöt ovat sitä paitsi käytettyjä; ennen tavarat tehtiin paitsi kauniiksi, myös kestämään. Valitettavasti samaa ei voi sanoa suuresta osasta halpahuonekaluliikkeiden valikoimaa.

Kun koti on omannäköinen, ei sitä tunne tarvetta sisustaa joka kevät uudelleen trendivärien mukaan. Jotenkin vierastan hurjasti ajatusta, että menisi huonekaluliikkeeseen ja ostaisi sieltä tarjoussohvaryhmän ja sohvapöydän ja kirjahyllyt ja maton ja tyyliin sopivat lamput ja afrikkalaisen puuveistoksen ja vielä seinälle tyylikkään sisustusjulisteen tai taidevalokuvan kehyksineen. Kassan ja noutovaraston kautta kotiin!

Jollekin se varmasti sopii. Enkä tiedä, miten moni tuolla tavoin edes kotiaan sisustaa. Muistan kyllä äskettäin lukeneeni lehdestä pariskunnasta, joka huolettomasti totesi voivansa laittaa sinänsä tyylikkään, mutta steriilihkön sisustuksensa vaikka huomenna kokonaan uusiksi; uutena hankitussa kokonaisuudessa ei ollut mitään henkilökohtaisen tuntuista tai sellaista, jota itse pitäisi arvokkaana ja rakkaana.

Tässä on varmaan osaltaan kyse tavaroihin kiintymisen paradoksista. Mammonaan ei pidä tietenkään takertua liikaa, mutta tuntuu ainakin ekologisemmalta vaalia ja arvostaa vähempiä tavaroita kuin ostaa alvariinsa yhdentekevää uutta.

Aiheesta tulevat mieleen myös puutarhaohjelmat: useinhan niissä laitetaan kitulias ja ränsistynyt piha uusiksi yhden jakson aikana. Energiset asiantuntijat rullaavat siirtonurmikot paikalleen, istuttavat pensaat ja kasvit ja kutsuvat sitten pihan omistajat ällistelemään ja kiittelemään lopputulosta. Mihin unohtuivat aika ja kärsivällisyys, puutarhurin tärkeimmät liittolaiset? Mitä "unelmapihalle" tapahtuu myöhemmin?

Mihin meillä ylipäänsä on niin kiire?

Ärsyttämisen paradoksi

Kurjenmiekkojen sukua oleva apostolinmiekkamme (Neomarica northiana) päätti pitkästä aikaa kukkia. Vanhan, nykyisin harvinaiseksi käyneen huonekasvin kukka kestää vain päivän, mutta on sitä koreampi.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä toimittaja Ilkka Malmberg manaili amerikkalaistyylisiä kiitospuheita, joissa asiasta tai toisesta palkittu kiittää vuolain sanoin vanhempiaan, puolisoaan, työtovereitaan ja niin edelleen: "Helpompi on pitää aitona sitä entistä kiitosta ja kumarrusta. Sillä tästä lähtee makeilun mato luikertamaan suomalaiseen kanssakäymiseen: Kiitos, Erkki, sinulle tästä fantastisesta kahvihetkestä viihtyisässä kodissanne ihanan perheesi seurassa. Ja sinua, Raija, haluan erityisesti kiittää upeista korvapuusteistasi."

Ei ehkä suoranaista makeilua, mutta jonkinlaista ylikohteliaisuutta allekirjoittanut on harjoittanut elämässään enemmän kuin oman osansa. Tähän liittyy jokseenkin tragikoominen oivallus viime vuosilta.

Pienen ikäni olen siis kuollakseni pelännyt ärsyttää muita ollen vakuuttunut, että teen sitä jo pelkällä olemassaolollani. Kun vielä olen herkkä - voisi sanoa, että yliherkkä - vainuamaan tilanteiden jännitteet ja ihmisten mielialat, olen koettanut varmistaa selustaani yrittämällä olla mahdollisimman myötäsukaista ja vaivatonta seuraa. Ajatus siitä, että aistisin ilmapiirin synkkenemistä tai yleistä vaivaantuneisuutta siksi, että minä olen kehdannut vaatia tai pyytää jotakin, on kai ollut sietämätön.

Oikeastaan ensimmäinen havahduttajani oli entinen appiukkoni, joka teki selväksi, ettei sietänyt vastausta "ihan sama" kysyttäessä vaikkapa sitä, haluanko kahvia tai teetä. Hän - suomalaistunut iranilainen - kammosi persialaiseen kulttuuriin kuuluvaa kursailua (persiaksi tarof), ja ilmoitti kursailijan siirtävän häikäilemättömästi vastuun päätöksestä kysyjälle. Juuri niinhän se on, vaikka itse sitä luulee vain helpottavansa muiden elämää olemalla esittämättä vaatimuksia tai edes toiveita.

Sittemmin olen kuullut vanhoilta ystäviltäni muisteluksia siitä, miten yltiökohteliaisuuteni esimerkiksi heidän vanhempiaan kohtaan ihmetytti ja joskus ärsyttikin. Ärsytti!

Myös rakas siippani totesi taannoin minun olevan jopa raivostuttavuuteen asti kohtelias, tosin sitä kuulemma hämmentävästi kompensoi taipumukseni kiihtyä nollasta sataan ja saada täysin olemukseeni sopimattomia kiukunpuuskia. Olemukseeni sopimattomia sikäli, että juuri sileä normikäytökseni ei antaisi mitään syytä olettaa, että räjähdys voi olla aivan nurkan takana (tähän vastasin, että hänen pitäisi oikeastaan olla tyytyväinen, kun olen vihdoin kolmenkymmenen vuoden jälkeen oppinut suuttumaan sen sijaan, että kääntyisin entiseen tapaan sisäänpäin sättimään itseäni ja manipuloimaan läheisiäni mykkäkoululla ja itsesäälillä).

Yhtä kaikki, en siis ollut itse ollenkaan tajunnut, että pyrkimykseni olla ärsyttämättä ketään onkin johtanut aivan päinvastaiseen lopputulokseen.

Mutta selväähän se on. Kun itse mietin omia tuttaviani, helpointa ja mukavinta seuraa ovat ne oman tilansa ottavat, suorapuheiset ihmiset, joiden mielialoja ja toivomuksia ei tarvitse arvailla ja nuuskia ja miettiä, onko toinen kenties loukkaantunut jostain ja mikä pahinta, kenties loukkaantunut jostain, mitä minä olen sanonut, tehnyt tai jättänyt tekemättä (sellainen arvailu on myrkkyä etenkin kaltaisteni ilmapuntareiden mielenrauhalle). Tai jotka sanovat jotakin, muttei voi koskaan tietää, sanovatko he sen vain muita miellyttääkseen. Että jos he vaikka sanovat haluavansa kahvia, ottaisivatko he kuitenkin mieluummin teetä, vaikkei kukaan muu sitä ota, ja vaikka sen valmistaminen tuottaisi ylimääräistä vaivaa.

Niin. Juuri itseni kaltaiset ovat sitä hankalinta seuraa. Luultavasti olen käynyt neuroottisessa sileydessäni ja särmättömyydessäni ihmisten hermoille pienen ikäni.

Se on jotenkin surkuhupaisan hilpeä ajatus. Siitä pitäisi kai ahdistua, mutta jostain syystä minua vain naurattaa. Ja vähän ehkä nolottaa.