Karvakuonot

Uhriksi ei kannattaisi ryhtyä

Olen jostakin syystä miettinyt viime aikoina uhriutumista* tai uhrimentaliteettia. Siis sitä, että ihminen omaksuu uhrin identiteetin asiassa tai toisessa. Joskus siihen on aihetta enemmän, joskus vähemmän - en ota nyt kantaa todella traumatisoiviin asioihin, kuten kidutukseen - mutta yhteistä tapauksille on ihmisen kokemus siitä, että hän on tai on ollut olosuhteiden ja kanssaihmisten voimaton heittopussi.

Kuulun niihin, joiden maailmankäsitykseen ja kuvaan ihmisolennosta kuuluu jonkinlainen mahdollisuus - ellei peräti hienoinen velvoite - henkiseen kasvuun. Tässä valossahan uhrin rooliin juuttuminen on tuhoisaa. Se siirtää vastuun omista tunteista ja tekemisistä jonkun toisen ihmisen tai muun ulkopuolisen tahon kontolle. Menneisiin kärsimyksiin lapsuudesta aikuisuuteen voi vedota aina tarvittaessa ja niillä voi selittää omat ongelmansa tai huonon käytöksensä kerta toisensa jälkeen. Peiliin ei niin sanotusti tarvitse katsoa, ei ainakaan omia tekojaan, virheitään ja ajatuksiaan rehellisesti arvioiden.

On vaikeaa keksiä oikeastaan mitään, mikä lamaannuttaisi kasvamisen mahdollisuudet tehokkaammin. Olisi sama valjastaa taakseen muutaman tonnin kuorma ja yrittää sitten sätkiä eteenpäin.

Lajitovereiden syyttäminen omista solmuista ei ole suositeltavaa silloinkaan, jos uskoo, ettei ihmisenä oleminen juuri eroa kasvupotentiaalin osalta sammalen tai sarvikuonon elontaipaleesta. Oletteko koskaan nähneet elämäänsä tyytyväistä uhria? Katkeruus ei ole kaunista katsottavaa, eikä katkera ihminen taatusti ole onnellinen. Toki voi olla hetkittäin palkitsevaa sääliä itseään ja velloa kokemissaan vääryyksissä, mutta ilo on kovin lyhytaikainen. 

Ja kyllä, omakohtaista kokemusta uhriajattelusta on, joten kyseessä ei ole mikään ulkokohtainen viisastelu. Luulen, että tämä on hyvin tavallinen ja alvariinsa eteen osuva ansa ihmisrievun elämänpolulla, etenkin meidän pessimismiin taipuvaisten märehtijöiden. On kuitenkin rohkaisevaa, miten karmeista kokemuksista ihmiset voivat selvitä katkeroitumatta, tai jos katkeruus on välillä vallan ottanutkin, päästen siitä yli. Se antaa vähän suhteellisuudentajua vähäisemmistä vääryyksistä vikisemiseen.

Kuten sanottu, epäilemättä luonteenpiirteet vaikuttavat asiaan - joku on taipuvaisempi myönteiseen ajatteluun kuin toinen - mutta lopulta suhtautuminen muiden ihmisten tekemisiin ja sanomisiin tai elämän vastoinkäymisiin on oma valinta. Valinnan voi tehdä ennemmin tai myöhemmin (ja oikeastaan sen joutuu tekemään aina uudestaan), mutta sitä ei voi tehdä toisen puolesta kukaan muu.

Anteeksi antaminenkin taitaa nykyisin olla joltisenkin aliarvostettua. Kohde ei siitä luultavasti piittaa - mikä pitää paikkansa myös uhriajattelun osalta; sinänsä harmillista, kun hyvä katkeruus menee hukkaan - mutta omassa päässä se voi olla tärkeä askel pyrittäessä irti siitä turhasta kuormasta, joka estää elämässä eteenpäin menemisen.

* Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kirjoitus uhriutumisesta käsitteenä löytyy täältä.

Kuva on lainattu täältä.

Umpikujia ja poteroita

Ainakin virtuaalimaailmassa käydään kroonisen kiivaasti kahta rinnakkaista keskustelua, joilla ensi silmäykseltä ei ole juuri yhteistä. Toinen koskee vapaaehtoista lapsettomuutta ja toinen ateismia (linkitän tässä vain joitakin puheenvuoroja tai uutisia, joista pääsee vähän jyvälle joistakin keskustelun viimeaikaisista rönsyistä). 

Mutta yhteisiä piirteitä löytyy kuin löytyykin. Ensinnäkin molemmat teemat kertovat jonkinlaisten normatiivisten elämänodotusten murenemisesta. Varsinainen pakko on toki ollut jo kauan kaukana perheen perustamisesta tai vähintään elämän käännekohtiin liittyvästä kirkossa käymisestä. Yhteiskunnan "mallitarinoissa" ne ovat kuitenkin olleet ja ovat edelleen vahvoilla. Topeliaaninen kolminaisuus - koti, uskonto ja isänmaa - pitää yhä pintansa jonkinlaisena ääneen lausumattomana hyvän elämän mallina.

Tilanne on kuitenkin muuttunut sikäli, että on tullut yhä hyväksytymmäksi puhua ääneen myös muista malleista. Sekä vapaaehtoisen lapsettomuuden että uskonnottomuuden aggressiivisessakin esille tuomisessa lienee kyse normeihin ja odotuksiin kohdistuvasta vastareaktiosta - ja edelleen vastareaktion vastareaktiosta puolustusasemiin joutuneiden tai pikemminkin sellaisiksi itsensä kokevien taholta. 

Unohtamatta tietenkään sitä käytännön näkökohtaa, että virtuaalimaailmassa aiheesta kuin aiheesta voi vääntää jyrkemmin sävyin kuin kukaan ikinä kyläreissulla tuttavien luona kehtaisi. Samanmielistä seuraa löytyy myös helpommin kuin ennen ja joukkovoima vahvistaa omiakin näkemyksiä.

Huomattavin yhdistävä tekijä on minusta kuitenkin se, että molempien aiheiden osalta väitteleminen johtaa väistämättä umpikujaan. Sama pätee toki moniin muihinkin teemoihin, mutta näiden kahden osalta kyse on ehkä keskimääräistä vahvemmin ihmisten tunnekokemuksista ja henkilökohtaisista todellisuuksista. Joku, joka on aina halunnut suuren perheen, ei kykene nahoissaan tuntemaan, millaista on, kun ei koskaan ole kyennyt kuvittelemaan itseään vanhemmaksi. Ja päin vastoin. Joku, jolla on aina ollut intuitiivinen kokemus jostain ihmistä suuremmasta voimasta, ei voi välittää tuota tuntemusta jollekin, joka uskoo vain sellaiseen, joka on tieteen keinoin todennettavissa. Toisaalta se ei häviä järkeilemällä jäljettömiin.

Niin ikään ei voi sanoa, onko lasten hankkiminen tai hankkimattomuus yksiselitteisesti oikein tai väärin. Molemmille valinnoille löytyy eettisesti kestäviä perusteita. Yhtä lailla logiikalla ei voida todistaa korkeamman voiman olemassaoloa sen enempää kuin olemattomuuttakaan.

Silti näistä olemukseltaan avoimeksi jäävistä kysymyksistä väitellään foorumeilla ja kommenttiketjuissa ad infinitum. Jälki on välillä todella rumaa, kuten niin usein nettikeskusteluissa aiheesta riippumatta.

Itsekeskeisyys ja tyhmyys ovat yleisiä lyömäaseita molemmissa keskusteluissa, joskin ensin mainittu kuuluu ehkä enemmän perhediskurssin syyterepertuaariin ja jälkimmäinen uskontovääntöihin. Leimakirves paukkuu. Se, joka tietoisesti jättää lapset hankkimatta, on toki monen mielestä itsekkyyden ruumiillistuma, mutta saman syytöksen voi kohdata myös tulonsiirroilla elävä kotiäiti. Uskovaiset niputetaan itsenäiseen ajatteluun kykenemättömien, satuolentoihin uskovien pölvästien laumaksi, mutta yhtä lailla ateistien väitetään elävän kontiaisten lailla kosmisessa pimeydessä vajavaisen järkensä jumalaksi kohottaen.

Keskusteluja sivusta seuranneena tekisi kuitenkin mieli väittää, että itsekeskeisyydellä sen enempää kuin tyhmyydelläkään ei ole juuri tekemistä keskustelijoiden omien valintojen, moraalin tai älynlahjojen kanssa. Sen sijaan ne kukoistavat niissä mustavalkoisissa asenteissa, joiden mukaan minä olen oikeassa ja minun näkemykseni, valintani ja todellisuuteni edustavat muuttumatonta ja yleispätevää totuutta, jonka ulkopuolella ei ole elämää. Keskustelun motiivina ei suinkaan ole halu oppia ymmärtämään lajitovereiden ajatuksenjuoksua ja kehittää samalla omaa ajatteluaan, vaan into moukaroida muita omalla oletetulla ylivertaisuudella.*

Eivätkä tällaiset asenteet katso lapsilukua sen enempää kuin suhdetta uskontoon. Itseriittoisuuden juoksuhaudoista on tasapuolisen hyvä ampua kaikkia toisin ajattelevia tajuamatta, etteivät omastakaan poterosta avautuvat maisemat järin avarat ole.

*Toki öykkäröinnin taustalla voi olla myös jokin henkilökohtainen trauma tai ylipäänsä syystä tai toisesta nouseva pelko avautua toisenlaisille näkemyksille edes hypoteettisen keskustelun tasolla.

Rutiinieläin

Sataa. Paistaa. Ja sitten taas sataa, vaikka paistaa. Oli helpompaa palata viikonloppuna etelään tihkuisessa pilvisäässä, vaikka tiesikin sateen tuovan sienet tutuille paikoille, niille, jotka taas kerran jäivät taakse.

Istun kotona pölyisessä työhuoneessa - tämäkin pitäisi käydä läpi, ja kaikki nuo kirjat ja paperit - ja koetan kutsua itseäni kokoon. Yksi pala jäi Englantiin, eikä taida sieltä takaisin tulla, toinen harhailee itäsuomalaisten järvien rannoilla ja kolmas tarpoo eksistentiaalisessa rämeessä ajan ja paikan tuolla puolen. Ole tässä nyt sitten.

Mutta rutiinieläimyys auttaa. Kun saan arkirytmin asetettua ja siihen riittävästi unta ja liikuntaa, pääsen miten kuten kiinni päivien kulkuun paikasta riippumatta.

Kyllä se tästä. Kunhan muistaa hengittää ja katsoa ulos. Ikkunasta ja ennen muuta itsestään. Silloin ei niin haittaa, vaikkei aivan koossa olisikaan.  

Ei mitään psykopaatteja

Viime aikoina olen törmännyt usein uutisointiin, jossa puhutaan sivulauseessa autististen henkilöiden epäempaattisuudesta, eli kyvyttömyydestä tunnistaa toisten tunteita ja eläytyä niihin. Tai sitten olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen sen jälkeen, kun minutkin autismin kirjolle - sinne lievään päähän - neuropsykiatrin vankalla arviolla sijoitettiin.

Mutta mistään psykopatiastahan ei suinkaan ole kyse, toisin kuin joistakin median kepeistä heitoista voisi kuvitella. Omia kokemuksiani miettiessäni ja aiheesta tutkijoiden näkemyksiä lukiessani olen tullut tulokseen, että esimerkiksi toisen kärsimykseen eläytyminen voi olla autistisella henkilöllä voimakasta - jopa tuskallisen voimakasta - mutta sen ilmaiseminen ei välttämättä onnistu yleisesti hyväksytyillä tavoilla tai normatiivisten odotusten mukaisesti.

Ehkä empatian kokemista leimaa myös tietynlainen kaoottisuus: tilanteet, joissa niin sanotut neurotyypilliset kokevat usein suurta tunnekuohua, eivät välttämättä saa samanlaista reaktiota aikaan niillä, joilla on pääkopassaan toisenlainen käyttöjärjestelmä. Silloin vaikutelmaksi saattaa jäädä välinpitämättömyys. Toisaalta eläytyminen voi olla jopa suhteettoman vahvaa joissakin muissa tilanteissa, joita moni ei edes huomaa tai ainakaan tiedosta.

Sitä paitsi kaikki olemme ennen muuta yksilöitä, autistisilla piirteillä tai ilman. 

Yhtä kaikki, mielikuvien voimia on valtava; tiedän sen sekä niitä penkovana tutkijana että niitä tuottavana toimittajana. Median vaatimusten mukaisessa asioiden yksinkertaistamisessa on aina vaaransa, olipa aihe mikä hyvänsä. Sillä voidaan muun muassa hankaloittaa niiden elämää, joilla on muutenkin tekemistä pysytellä ympäröivän yhteisön menossa mukana.

Kuin supiaiset

Kyllä Pagistaanissa vielä hengissä ollaan, jos jollakulla on herännyt epäilys. On vain ollut niin kiire lomailla (tai "lomailla" - allekirjoittaneellahan ei virallista lomaa ollut alun alkaenkaan kuin parin viikon verran). Englannissa on käyty - ei sieltä pois näemmä osata olla - ja rysketty Pohjois-Karjalassa kaikenlaista puusavotasta lähtien puuhakkaina kuin supiaiset.

Kuviakaan en ole ehtinyt ladata kameralta koneeseen liki kuukauteen. Ensin mainitulle tuleekin taas työkäyttöä, kun lupauduin tuuraamaan paikallislehdellä kesätoimittajaa päivänä muutamana. Marjoja olisi niin ikään vielä kerättävä ja puu-urakointia jatkettava siviilitöiden lomassa; siippa suuntasi jo etelään oman sorvinsa ääreen, mutta toivon mukaan palajaa vielä viikonlopuksi itään.

Palataan siis yhteen jos toiseenkin asiaan, kunhan ehditään.

Liksomia ja Mantelia

Helsingin Sanomien "Paras romaani" -äänestyksessä esiteltiin tänään viidennen sijan saanut teos, eli Rosa Liksomin Finlandia-palkittu Hytti nro 6 (WSOY, 2011). Sattuipa sopivasti, kun juuri olin kirjan lukenut. Pagistaanhan on kirjallisuusasioissa sikäli takapajula, että palkitut(kin) teokset luetaan vasta sitten, kun ne ovat valuneet kirjaston varausjonoista takaisin hyllyyn, tai osuvat silmiin pokkariversiona matkalukemista kaivatessa.

Liksomin kirjasta pidin yhtä kaikki. Vaikka olin vasta kahdeksanvuotias Neuvostoliitossa käydessäni, ehdin 90-luvun siirtymäkaudella reissata junalla pitkin poikin Venäjää, asuakin siellä yhden syksyn sekä vähän ennen vuosituhannen vaihdetta viettää vielä kuukauden Moskovassa. Niinpä Siperian-junan karheista tunnelmista löytyi paljon tuttua ja lisäksi sellaista, joka oli helppo kuvitella omien kokemustensa jatkeeksi.

Aseman kello löi kolmannen kerran ja juna heilahti liikkeelle. Öljykaupunki nousi hehkuvan kirkkaassa pakkasauringossa leijumaan pelkkinä kerrostalojen kattoina ja lipui hiljalleen yhä korkeammalle, kohti taivaankantta. Juna kiisi ohi kylmenevien neuvostokylien, asutuskeskusten, nimettömien kaupunkien esikartanot jäivät taakse. Kaukaisesta hytistä lipui iskelmämusiikkia.

Kun nyt kirjoista puhe on, mainittakoon myös, että Hilary Mantelin kiitetyn Wolf Hallin yhtä kiitetty jatko-osa Bring Up the Bodies lunasti odotetusti ensimmäisen osan lupaukset. Romaani kuvaa vuoden 1535 tapahtumia kertoen hyytävästi, miten Thomas Cromwell onnistui sompailemaan Anna Boleynin pois kuninkaan uuden mielitietyn Jane Seymourin tieltä (ja saman tien tietysti pois päiviltä). Synkkiä pilviä alkaa kuitenkin kerääntyä myös valtiomies Cromwellin nerokkaan pään päälle.

Siitä, mitä mainitulle päälle lopulta tapahtui, tulee epäilemättä yhtä seikkaperäisesti kertomaan trilogian kolmas osa, jonka ilmestymistä täällä kaunokirjallisella perähikiälläkin jo innolla odotellaan. 

Ferris ja ensimmäinen Suomen-kuukausi

Laumamme uusin jäsen Ferris täyttää piakkoin neljä kuukautta. Niistä viimeisen se on siis viettänyt luonamme suomalaista elämänmenoa ja koiran tapoja opetellen. Lentomatka Heathrow'lta Helsinki-Vantaalle sujui kommelluksitta, vaikka pentu ruumassa joutuikin matkustamaan. Se haukotteli ja oli unisen näköinen, kun kävin hakemassa sen, joten liikoja se tuskin oli stressannut (laitoin muuten Finnairille kiittävää palautetta koiran kanssa reissaamisen sujuvuudesta; kiitokseksi kiitoksista he lähettivät kaksi jäätelökuponkia, mikä oli toki sympaattista).

Myös vanhemmat koirat ottivat tulokkaan vastaan hyvin. Nelijalkaisen lauman johtaja Rocky on alusta alkaen ollut jäyhän suopea - se pitää kurin ja etäisyyden, muttei rähjää turhasta. Muutaman päivän ihmettelyn jälkeen Juri alkoi leikkiä pennun kanssa, minkä jälkeen rauhalliset hetket talossa ovat olleet kortilla. Varsinkin kaksikon hurjat äänitehosteet saattavat vähäisemmät demonit ja muut räyhähenget häpeään. Mutta lohduttaudumme pohtimalla, mihin Ferris puhtinsa purkaisi, jos ei toisen "bedlingtonsedän" kanssa rälläämiseen ja nujuamiseen.

Ikänsä bedlingtoninterriereiden kanssa eläneelle on erityisen mielenkiintoista havainnoida, mitä whippetinpuolikas pakettiin tuo. Kuten vinttikoiranpennut, Ferris on erittäin energinen, jopa hyperaktiivinen - tosin eivät bedlingtoninpennutkaan kauas jälkeen jää. Se hyppää ja kiipeää taitavasti ja on noin nuoreksi pennuksi käsittämättömän nopea. Näköaistiaan se tuntuu käyttävän bedlingtoneja enemmän; pienetkään hyönteiset tai kauempana kulkeva ihminen eivät jää siltä huomaamatta.

Bedlington-whippetin karvastohan on mitä merkillisin. Ei uskoisi, että bedlingtonin kiharan, pehmeän turkin ja whippetin silkkisen karvapeitteen kombinaatiosta tulee karkea, puolipitkä, erittäin säänkestävä turkki. Kuten sinisellä bedlingtoninpennulla, se on aluksi musta, mutta muuttuu vähitellen siniharmaaksi. Karvan laatu ja väri on sama kaikilla ensimmäisen sukupolven risteytyksillä (jotka ovatkin suurimmassa suosiossa juuri hyvän ennustettavuutensa vuoksi). Ferrikselläkin on jo komea, harmaa juurikasvu ja naamassa hassut karvakiehkurat.

Siinä, missä bedlingtoneista ei lähde karvaa kuin harjatessa, "whiplingtonista" irtoaa ainakin nyt pentuiässä hieman hentoa untuvaa, tosin paljon keskivertokoiraa vähemmän.

Vaikka Ferriksen molemmat vanhemmat ovat näyttelylinjaisia, se tuntuu olemukseltaan enemmän metsästyskoiran pennulta kuin bedlingtonimme, vaikkeivät nekään mitään sohvatyynyjä ole. Countryman's Weekly-lehden taannoisessa bedlington-whippetejä käsittelevässä artikkelissa sanotaankin, että "nämä rodut täydentävät toisiaan täydellisesti" viitaten juuri käyttöominaisuuksiin. Myös yhdistelmän fyysistä ja psyykkistä terveyttä kehutaan. Ei ole mikään ihme, että se on vakiinnuttanut paikkansa brittimetsästäjien keskuudessa. 

Vaikka vauhtia riittää, aikuistumisen myötä vinttikoiran rauhallisuus oletettavasti tasoittaa terrierin sähäkkyyttä. Mainitussa artikkelissa todetaan, että toimintatilanteiden ulkopuolella bedlington-whippet lähinnä nukkuu, kiitos whippetin geenien (tosin onhan bedlingtonkin terrierijoukossa rauhallisimmasta päästä). Kiitosta saa myös yhdistelmän sosiaalisuus ja vähäisempi tappeluherkkyys bedlingtoneihin verrattuna. 

Mielenkiinnolla seuraamme, mitä tuleman pitää. Pentu on fiksu ja oppii nopeasti, joten jos intoa riittää, saattaisi esimerkiksi agility olla kokeilemisen arvoinen laji, kun kaneja kuhisevat nummet ovat täällä hieman harvassa. Monet lurcherit ovat pärjänneet siinä varsin hyvin, joskaan terrierin ja vinttikoiran yhdistelmä ei välttämättä ole kaikkein tasaisimmasta päästä, mitä suorituksiin tulee; kaikki lienee kiinni kulloisistakin fiiliksistä ja motivaatiosta.

Luovuudesta

Tähän sosiaalisessa mediassa kiertäneeseen luovan prosessin kuvaukseen ei ole juuri lisättävää. Inspiraation ja työn osuus - punainen ja sininen lohko - ovat joltisenkin tuota luokkaa täälläkin. Niin ikään olen vuosikaudet uskotellut itselleni, että päämäärätön netissä harhailu, nokosten ottaminen ja ahkera jääkaapilla käyminen antavat alitajunnalle mahdollisuuden työstää asioita eteenpäin.

Alitajunta, tuo oikukas ja mystinen sfääri, jolle pitää osata antaa tilaa. Paljon.

Kaikki prosessit, ali- ja ylitajuiset, ovat kyllä nyt niin jumissa kuin olla voivat. Eikä edes kunnon lomaa ole tiedossa tänä(kään) vuonna. Hyvänä puolena mainittakoon (jälleen) lomaltapaluustressiltä välttyminen.

Ajan absoluuttinen kokonaisuus

Aika ajoin tunnen välähdyksenomaisesti, mutta hyvin vahvasti, että aika todella on suhteellista, todellisuuksia on neljästä eteenpäin ties kuinka monta, emmekä me lineaariseen aikakäsitykseen tarrautuvat ihmismyyräreppanat, käsitteiden vangit, ymmärrä kokonaisuudesta - ainakaan vielä - alkeita enempää. Emme siitäkään huolimatta, että olemassaoloamme itsessään määrittää tietoisuuden mysteeri.

Lukiessani professori ja ortodoksipappi Alexander Schmemannin (1921-1983) päiväkirjoja vuosilta 1973-1983 löysin pätkän, joka kuvaa luullakseni samankaltaista metafyysisen oivalluksen hetkeä. Hän kertoo seisseensä parvekkeella Pariisissa eräänä pääsiäislauantaina ja nähneensä, miten auringonvalon heijastus välähti ohi kulkevasta autosta (käännös allekirjoittaneen):

...kaikessa, mitä olen koettanut sanoa tai kirjoittaa, on aina ollut pohjalla sisäinen tarve välittää itselleni ja muille sitä, mikä ilmestyi, mikä valkeni ja paljastui minulle tuossa hetkessä. Tästä puhutaan, kun puhutaan ikuisuudesta. Ikuisuus ei ole ajan vastakohta, vaan ajan absoluuttinen kokonaisuus, sen keräytyminen yhteen, sen palautuminen. Ikuinen elämä ei ole se, mikä alkaa ajallisen elämän jälkeen; se on elämän kokonaisuuden ikuinen läsnäolo.

Moraalista paheksuntaa ja häpeän stigma

Ystäväni ja kollegani Ville Kivimäki väitteli eilen Turussa, Åbo Akademissa, suomalaisten sotilaiden psyykkisistä häiriöistä jatkosodan aikana. Väitöskirjan nimi on Battled Nerves: Finnish Soldiers' War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941-44. Väitöstiedote löytyy täältä.

Väitös meni hienosti, eikä kukaan muuta odottanutkaan; väittelijän lahjakkuus ja omistautuneisuus ovat vuosikausia olleet hyvin tutkijayhteisön tiedossa. Kirjaa olen vasta pikaisesti selaillut, mutta kuten vastaväittäjä totesi, se on monella tapaa käänteentekevä teos. Väitöstiedotteen lopussa tiivistyy se, miksi aihe on tärkeä tutkimuskohde; se nostaa esiin sen universaalin, yleisinhimillisen kokemusten ja kärsimysten kirjon, jonka olemassaolosta sodan kokeneet - ja sen jälkeen syntyneet - ovat kyllä tienneet, mutta josta on pitkälti vaiettu.

Sotilaiden kuolema ja fyysiset haavoittumiset voitiin esittää miehisen sankarillisuuden ja uhrivalmiuden ilmentyminä. Sen sijaan sodasta johtuneet psyykkiset murtumiset uhkasivat jäädä sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys. Psyykkisiin häiriöihin liittyi moraalista paheksuntaa ja häpeän stigma - niiden olemassaolo pyrittiin myös kieltämään, marginalisoimaan ja erottamaan itse sotakokemuksesta. Toisen maailmansodan mieleltään järkkyneitä sotilaita on ollut vaikea sisällyttää kansalliseen historiankirjoitukseen aina näihin päiviin saakka. 

Väitöskirjasta ilmestyy myös suomenkielinen versio. Keskustelua se tulee epäilemättä herättämään ja hyvä niin. Mielenkiintoista kyllä, kuulemma itse sodan kokeneet ovat suhtautuneet tutkimukseen myönteisesti ja jopa helpottuneina: vihdoinkin näistä puhutaan. Kriittisiä ääniä on kuulunut lähinnä sieltä, missä syystä tai toisesta halutaan säilyttää kiiltokuvamainen sankarimyytti suomalaisesta sotilaasta - myytti, joka epäilemättä on ollut monelle raskas kantaa.

West Highland Way kera haggiksen ja haamujen

Pari sanaa siitä Skotlannin-retkestä, josta tuntuu olevan jo ikuisuus (kuvien katselu kyllä herätti välittömän kaipuun Brittein saarille). Koska aikaa oli vähänlaisesti, päätimme hyödyntää valmista ja suunnata yhdelle saaren tunnetuimmista pitkän matkan vaellusreiteistä. West Highland Way on kaikkiaan 154 kilometrin pituinen reitti, joka kulkee Glasgow'sta Fort Williamiin. Me kuitenkin lyhensimme matkaa hieman alle 90 kilometriin menemällä bussilla Inverarnaniin ja jalkautumalla vasta sieltä seuraavana aamuna.

Ratkaisu oli sikäli hauska, että vietimme yön 1700-luvun alussa perustetussa Drovers' Inn-majatalossa. Se on tosiaan töröttänyt tien vieressä karjanajajien ja muiden kulkijoiden ilona 300 vuotta, mitä kelpasi pohdiskella pintin ja haggisannoksen* äärellä tunnelmallisessa pubissa. Saimme viimeisen vapaana olevan huoneen, jossa kertomusten mukaan kummitteli, mutta haamut lienevät olleet laillamme lomalla, koska yöllä meitä häiritsivät vain vanhoja ikkunoita rumputtavat tuulenpuuskat.

En nyt selvitä reitin etenemistä sen yksityiskohtaisemmin, mutta mainittakoon, että kumpuilevat nummimaisemat olivat komeita ja muistuttivat vuoroin Suomen Lappia, vuoroin Pohjois-Norjaa. Väylä oli melkein koko matkan vähän liiankin hyvä - meillä oli vuoristovaellukseen tarkoitetut, jäykkäpohjaiset kengät, jotka eivät kovapohjaisella tiellä olleet mikään mukavin ratkaisu. Reputkin olivat keskivertoa painavammat, koska raahasimme mukana paitsi leiriytymisvälineitä, myös muutaman kilon verran kiipeilyrompetta.

Tämän tyyppinen reitti onkin ehdottomasti parhaimmillaan kuljettaessa pehmeissä, lenkkitossutyyppisissä vaelluskengissä pikkurepun kanssa. Tosin silloin yöpymismahdollisuudet ovat rajatummat ja majapaikat pitää varata ainakin sesongin aikana etukäteen. Me saatoimme laittaa teltan pystyyn joko leirintäalueelle tai maastoon; toisin kuin Englannissa, Skotlannissa luontoon leiriytyminen on pääsääntöisesti luvallista, kunhan sen tekee siivosti.

Ne kiipeilyroinat olivat mukana, koska kaavailimme Fort Williamiin ehätettyämme kokeilla Ben Nevisille kiipeämistä mäen pohjoispuolelta. Varsinainen turistireitti ei houkutellut; se on pitkä, loiva ja hyvin monotoninen taival, jolla on järjettömän paljon väkeä. Mutta takaovelle päästyämme totesimme osin odotetusti, että harjanteilla oli vielä liikaa lunta turvalliseen kapuamiseen - sentään olimme jo jättäneet jääraudat ja -hakut matkasta! Siispä palasimme kaupunkiin juomaan lisää olutta, maistelemaan viskiä ja syömään haggista.

Skotlannissa retkeily jäi kyllä hampaankoloon sikäli, että sinne on vielä palattava. Esimerkiksi Glen Coen alue on mainio kohde niin päiväpatikointiin kuin kiipeilyynkin.

*Skotlantilainen perinneruoka, joka paistetaan lampaan mahalaukussa. Täytteenä on kauraryynejä, lampaan maksaa, keuhkoa, sydäntä sekä ihraa, sipulia, mausteita ja suolaa. Mahdottoman maukasta.

Raahattu

Hivenen masentavana tietona ilmoitettakoon, että Pagistaanin jurtta on raahattu taas Cambridgen akateemisten riemujen ja havisevan historian keskeltä Kanta-Hämeen savipeltojen kupeeseen. Kirjaimellisesti raahattu. Lontoon metro- ja junaverkoston läpi sompailtavaa tavaraa kertyi yli sata kiloa: kaksi isoa rinkkaa, yksi suuri kiipeilykassi, kaksi pienempää reppua ja koirankuljetuskoppa, joka tosin kulki mukana tyhjänä pisimmän tetsueen ajan.

Kelpo siippani kunnostautui ottamalla kantoonsa parhaimmillaan noin 80 kiloa - jättikassi selkään, yksi rinkka eteen ja yksi reppu käteen. Metron liukuportaissa ehdin jo pelätä varhaista leskeytymistä, kun kuli huolestuttavasti huojui näkemättä rinkan takaa eteensä. 

Olisi toki auttanut asiaa, jos mukana ei olisi ollut kahta rinkallista retkeily- ja kiipeilyvarusteita. Kaikki rompe ei siis suinkaan ollut minun Englannissa tarvitsemaani tai sieltä hankkimaani tavaraa - no, toki mies oli jo edellisellä reissullaan kotiuttanut kirjojani 23 kilon verran. Mutta halusimme itsepäisesti tehdä samalla reissulla Skotlannin-retken, mistä lisää piakkoin.

Huomenna lähden hakemaan koiranpoikia kotiin Itä-Suomesta vanhempien hoidosta. Poloiset eivät tiedä, mikä niitä odottaa. Jokin, jolla on terävät naskalihampaat, kova ääni, vinttikoiran pitkät koivet ja pentumaisen paljon energiaa.

Hyvät perustelut

Ferris noin kahdeksanviikkoisena. Kuva on kasvattajan, Tish Curranin ottama.

- Kaksi sitoo joka tapauksessa siinä missä kolmekin. Ja jossain vaiheessa se kolmas olisi kuitenkin taas hankittava.

Nämä eivät ole minun sanojani, uskokaa tai älkää. Ne lausahti koira-aiheisessa keskustelussa rakas siippani, joka on siis kahdeksan kuukautta hoitanut kahta koiraa, kolmea akvaariota, kasveja sekä sisällä että ulkona ja lisäksi tietysti vielä taloa lumi- ja pihatöineen.

Vähemmästäkin pääparka pehmenee.

Mutta oikeastaan pääasiallinen syymme hankkia juuri nyt jalkaan kolmas karvainen pallo - vaikka kahdessakin on sinällään riittävästi varsinkin hoitopaikkoja etsiessä - on se, ettei Suomesta löydy sellaista nelijalkaista, johon lopulta pohdinnoissamme päädyimme.

Laumamme vahvistukseksi on siis tulossa peribrittiläinen lurcher, eli tässä tapauksessa bedlingtoninterrierin ja whippetin sekoitus. Tämän suuntaisiahan uhkailin jo alkuvuodesta. Moni pitää meitä varmasti umpihulluina, kun lähdemme vasiten raahaamaan Englannista sekarotuista koiranpentua - miksei saman tien muulin varsaa! - mutta tälle on hyvät perustelut. Siis meidän mielestämme hyvät.

Bedlingtoninterrieri - jollaisen tuontia tietysti jokunen kasvattaja minulta kyseli - on Englannissa pitkälti eriytynyt käyttö- ja näyttelylinjaisiin, jotka eivät juuri ole tekemisissä toistensa kanssa. Jälkimmäiset ovat rekisterissä, ensin mainitut harvoin. Rekisterissä olevien osalta tuonti ei juuri suomalaista geenipohjaa laajentaisi, koska samat geenit kuulemma pyörivät jo suomalaisissa, ruotsalaisissa ja englantilaisissa koirissa (en ole myöskään perehtynyt nykytilanteeseen tarpeeksi osatakseni tehdä parhaan mahdollisen valinnan).

Käyttökoirasta taas ei olisi jalostusmielessä iloa, koska se ei ole rekisterissä, ja siihen on hyvin saatettu sekoittaa esimerkiksi lakelandinterrieriä.

Sitä paitsi liki 40 vuoden bedlingtonkokemuksen jälkeen allekirjoittanutta kiinnostaa kovasti "kokeilla" jotakin muuta (ei sillä, että hyvää olisi sinällään tarvetta vaihtaa). Vinttikoiraharkinnoista unelmarotuni skotlanninhirvikoira putosi pois, koska se on auttamattoman lyhytikäinen. On kovin surullista, jos koira on jo seitsenvuotiaana vanhus. Greyhoundilla on puolestaan hyvin ohut nahka ja ne ovat muutenkin tapaturma-alttiita. Myös kokoero bedlingtoneihin on suuri ja lisää onnettomuusriskiä kaikkien juostessa täyttä vauhtia. Whippet olisi periaatteessa mukava, mutta silläkin on ohut turkki ja nahka.

Bedligton-whippet-lurcher on mainittuja vinttikoiria maastokelpoisempi turkkinsa ja kestävyyttä lisäävän terrieriperimänsä vuoksi. Se on myös potentiaalisesti terve yhdistelmä, jos - kuten tässä tapauksessa - vanhemmat on testattu. Tietysti koskaan ei tiedä, mitä eteen tulee*. Se ei ole myöskään mikään satunnainen roturisteytys tai muodin oikku, vaan pikemminkin vankasti vakiintunut tyyppi. Ja itse asiassa whiplington näyttää minikokoiselta skotlanninhirvikoiralta, mikä ei suinkaan ole huono asia.

En halua juosta koiranäyttelyissä, ellei ole "pakko", eikä minusta ole kasvattajaksi, vaikka kurssin olen käynytkin. Vastuu painaisi aivan liikaa. Sekarotuisen hankkimiselle ei siis ole harrastustenkaan puolesta mitään estettä. Sääli vain, ettei Suomessa ole lurchereille omia ratajuoksuja, kuten Englannissa!

Sattui niin sopivasti, että erittäin hyvämaineisella kasvattajalla oli maaliskuussa syntynyt pentue, josta hän paikallisesta jonotuslistasta huolimatta lupautui luovuttamaan pennun kauas pohjoiseen. Kävimme tapaamassa kasvattajaa ja pesuetta paikan päällä ja sovimme, että täältä lähtiessämme käymme kaappaamassa sirutetun, rokotetun ja lemmikkipassilla varustetun pennun matkaan. Toivon mukaan kaikki menee hyvin ja Ferris pääsee kommelluksitta aloittamaan elämänsä Suomen oletettavasti ensimmäisenä tyyppinsä edustajana.

*Terveysasioiden vierestä: on tietysti täysin mahdollista, että kaverissa yhdistyvät somasti vinttikoiran koulutettavuus ja terrierin itsepäisyys; geeneistähän ei koskaan tiedä.

Kokemisesta ja kokemisen havainnoinnista

Palaan vielä C. S. Lewisiin, jonka teosten lukemista lämpimästi suosittelen kaltaisilleni vähemmän sofistikoiduille maallikkopähkijöille; ne ovat paitsi kirkkaan analyyttistä ajatuksenjuoksun raportointia, myös varsin hauskoja brittiläisen kuivakkaalla tavalla. Toki Lewisin filosofisemmisessa teoksissa kulkee punaisena lankana hänen tiensä ateistista kristityksi (jota muun muassa J. R. R. Tolkien omalta osaltaan pyrki vauhdittamaan), joten jos asetelma lähtökohtaisesti tökkii, saattaa lukukokemusta sävyttää ärtymys. Mutta tämä kirjoitukseni ei nyt sinällään liity uskonasioihin.

Eräässä kirjassaan Lewis kertoo filosofi Samuel Alexanderilta saamastaan oivalluksesta: kokeminen ja kokemisen havainnointi sulkevat aina toisensa pois. Ihminen ei voi samanaikaisesti tuntea jotakin tunnetta ja analysoida sitä. Nämä kaksi voivat tosin vaihdella nopeaan tahtiin, mutta se ei ole sama asia.

Heureka.

Tästä tuli mieleen kaksi asiaa. Ahdistuksen ja masennuksen itsehoidossa usein neuvotaan, että mielentila kannattaa pyrkiä "ulkoistamaan" ja tarkastelemaan sitä jonakin itsestä irrallisena ilmiönä. Tämähän perustuu juuri mainittuun havaintoon: analysointi sulkee kokemisen pois. Kun ihminen oppii havainnoimaan tunnetilojaan, tahdoton vellominen niiden armoilla vähenee väistämättä. Sama pätee suuttumiseen, loukkaantumiseen, pelkäämiseen tai mihin tahansa reaktioon tai tunteeseen, joka hallitsemattomana aiheuttaa henkilölle stressiä ja ahdistusta.

Tällä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Paljon puhutaan "nykyhetkessä elämisestä". Nykyisin trenditerminä taitaa olla mindfulness, eli jonkinlainen tietoinen läsnäolo. Olen miettinyt, miksi se on minulle - ja varmasti monelle muullekin - niin vaikeaa; kuriton mieli karkaa väkisin laukkaamaan joko menneeseen tai tulevaan tai muuten vain retuamaan asiasta toiseen, sitten takertumaan johonkin huolenjyvään ja pilaamaan koko fiiliksen.

Väitän, että edellä kuvattu mekanismi toimii tässä yhtä lailla. Kun ihminen yrittää keskittyä nauttimaan hetkestä - semminkin, jos hän tiedostaa jonkin tietyn hetken erityisesti nauttimisen arvoiseksi vaikkapa sen puitteiden tai ainutlaatuisuuden puolesta - nautinto ja ilo karkaavat väistämättä käsistä. Ne eivät mitenkään mahdu samaan hetkeen tuon yrittämisen kanssa. Tämän turhauttavan paradoksin myös Lewis omalta osaltaan huomasi.

Mikä siis ratkaisuksi? Tässä ajaudutaan jo astetta metafyysisemmille vesille, mutta asiaa mietittyäni totesin, että ainakin allekirjoittaneella hetkeen tarttuminen onnistuu silloin harvoin, kun olen tavalla tai toisella päässyt karkuun huomiota kärttävää egoani; kun unohdan toviksi itseni kokonaan ja siirryn johonkin kepeämpään olotilaan, osaksi kokonaisuutta. Tähän on monta polkua. Jokainen tietänee omansa.

Tosin oletan, että monilta hetkessä eläminen käy luonnostaan. Heidän ei tarvitse koskaan miettiä koko asiaa. He vain elävät. Mutta joillekin meistä itsetarkkailu ja omien - ja usein myös toisten - tunnetilojen analysointi on kuin tietokoneessa aina taustalla rouskuttava prosessi, jonka katkaiseminen on vaikeaa. Silloin voi auttaa, jos huomaa juuri liian yrittämisen olevan ongelman ydin.

Kunhan sitä(kään) ei juutu liiaksi pohtimaan.

Screwtapen kirjeet

Olen suuresti nauttien lukenut C. S. Lewisin (1898-1963) kirjaa The Screwtape Letters. Letters from a Senior to a Junior Devil. Lewishan on tunnettu paitsi kirjailijana ja kirjallisuudentutkijana, myös filosofina ja teologina - joskaan viimeksi mainittuun hänellä ei ollut varsinaista koulutusta.

Vuonna 1942 ilmestyneessä kirjassa siis Screwtape-niminen piru kirjoittaa Wormwood-veljenpojalleen ohjeita ihmisten käsittelyyn. Lewis pistää parastaan mustan huumorin saralla ja osoittaa rahkeensa - sanoisinko - pirullisen hyvänä ihmistuntijana.

Tässä pikaisesti kääntämässäni pätkässä Screwtape opastaa Wormwoodia, miten "potilaan" ja tämän äidin keskinäisiä suhteita voi sorkkia huonompaan suuntaan (tämä ei tokikaan ole mikään äitienpäivän kannanotto).

Kun kaksi ihmistä on elänyt saman katon alla vuosikaudet, käy yleensä niin, että molemmilla on äänensävyjä ja ilmeitä, joita toinen pitää liki sietämättömän ärsyttävinä. Työstä tätä eteenpäin. Tuo potilaasi tietoisuuteen hänen äitinsä tietty kulmakarvojen kohotus, jota hän oppi inhoamaan jo lapsena ja anna hänen pohtia tämän inhoamisen syvyyttä. Anna hänen olettaa, että äiti tietää ilmeensä ärsyttävyyden ja käyttää sitä nimenomaan ärsyttääkseen - jos teet työsi hyvin, potilas ei ymmärrä olettamuksensa äärimmäistä epätodennäköisyyttä. Äläkä tietenkään anna hänen epäillä, että hänellä itsellään olisi vastaavia äänensävyjä ja ilmeitä, jotka yhtä lailla ärsyttävät hänen äitiään. Koska hän ei voi nähdä tai kuulla itseään, tämä on helposti hoidettu.

Sivistyneessä elämänmenossa kotoinen viha ilmaistaan yleensä sanomalla asioita, jotka vaikuttaisivat sangen harmittomilta paperilla (sanat itsessään eivät ole loukkaavia), mutta äänensävy tai sanomisen hetki on sellainen, että ne ovat melkein kuin lyönti kasvoihin. Pitääksesi tätä peliä yllä sinun ja Glubosen* tulee huolehtia siitä, että molemmat näistä typeryksistä harjoittavat eräänlaista kaksinaismoralismia. Potilaasi tulee vaatia, että hänen sanomisensa otetaan sellaisina kuin ne ovat samalla, kun hän itse tulkitsee yliherkästi kaikki äitinsä sanomiset niin äänensävyn, viitekehyksen kuin epäiltyjen tarkoitusperienkin osalta. Äitiä tulee kannustaa toimimaan samoin poikansa kanssa. Näin jokainen riita päättyy siihen, että kumpikin on vakuuttunut, tai ainakin melkein vakuuttunut, omasta viattomuudestaan. Tiedäthän: "Kysyin häneltä ainoastaan, koska on päivällinen, ja hän sai raivokohtauksen". Kun tämä tapa on vakiinnutettu, teillä on käsissänne ilahduttava tilanne, jossa ihminen sanoo asioita yksinomaan loukatakseen, mutta kokee toisen loukkaantumisen vääryytenä itseään kohtaan.

*Glubose on piru, joka on "vastuussa" kyseisestä äidistä.

Jota ei koskaan ole luvattu

Miksi kuormittaa itseään asialla, jota kutsutaan elinajanodotteeksi? Mitä merkitystä yksilölle on tuollaisilla tilastoilla? Pitäisikö minun murehtia päivien kiintiöstä, jota minulla ei koskaan ole ollut ja jota ei minulle ole koskaan luvattu? Täytyisikö minun vetää yli elämäni kuluneet päivät, aivan kuin vähentäisin tätä kuvitteellista varastoa? Ei, päin vastoin, lisään jokaisen päivän elettyjen päivien aarteistooni. Ja päivä päivältä aarteeni kasvaa, ei vähene. 

- Robert Brault

Oma huoli huomisesta alkoi tuntua taas joltisenkin nololta, kun tänään yhdeltä istumalta luin suomalaisystävän lainaksi lykkäämän, paljon puhutun kirjan Paljain jaloin, jonka kirjoittajan hän oli itse tuntenut. Kyseessä on "dokumenttiromaani", kertojanaan 28-vuotiaana luusyöpään kuollut lääketieteen opiskelija Laura Save. Rehellisesti, analyyttisesti ja paikoin mustalla huumorilla Save kuvaa karmeaa matkaansa, jonka kansiin päätymistä hän ei ehtinyt itse nähdä. 

Epäröin tuokion kirjan lukemista - en uskalla tällä haavaa hirveästi keikuttaa mentaalista venettäni - mutta turhaan. Nuorempana olisin varmasti ahdistunut sydänjuuriani myöten, mutta nyt, kaikessa sen vääjäämättömyydessä ja tuskallisuudessa, koin kertomuksesta kuultavan läpi jotain valoisaa ja kirkasta.

Jotain, joka syntyy siitä, kun ihminen - vaikka sitten pakon edessä, viimeiseen asti vastaan pantuaan - hyväksyy sen, mitä hänelle on tapahtunut ja tapahtuva.

Meillä oli jokin aika sitten koulussa vanhuspsykiatriaa, josta välittömästi innostuin oikein kovasti. Luulen, että se osaltaan johtuu siitä, että asia on minulle ajankohtainen. Elän oman elämäni vanhuutta ja käyn läpi samoja asioita kuin vanhukset: kropan raihnaistumista, sairastamista, kuoleman läheisyyttä, elämästä ja asioista luopumista. Minusta on tullut vanhus! --- Koko maailman mittakaavassa tämä vähän lyhyempikin elämäni taitaa olla sieltä parhaimmasta päästä.

Niin ikään käydessäni toissapäivänä lounaalla laitoksen johtajan kanssa hän kertoi opiskelijastaan, joka viime vuonna kuoli syöpään täytettyään 22 vuotta. Poika oli kuulemma viimeiseen asti - kuten Laura Savekin - opiskellut jaksamisensa mukaan, vaikka oli ollut täysin tietoinen tulevasta. "Kenties ystävistäni tulee parempia ihmisiä minun kuolemani ansiosta", hän oli vitsaillut. 

Klishee tai ei, tämän kun muistaisi: jokainen eletty päivä on lahja, ei meille luvattu oikeus tai itsestään selvyys. Ja kuten edellisessä tekstissäni toista klisheetä mukaillen totesin, meillä on aina vain nykyhetki - menneisyyttä ei saa takaisin, eikä tulevaisuudesta ole takeita.

Henkistä siirtymää

Täysiverihevosten kuvat ovat kansallisesta siittolasta Newmarketista.

Enää kolmisen viikkoa jäljellä ennen Suomeen paluuta. Huomaan käyväni jo levottomaksi ja tavallistakin melankolisemmaksi, kuten aina muutosten edellä; tekeväni henkistä siirtymää. Vaikka pitäisi elää hetkessä ja nauttia kaikesta niin pitkään kuin voi - eihän meillä ihmispoloilla ole muuta kuin katoava nykyhetki - mietin jo paluuta ja sen myötä odottavia järjestelyjä ja päätöksiä.

On jollain tapaa helpompaa elää tilanteessa, jonka tietää tilapäiseksi. Ainakin, jos on varustettu pääkopalla, joka jatkuvasti ja pyytämättä pähkii ja problematisoi kaikkea mahdollista ja mahdotontakin. Välitilassa kelluessaan voi tavallaan ottaa lomaa omasta kaoottisesta mielestään - ajatella toki kaikenlaista, mutta unohtaa hetkeksi sen pohtimisen, pitäisikö juuri nyt olla jossain muualla tekemässä jotain muuta ja onko ylipäänsä menossa elämässään oikeaan suuntaan, mikä se sitten onkin. Voi ajatella, että hoidetaan tämä ensin ja katsotaan sitten; nyt tiedetään ainakin reitti seuraavalle rastille, jossa otetaan kompassilla taas uusi suunta.

Se "sitten" vain tapaa tulla vastaan kerta toisensa jälkeen.

Tännekin voisi kyllä jäädä. Historiatyöläiselle, joka rakastaa ulkoilmaelämää, koiria ja hevosia, on vaikea keksiä virikkeellisempää asuinmaata. Siipalle täällä riittäisi kallioita kiivettäväksi ja vanhoja lentokoneita ihailtavaksi. Toki lunta, metsiä ja omaa kieltä on ja olisi hurja ikävä, mutta voisin kuvitella asuvani täällä enemmän tai vähemmän pysyvästi, jos käytännön kuviot järjestyisivät sellaisiksi, että ratkaisujensa kanssa voisi elää edes jossain määrin levollisin mielin (siis sikäli, kuin se tällä piuhoituksella on mahdollista). Ja se on paljon sanottu.

Mutta Suomeen täältä nyt kuitenkin ollaan tulossa reppu selässä ja koiranpentu kainalossa. Sitä ennen suuntaamme vielä siipan kanssa Skotlannin Ylämaille patikoimaan. Siihenkin on pari viikkoa aikaa, joten koetan elää Englannin lempeänvihreää alkukesää kaikilla aisteilla ja tulevaisuuteen luottaen - tai ainakin kovasti yrittäen. 

Sotakuva

Huhtikuun lopulla Puolustusvoimat ja Kansallisarkisto julkistivat liki 170 000 suomalaista sotakuvaa virtuaalisen SA-arkiston muodossa. Hakemalla löytyy kuvia laidasta laitaan; vain kaikkein raaimmat otokset on rajattu julkisesta aineistosta tutkijoiden käyttöön. Valtaosan nyt digitoiduista kuvista ovat tosin ottaneet viralliset TK-kuvaajat, joiden joltisenkin propagandistinen toimenkuva oli muutenkin tarkkaan määritelty. Tavallisten rintamamiesten kuvista on avautunut toisenlainen sotarintaman arki. 

Suomalaisia arkisto kiinnosti kovasti: jo ensimmäisen vartin aikana sivustolle pyrki 100 000 kävijää ja se jouduttiin sulkemaan tilapäisesti ylikuormituksen vuoksi.

En ole vielä ehtinyt itse tutkimaan arkistoa, mutta sen avaaminen toi mieleeni erään täällä Englannissa taannoin näkemäni sotakuvan, joka on kertovuudessaan vertaansa vailla - etenkin, jos sitä vertaa taistelumielen kohottamiseksi otettuihin "virallisiin" otoksiin.

Kuva on otettu Fowlmeren sotilaslentokentällä syksyllä 1940, kun Britannian kuninkaalliset ilmavoimat ja natsi-Saksan Luftwaffe kävivät niin kutsuttua taistelua Britanniasta. Siinä ovat juuri taistelulennolta palanneet hävittäjälentäjät Walter "Farmer" Lawson, Brian "Sandy" Lane ja George "Grumpy" Unwin (vasemmalta oikealle).

Näistä kolmesta Lawson ja Lane kuolivat myöhemmin ilmataistelussa.

Kuva on lainattu täältä.

Vieraita, vuokra-autoilua ja vappulento

Kulunut viikko on ollut sen verran tiivistahtinen, että hyvä jos on päivistä perillä pysynyt. Kyse ei tällä kertaa ollut työkiireistä. Viime viikon torstaina saapuivat kylään vanhempani ja anoppi siipan saattelemina. Perjantaina Cambridgeen tuli myös Koillis-Englannissa asuva serkkuni puolisoineen. Jälkimmäiset - kaltaisinamme makuupussireissaajina - majoittuivat pariksi yöksi asunnolleni, toisin kuin seniorit, joille oli varattu huoneet aamiaismajoituksesta kivenheiton päästä. Kolmen päivän ajan vyörytimme vuokra-autolla lähiseudun nähtävyyksiä sen, mikä oli järkevää jaksamisen kannalta päiväohjelmaan mahduttaa. 

Varhain maanantaiaamuna kyyditsimme seniorit lentokentälle ja jatkoimme miehen kanssa matkaa Lounais-Englantiin katsomaan koiranpentua, joka näillä näkymin liittyy laumaamme, kun palaan kuukauden päästä Suomeen (tästä hullutuksesta lisää myöhemmin). Paluumatkalla piipahdimme katsomaan Stonehengea (kuva siipan), kun se sopivasti tien varrelle osui ja iltapäivän lopulla turistilaumatkin olivat jo harventuneet. 

Kun kurvasimme yhdeksän aikaan illalla kotipihaan, menneet päivät alkoivat tuntua melko hyvin suoritetuilta, joskin toki mukavilta. Jo aiemmin haudattu ajatus jäämisestä vappupatikalle Dartmoorin kansallispuistoon olisi ollut vähän liikaa. Tosin piipahdus aivan Dartmoorin tuntumassa pääsemättä jalkautumaan oli verrattavissa jäätelötötterön kertanuolaisuun.

Mietimme, että jos täällä asuisi pysyvästi, auton vuokraaminen viikonloppuretkille saattaisi olla kannattavampaa kuin oman ostaminen, jos sille ei olisi tarvetta työmatkojen osalta. Vuokraaminen on verrattain edullista ja kätevää, eikä toisaalta kaikkiin mielenkiintoisiin paikkoihin pääse julkisilla kulkuneuvoilla.

Vappuna kuitenkin vaihdoimme taas alle polkupyörät ja ajoimme Grantchesterin kautta jälleen kerran Duxfordiin, jossa mies lunasti joululahjansa eli puolen tunnin lennon 40-luvun kaksitasoisella Tiger Moth-koneella. Teekkarimme vaikutti enemmän kuin tyytyväiseltä perinteitä rikkovaan vappuunsa, etenkin päästyään itsekin kokeilemaan koneen ohjaamista.