Joulunaikaa

Tietämättä, mitä tehdä ja ajatella

Älkää peljätkö, te uskolliset, ketkä vielä täällä käytte. Ei Pagistaanista mitään surussavellomisblogia tule. Mutta jonkin aikaa saatan uida tavallista syvemmissä vesissä; olen aina kirjoittanut siitä, mitä milloinkin mielessä on, ja nyt mielessä on menetys. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. On mentävä läpi.

Meidän pientä sukuamme harvennetaankin nyt kovalla kädellä. Isän hautajaisia seuraavana yönä lähti äidin kymmenen vuotta nuorempi sisko. Viime viikolla tuonilmaisiin muutti äidin serkku. Molemmat melko yllättäen, alle 70-vuotiaina kumpikin. Ikuinen muisto, kuten ortodoksisessa perinteessä kauniisti toivotetaan.

Kirjoitan tätä Kuopiossa, jossa käyn kerran kuussa opiskelemassa graafista viestintää (palaan tähän joskus myöhemmin). Kuopio on synnyinkaupunkini; olin 11-vuotias, kun perheeni paluumuutti täältä Joensuuhun. Vanhemmat ja siskoni olivat muuttaneet Kuopioon vain noin vuosi ennen syntymääni.

Kuopio on aina ollut minulle merkillinen aikakapseli. Palaan täällä elämässäni kolme vuosikymmentä taaksepäin. Olen ihmetellyt, miten läpeensä tuttuja keskustan ja sen ympäristön talot, kadut ja puistot ovat, mutta kun asiaa mietin, lapsuudessani kymmenkesäiset saivat kulkea kotikulmillaan ja niiden ulkopuolellakin melko vapaasti (kunhan kertoivat menemisistään ja olivat ruoka-aikaan kotona syömässä perunaa ja kastiketta).

Jotenkin luulen, että ajat ovat siinä suhteessa muuttuneet.

Mutta palatakseni asiaan: huomaan, että täällä isän ikävä on jotenkin kipeämpi ja akuutimpi kuin omassa kotiarjessa, vaikka sielläkin se on koko ajan läsnä. Lapsuusmaisemissa painaa aivan erityisen raskaana tietoisuus siitä, että maailmasta on lähtenyt lopullisesti ainoalaatuinen ihminen ja korvaamaton persoona, joka on minun elämässäni ollut läsnä aina. Tunnen itseni hylätyksi ja avuttomaksi, en aikuiseksi ollenkaan, vaan kymmenvuotiaaksi joka on menettänyt toisen vanhempansa ja harhailee pimeillä kaduilla tietämättä, mitä tehdä ja ajatella.

Lapsuuden painajaisista ja peloista tämä on sellainen, joka käy toteen ennemmin tai myöhemmin. Ajan kulku - niin julmaa ja kuitenkin armeliasta!

Isä oli monilahjakkuus, herkkä eläytyjä, mainio ja pidetty seuramies ja armoitettu jutunkertoja. Mutta hänelläkin oli synkkä puolensa, omat haavansa. Niillä oli osansa siinä, ettei meillä isän kanssa ollut mikään helpoin suhde. Lapsena olin aina tuntosarvet ojossa isän mielialoja luodaten ja ennakoiden, koettaen olla mieliksi. Aikuiseksi kasvettuani käsitimme toisemme toistuvasti väärin ja jännitimme toistemme seuraa. Viime aikoina solmut tuntuivat vain kiristyvän - me asuimme kesän vanhempien nurkissa ja olimme umpiväsyneitä töistä ja remontista, isä taas oli jo sairaampi kuin omilta kiireiltämme tajusimmekaan (tai jälkikäteen mietittynä ainakin minä tajusin sen jollain tasolla, mikä huomattavasti ruokki omaa ahdistustani). Pelkäsin uusia väärinkäsityksiä ja menin liki täysin lukkoon; väistelin isää ja hänen keskustelualoitteitaan ajatellen, että kunhan elämä rauhoittuu, asiat pitää jutella selviksi.

Sitä aikaa ei ehtinyt tulla. Kaksi päivää sen jälkeen, kun olin jättänyt kirjakäsikirjoitukseni kustantajalle, olinkin jo jättämässä isälle jäähyväisiä sairaalassa - jäähyväisiä, joista lähtijä ei itse enää tiennyt mitään.

Äiti totesi taannoin, että olimme isän kanssa pohjimmiltamme hyvin samankaltaisia tajuamatta sitä kunnolla itse, ja siitä ongelmamme kumpusivat. Luulen, että hän on oikeassa. Ja olihan meillä hyviäkin hetkiä, myös kuluneena kesänä. Onneksi.

Mutta nyt, yhtä kaikki, jäin yksin selvittelemään tätä savottaa (kielikuva, josta isä vanhana metsämiehenä olisi pitänyt). Joudun kohtaamaan oman syyllisyyteni ja riittämättömyyteni ilman mahdollisuutta anteeksipyyntöön ja tilinpäätökseen kasvokkain - ainakaan tässä elämässä, mahdollisesta tulevastahan ei kukaan tiedä. Muilla - etenkin äidillä, mutta myös siskolla ja siipoillamme - on omat surunsa surtavana. Tämä ei ole heidän urakkansa.

Onko vanhempiensa vääjäämätöntä maailmasta poistumista ylipäänsä mahdollista käsitellä sukeltamatta tavalla tai toisella syyllisyyden syvään suolampeen? Vai onko se merkki siitä, että ihminen on vältellyt aikuistumista ja vanhemmistaan irrottautumista, kunnes elämä - tai pikemminkin kuolema - tekee työn säälimättä hänen puolestaan?

Mutta joka tapauksessa "jokainen ihminen on syyllinen kaikkeen tekemättä jättämäänsä hyvään", sanoi tiemmä Voltairekin.

Työstää ja muokkaa

Isä lähti viime maanantaina. Tavallaan yllättäen, tavallaan ei. 

Hän lähti, me jäimme. 

"Surutyö" on minusta aina ollut käsitteenä erikoinen, ihan kuin suru olisi kaivettava oja tai muu urakka, jonka voi hartiavoimin suorittaa alusta loppuun protestanttisen työn eetoksen hengessä.

Tavallaan kyllä luulen ymmärtäväni, mitä sillä haetaan.

Mutta jotenkin minusta tuntuu, että me emme niinkään työstä surua, vaan suru työstää ja muokkaa meitä. Jokaista yksitellen, ennemmin tai myöhemmin, useimpia moneen kertaan. Se taivuttaa meidät vähitellen uuteen asentoon ja uuteen aikakauteen, nakuttelee pois särmiä ja iskee aika ajoin taltallaan - jollakin niistä, niitä tuntuu olevan monia - niin, että sydämessä asti tuntuu.

Se siirtää armotta mielenmaisemiemme maamerkit ja käskee kulkemaan tuntemattomia polkuja kauemmas, kuin tähän asti on koskaan tohtinut. 

Siispä minäkin kuljen, kun en muuta voi.  

Jo saapuu syys

Pikapäivitys hullun syksyn menoista, vaikka tokkopa nämä ketään hirveästi kiinnostavat. Mutta tuleepa samalla tehtyä itsellekin tilannekatsaus muistiin.

Anopin merkkipäiväjuhlien järjestelyt ja kahvitukset on hoidettu kunnialla, samoin vanhempien muutto hissilliseen naapuritaloon (onneksi siskoni sai otettua viikon loman ja tuli pääasialliseksi järjestelyavuksi, muuten olisimme saaneet unohtaa muutenkin vähiin käyneen nukkumisen ainakin kyseiseksi viikoksi).

Saunamökin katon toiseen lappeeseen on lyöty huovat - siinä menikin koko viime sunnuntai - ja timpurit muuraavat piippua. Putkimies tulee tällä viikolla, samoin tapetit; ne tilattiin jo kesäkuussa, mutta hovihankkijallamme Tapettitehtaalla oli ongelmia vanhojen painokoneiden kanssa. Jos lattioiden loput lakkaukset, pienemmät viilailut ja koira-aidan korjaaminen saunatyömaan ympäriltä saadaan hoidettua aikataulun mukaisesti, takaisin kotiin päästään muuttamaan parin viikon päästä.

Ei muuten hetkeäkään liian aikaisin. Melkein neljä kuukautta vanhempien nurkissa alkaa jo riittää, vaikka ihmeen hyvin sopu onkin säilynyt. Onneksi olemme voineet asua aitassa, niin kaikilla on ollut vähän omaakin rauhaa.

Välittömästi työn alla on läjä rahoitushakemuksia, joiden pitäisi olla huomenna valmiina (mitä h... ttiä minä siis täällä teen). Kunhan ne on saatu pois käsistä, pääsen vihdoin keskittymään kirjakäsikirjoituksen loppuun saattamiseen. Kun vanhempien muutto tuli tietoon muiden ryskeiden päälle, nöyrryin kinuamaan hollantilaiselta kustantamolta lisäaikaa - ja sain huimat pari viikkoa. Tuli vähän mieleen Hietasen suolasilakka. Kiitos ny oikke kauhian pal'.

Jos Pagistaanissa on jatkossakin hieman hiljaista, ymmärtänette tilanteen. Palaan linjoille viimeistään marraskuussa.

Rakennussarja

Meillähän on miehen kanssa ollut koko yhdessäoloaikamme luja (ja viime aikoina sattuneesta syystä entisestään lujittunut) konsensus siitä, ettemme ikinä rakenna taloa. Saunamökkiä ei kai lasketa taloksi? Mutta urakkaa siinäkin on - etenkin täydellisen sisäremontin ja työkiireiden ohessa. Pari kaveria kävi tuuraamassa allekirjoittanutta hirsikehikon kokoamisessa eräänä sunnuntaina, kun jouduin tekemään työreissun Lappeenrantaan - mistä kiitos! - mutta muuten pytinki on noussut kuvassa näkyvään jamaan omin voimin, siis kahdestaan siipan kanssa.

Eikä edes hirveästi ole riidelty. Ei kai ole jaksettu. Tai ehditty.

Synkempinä hetkinä olemme lohduttautuneet sillä, että tämä on sentään rakennussarja, jonka kaltaisemme konttorirotatkin osaavat noin periaatteessa kasata (ainakin jos lukevat ohjeet huolella ja jos edes yhdellä on jonkinlainen teknisen alan koulutus). Entisinä aikoina meidän olisi pitänyt kaataa ja kuljettaa hongat metsästä ilman konevoimia, veistää hirret käsin ja niin edelleen. Eikä olisi ollut saatavilla akkuporakonetta tai muita pieniä, mutta ehdottoman tärkeitä urakan helpottajia.

Nostamme siis hikisiä lippalakkejamme menneiden polvien teräsmiehille ja savottojen sankareille.

Katon jos saisi edes lähiviikkoina valmiiksi, pahin kiire loppuisi, kun kehikko olisi suojassa syyssäiltä. Saunamökin tusaamista voi jatkaa sitten, kun torpan sisätilat on saatu muuttokuntoon ja remonttievakko päättynyt.

Siis sitten joskus.

Aina löytyy ratkaisu

Kirjaanpa ylös lyhyen kesäreissumuiston tässä vakavamman kirjoittamisen lomassa. Ei, kuvia ei ole edelleenkään siirretty kamerasta koneelle. Mutta kaikki aikanaan.

Olimme Sveitsissä Kanderstegin leirintäalueella, jonne olimme tulleet junalla siinä toivossa, että rasitusvammautunut jalkani kestäisi jatkaa matkaa vuoristosolan yli seuraavaan kylään omin voimin (ei kestänyt, tai siis emme yrittäneetkään). Telttamme lähituntumaan pystytti omaansa noin viisikymppinen, hurjan kovakuntoisen näköinen nainen, sellainen kuivan kesän kestävyysorava. Hänellä oli mukanaan kevyet leiriytymisvarusteet - ja pieni koira, mikä oli meistä varsin erikoista.

Edelleen tilannetta sivusta seuraillessamme - leppoisa leirintäaluekyttäily on Keski-Euroopassa suosittu ja antoisa harrastus - hoksasimme, ettei nainen ollutkaan tullut paikalle kävellen, kuten useimmat retkeilijät, vaan polkupyörällä. Eikä millä tahansa pyörällä, vaan erikoisella virityksellä, jossa oli suuri etukoppa ja kopassa pieni penkki turvavöineen. Kulkupelissä oli lisäksi kolme pyörää, mikä teki siitä tukevan.

Kun vaihdoimme naisen kanssa pari sanaa, kävi ilmi, että hän oli hollantilainen ja pyöräillyt Alankomaista Sveitsin Alpeille. Koira teki matkaa kopassa yhdessä varusteiden kanssa.
- Rakastan patikoimista, mutta selkäni ei kestä painavan repun kanssa kulkemista, hän selitti ja kertoi pistävänsä aina leirin pystyyn johonkin kylään ja tekevänsä sitten päiväretkiä vuorille koiran kanssa.

Naisesta tuli saman tien yksi esikuvistani. Toivottavasti muistan hänet myös sitten, jos ja kun minun kroppani alkaa vaatia kevennystä kuormaan. Siihen ei näillä asentovirheen kuluttamilla koivilla enää välttämättä mene kauan, vaikka keväällä vihdoin kunnon pohjalliset hankinkin. Aina löytyy ratkaisu - ja uusia tekemisen muotoja - jos motivaatio on tarpeeksi kova.

(Enkä toden sanoakseni pistäisi pahakseni sitäkään, jos jalkalihakseni näyttäisivät kymmenen vuoden kuluttua samalta kuin hänellä.)

On tehty ja ei ole

Tehtiin kesäreissu Englantiin ja Sveitsiin. Tultiin aiottua aiemmin takaisin, kun allekirjoittaneen jalka suuttui vuoristopatikan kahdesta ensimmäisestä, hyvin asfalttipitoisesta päivästä. Nelitonniset jäivät tällä reissulla kiipeämättä, mutta eiväthän ne mihinkään katoa.

Sittemmin on tehty remonttia. On hoideltu siipan tikattua sormea, josta oikohöylä silpaisi palan. On kirjoitettu käsikirjoitusta ja puurrettu valmiiksi pari luvattua pienempää kirjoitushommaa. On pidetty huolta eläinlaumasta ja koetettu nukkua ja liikkua riittävästi.

Mustikoita ei ole kerätty, eikä kantarelleja, joita on sosiaalisesta mediasta päätellen tänä vuonna paljon. Ei ole myöskään ladattu reissukuvia kamerasta, ei otettu uusia kuvia, ei kirjoitettu blogia, ei tavattu ystäviä, ei hoidettu pihaa muuten kuin pakollisten ruohonleikkuiden verran.

Mutta taistelunsa on joskus pakko valita.

Projekteja jos jonkinlaisia

Ei Pagistaanista mitään remonttiblogia ole tarkoitus tulla, mutta todettakoon kiinnostuneille, että torpan uusi lattialaatta on nyt valettu ja betoni kuivumassa. Elokuun lopulla lattia päästään tekemään loppuun; silloin timpurit palaavat työmaalle ja värkkäävät myös muun muassa kylpyhuoneen. Takaisin omaan torppaan päästään toivon mukaan muuttamaan joskus syyskuussa.

Betonin kuivuessa teemme itse muita pienempiä hommia, kuten annamme näille keittiönkaapeille uuden elämän. Myös saunamökin perustukset ovat työn alla. Saunallahan ei niin kiirettä ole - ja muutenkin sovimme alustavasti kirvesmiesten kanssa, että he jatkavat syksyllä siitä, mihin meillä loppuvat voimat, aika, osaaminen tai kaikki mainitut. Elämän realiteetit, osa X.

---

Niin, edellisessä postauksessa mainitsin uuden laumanjäsenemme. Noloa, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi ottaa siitä kunnollisia kuvia - pitäisi mennä kameran ja kortilla olevan ajan kanssa laitumelle hengailemaan tai värvätä joku kentän laidalle kuvaamaan. Tämän onnettoman otoksen räpsäisin kännykkäkameralla joskus ratsastuksen jälkeen, kun asianosainen katseli kiinnostuneena jotakin tiellä liikkuvaa.

Kai kuvasta kuitenkin sen verran selvän saa, että kyseessä on hevonen. Suomenhevonen. Tarkemmin sanottuna 13-vuotias ruuna Rivalo, jota myös Rikuksi kutsutaan. Sukupostista löytyy sukutietoja ja muutama parempi kuva myös herran lyhyehköksi jääneeltä raviuralta. Pari sanaa ja entisen omistajan ottama hieno potretti löytyvät täältä.

Minunhan ei varsinaisesti pitänyt (enää) hevosta hankkia, mutta yksi asia johti toiseen ja tässä ollaan. Sen kummempia tavoitteita minulla ei Rikun suhteen ole - en siis kaipaa kisoja tai valmennuksia - vaan koetamme opetella asioita yhdessä rennosti ja hyvässä hengessä. Haluan käyttää tilaisuuden oppiakseni yhtä sun toista uutta hevosista, niiden ratsastamisesta ja käsittelystä. Siihen tämä herkkä ja reipas ammatinvaihtaja on omiaan. Se ei ole ratsuna mikään automaatti ja siinä on omat haasteensa, mutta se on älykäs ja haluaa tehdä parhaansa ratsastajaansa luottaessaan. Jos jokin asia ei tunnu sujuvan, on syytä katsoa peiliin kerran jos toisenkin ja tarkistaa hevoselle antamiaan viestejä. Se on opettavaista, jos mikä.

Rikun entinen omistaja teki kuluneen vuoden aikana hienoa työtä sen kanssa ratsuntöiden opettamisessa, ja tästä on hyvä jatkaa urakkaa molemminpuolista luottamusta rakennellen - ainakin niin pitkään kuin rahoittajat suovat ja jonkinlainen kuukausiansio allekirjoittaneen tilille tipahtaa omaksi ja lauman elannoksi. Elämän realiteetit, osa XX.

Kesä toi timpurin

Kun aikoinaan tapasimme, mies ilmoitti varsin nopeasti, ettei koskaan aio rakentaa taloa (niin kuin sitä olisin pyytänytkään, minä vanhan rakennuskannan suuri ystävä).

Hajottamisesta ei ollut puhetta.

Viime viikon illat ja viikonlopun käytimme pikku torppamme särkemiseen - olimme toki ensin tyhjentäneet sen ja siirtäneet laumamme evakkoon parin kilometrin päähän vanhempien kesäpaikalle. Koska olemme sille päälle sattuessamme hirmuisen tehokkaita, sunnuntai-iltana lattiat oli purettu roskavaluun saakka - vanhojen purujen säkittäminen oli urakka, jota ei tule ikävä - ja keittiön kaapit vinssattu pihalle.

Maanantaina remmiin astuivat kirvesmiehet, jotka ovat kuluneella viikolla jatkaneet hävitystä muun muassa piikkaamalla kylpyhuoneemme atomeiksi.

Tarkoituksenamme on siis päivittää 50-luvun alkuperäinen lattiarakenne, maanvarainen betonilaatta ja niin sanottu korokepohja, paremmin aikaa kestäväksi. Nykytiedoinhan kyseessä on "itsensä lahottava" riskirakenne, koska maaperästä nousevalla kosteudella on suora pääsy puurakenteisiin. Lahokohtia löytyikin sieltä sun täältä, vaikka yleistilanne tuvan puolella oli kohtalaisen hyvä. Makuuhuoneessa, jonne edellinen omistaja oli asentanut laminaatin ja lisäeristänyt lattian, rakennusmuovilla peitelty laatta oli läpimärkä; hyvä esimerkki siitä, miten riskirakenteen riskit voivat realisoitua uusien korjausten myötä.

Niin kutsuttu korokepohjarakenne maanvaraisella betonilaatalla.

Käytännössä siis lattiapohja täytetään murskeella - se muodostaa niin kutsutun kapillaarikatkon ja estää kosteuden nousemisen rakenteisiin - ja päälle valetaan uusi betonilaatta. Sitä kuivatellaankin syksyyn asti. Sentti viikossa.

Koska torppa jouduttiin tyhjentämään kokonaan, päätimme remontoida samalla ryskeellä 90-luvun alusta peräisin olleen kylpyhuoneen - ihan hyvä, koska villoihin oli jo karannut paikka paikoin kosteutta ajalleen tyypillisten puutteellisten vesieristysten vuoksi - sekä poistaa paljon tilaa vieneen sisäsaunan (varaus pienelle saunamodulille kuitenkin jätetään). Ulos rakennetaan hirsinen ulkosauna ja tupa, jota voi käyttää tarvittaessa myös työhuoneena tai vieraiden majoitukseen. Kumpaankaan tarkoitukseen kun torpan 50 neliötä eivät oikein veny.

Betonin kuivumista odotellessamme teemme itse pientä pintaremonttia, kuten värkkäämme tamperelaisesta kerrostaloasunnosta puretuista 50-luvun keittiönkaapeista uuden keittiön. Tarkoitus olisi tehdä myös ulkosaunan osalta mahdollisimman paljon itse; kyseessä on siis valmissauna, joka toimitetaan koottavana "rakennussarjana". Saapa nähdä, mitä ehditään, osataan ja jaksetaan.

---

Kesään kuuluu kaikenlaista muutakin vinkeää, kuten käsikirjoituksen rytyyttämistä, ainoan lomajakson virkaa tekevä alppireissu - pitkästä aikaa! - sekä entistä eläimellisempää menoa. Laumaamme tupsahti nimittäin kaikkien kiireiden keskelle uusi nelijalkainen jäsen, joka ei nuku sängyssä, eikä edes tuvassa, ja johon lyödään nauloja puolentoista kuukauden välein. Siitä lisää myöhemmin.

Pistäytyminen Novgorodissa

Piipahdimme toukokuun alussa Novgorodissa. Kyseessä oli ikonimaalareiden opintomatka, mutta hyvin tuolla avecitkin näyttivät viihtyvän.

Allekirjoittaneelle visiitti olikin ensimmäinen. Vuosikaudet olen suunnitellut käyväni Novgorodissa - eihän sinne pitkä matka Pietarista ole - mutten ole saanut aikaiseksi toteuttaa suunnitelmaa. Vierailu olisi kyllä kannattanut tehdä aiemmin jo väitöskirjanikin takia. Se, miten Valamon(kin) kannalta keskeinen paikka keskiajalla asemoitui ympäristöönsä, aukeni todella vasta paikan päällä tuoden tullessaan oivalluksen jos toisenkin.

Yllättävää oli myös paikan tasaisuus ja maaperän kosteus. Olin jotenkin ajatellut Novgorodin sijaitsevan kuivalla arolla tai ainakin kumpuilevammassa maastossa. Mutta varsinkin nyt kevättulvien aikaan vettä oli joka paikassa.

Yövyimme Volhov-joen suun ja Ilmajärven välisellä niemellä sijaitsevassa, 1100-luvulla perustetussa Jur'evin luostarissa pyhiinvaeltaja-nimikkeellä. Koska meillä oli venäjää erittäin sujuvasti puhuva ja hyvin verkostoitunut ortodoksipappi matkanjohtajana, ovia aukesi enemmän kuin itsekseen kuljeskelevalle turistille. Pääsimme esimerkiksi katsomaan niin ikään 1100-luvulla rakennetussa Pyhän Georgioksen kirkossa tehtäviä arkeologisia kaivauksia luostarin johtajan opastuksella. Lattiaa oli kaivettu metri alaspäin ja päästy alkuperäisen lattian tasolle. Huiman hienoa!

Keskiaikaisten kirkkojen määrä yllätti - ja niistä on jäljellä vain murto-osa. Pienet valkoiset kirkot näyttivät nousseen paikalleen kuin kuukuset; putkahtaneen suoraan kosteasta suomaasta. Ja ne todella usein olivatkin niin kutsuttuja "yhden sesongin kirkkoja", eli ne rakennettiin yhden kesän aikana.

Jur'evissa pyöri muutamia hauskoja koiria ja sympaattinen luostari(sisä)kissa Muha (suomeksi "Kärpänen"), jonka kirppujen uhallakin päästin sunnuntaiaamuna viereeni keljaan köllöttelemään. Kissaseurasta pääsee nykyisellään nauttimaan kovin harvoin.

Ettei merellä pohjaa, avaruudella äärtä

Olen ollut Markus Kajon suuri ihailija 80-luvulta saakka. Hänen viimeisin kolumninsa on tavallista henkilökohtaisempi, huikeaa tajunnanvirtaa ja osaltaan selittää, millaisista mielen rakenteista ja maisemista hänen tekstiensä arkipäivän nerous kumpuaa.

Että joku on saanut sanoiksi asti ne, joita itse ei. 

Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset, joiden tekisi mieli kiivetä puuhun, kätkeytyä oksien sekaan ja jäädä sinne, kauaksi mustien aukkojen näkymättömistä muurahaisleijona-antitötteröistä, joita väistämättä osuu kulkijan vaelluksen varrelle; kulkijat sokeita joka ikinen - mutta tötteröiden imulle alttiita vain pienen pieni osa; kuka yksilöity milläkin kirjainyhdistelmällä, tai sukunimellä Kanner, Asperger, Tourette tai joku muu heppu, tai varustettu leimalla ”epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa”, taikka autismin, tahi ei leimana mitään selkeää, vain kyky maistaa osa yksinäisistä ajatuksista appelsiininmakuisina tai kyvyttömyys olla muuta kuin ihmisjousena jatkuvassa jännittyneessä, säikähdysvalmiissa valmiustilassa tässä oudossa, käsittämättömässä maailmassa, jonka säännöt ovat käsitettäviä vain (suurimmalle) osalle väestä eikä juuri yhdellekään meistä muista, ainakaan koko ajan.

Ja tämä. Niin, tämä. Se vaikeasti määritettävä krooninen, puuskittainen, silti alati pohjavirtana kulkeva melankolia, joka allekirjoittaneen osalta on kerta toisensa jälkeen määritelty "lieväksi masennukseksi" ja johon olen kiltisti lääkkeitäkin syönyt, kun on kehotettu. Mutta ei se ole masennusta. Se on normiolotila, joillekin kannettavaksi annettu risti (siinä missä toisille muut):

Me, jotka joskus valtaa sellainen suru, ettei merellä pohjaa, avaruudella äärtä, yksinäisyydellä, joka soluun sisältyvällä, hahmoa eikä hahmottomalla palttoota eikä palttoossa jään tärkkäämää kaulusta josta taluttaa sen isäntä sielun ovesta ulos; me jotka itkemme sen vuoksi, ja Auschwitzin ja Jugoslavian ja kaatuneiden laivojen ja järisseiden maiden, särkyneiden nivelten ja kaikkien maailman surkeiden piruparkojen tähden, ja niiden, joille on säälittävä kynttiläryhmä palamassa tihkusateessa maantien vieressä, kauempana penkalla puinen risti. 

---

Me, jotka kauniina kesäpäivänä joen rannalla tai puistossa yksin syöty jäätelö saa kyyneliin, koska kaikki on äkkiä niin toivotonta ja säälittävää; me jotka hetkessä muutamassa tällä kertaa unohdamme sen ja teemme jäätelötikusta kömpelön pikku laivan Pielisjokeen tai rapakkoon. 

Haluaisin lainata koko upean tekstin, mutta käykää lukemassa itse.

Puolimatkan pohjalliset

Pari viikkoa sitten sain selkääni mojovan lihaskrampin kesken ratsastustunnin, noin vain tavallista ravitehtävää tehdessä. Se levisi seuraavien päivien aikana koko selkään. Sentään en joutunut käymään kipu- ja relaksanttipiikillä, kuten muutama vuosi sitten Riihimäellä, kun hengittäminen onnistui vain miten kuten yhdessä puoli-istuvassa asennossa.

Olin jo jonkin aikaa uumoillut jonkinlaisen jumikasauman olemassaoloa. Ratsastus on hyvä "selkälaji", mutta se on myös hyvä indikaattorilaji: pienetkin alaselän tai lonkkien juntturat vaikuttavat suoritukseen. Sellaisetkin, joita ei arjessa muuten huomaisi tai joihin olisi tottunut.

Invalidisoiva kramppi oli viimeinen pisara ja varasin ajan hyväksi tiedetyltä fysioterapeutilta ja urheiluhierojalta (arvoin ensin osteopaatin, kiropraktikon ja kalevalaisen jäsenkorjaajan välillä). Esitin toiveen, että ongelmien juurisyy kaivettaisiin kerrankin esille. Tulin maininneeksi myös polvikivut, jotka olivat enenevässä määrin hankaloittaneet juoksemista ja jotka työterveyslääkäri oli diagnosoinut - ilman magneettikuvausta - alkavaksi nivelrikoksi.

Jonkinmoinen yllätys oli, että jumieni ja kivistysteni sylttytehtaaksi paljastuivat yliliikkuvat nivelet. Nilkkani ovat rakenteeltaan niin rempulat, että jalat ylipronatoivat reilusti. Virheasennon olemassaolon tiesin jo ennestään, ja olen jo vuosikaudet valinnut juoksukengät sen mukaisesti. Se oli kuitenkin uutta, että moinen vaikuttaa niin jumittavasti polvista hartioihin asti. Myös jaloistani muutama vuosi sitten löytyneet Mortonin neuroomat ovat samaa perua.

Lohdullista on, että jos nyrjäytän nilkkani, nivelsiteille ei luultavasti käy kuinkaan, koska ne ovat valmiiksi niin löysät. Erityisen lohdullista on, että nivelrikosta tuskin on polvivaivoissani kyse. Olin jo ehtinyt murehtia joutuvani kenties luopumaan juoksemisesta ja - mikä pahinta - vuoristopatikoista.

Jumeja löytyi siis selästä ja kintuista joka lähtöön - kaikkein imelimmät syvältä pohkeista - ja niitä murjotaan vielä muutaman kerran. Tärkeämpää kuitenkin on, että kiitos peruutusajan, sain heti seuraavana päivänä teetettyä kahdet mittojen mukaan tehdyt pohjalliset, joiden pitäisi hoitaa ongelmaa sen seurauksien sijaan. Toisia voi käyttää kaikissa arkijalkineissa ja juoksukengissä, toiset ovat vaelluskenkiä varten. Ehkä nyt oli hyvä aika puolimatkan pohjallisille, jos elontaivalta toivoo taittavansa vielä toisen mokoman.

Tarinan opetus on, että vaivojen todellisen syyn etsiminen oireiden hoidattamisen sijaan voi olla kannattava investointi. Ja se syy voi löytyä yllättävästä paikasta. Ihminen on kokonaisuus, kuten on tullut muutaman kerran todettua.

Pari vaalihuomiota

Ferris seurasi innokkaana ääntenlaskentaa.

Vaalit tulivat ja menivät. Pari huomiota joltisenkin epäpoliittisesta Pagistaanista.

Epäpoliittisesta sikäli, etten ole koskaan oikein osannut asemoida itseäni puoluekentälle. Jotenkin näen, että koko nykyinen palvelu- ja sosiaaliturvahimmeli pitäisi purkaa alkutekijöihinsä ja koota uudestaan vastaamaan muuttunutta maailmaa. Luulen ja pelkään, ettei sen urakan aloittamiseen löydy rohkeutta oikealta sen enempää kuin vasemmaltakaan. Mieluummin korjaillaan ja paikkaillaan, höyläillään sieltä ja täältä ja otetaan lisää velkaa.

Älkää kysykö, miten tuo purkaminen käytännössä tapahtuisi. Ymmärrän kyllä, että se on liki mahdoton tehtävä. Mutta silppu-, keikka- ja osa-aikatyöt ovat tulleet jäädäkseen, samoin yrittäjyyden yhdistäminen muihin elannonhankkimiskeinoihin tai vaikkapa uuden ammatin opiskeluun. Leipä on murusina maailmalla ja alanvaihdot arkipäivää. Nykysysteemi on aikansa elänyt, jäykkä ja byrokraattinen, eikä kannusta ottamaan vastaan töitä, ellei tarjolla ole kokopäiväistä työpaikkaa ja sitäkin palkalla, jolla voi elää ilman asumistukia ja muita tulonsiirtoja.

Yhä harvemmalle on - ja tulee olemaan, jos merkit pitävät paikkansa. Silti päättäjät esiintyvät kuin kyseessä olisi vain tilapäinen notkahdus, ei esimerkiksi teollisuuden työpaikkojen lopullinen katoaminen.

---

Mutta eniten tulevassa asetelmassa - olipa hallituskokoonpano mikä tahansa - minua huolestuttavat ympäristöasiat (vaikka vihreät lisäpaikkoja saivatkin). Oikeastaan kaikilla muilla osa-alueilla on mahdollista tehdä korjausliike ennemmin tai myöhemmin. Inhimillistä kärsimystä voi toki huonoista päätöksistä seurata, mutta itsessään ne ovat harvoin peruuttamattomia.

Ympäristön osalta ne voivat sitä olla ja usein ovatkin. Yksikin huono tai hätäinen päätös tai päättämättä jättäminen voi tehdä korjaamatonta vahinkoa, kuten vaikkapa tapaus Talvivaara osoittaa. Koska vaakalaudalla on niin suuria asioita - sellaisia, jotka koskevat kaikkia tulevia sukupolvia - ihmettelin, miten vähän ympäristökysymykset olivat esillä vaalitenteissä ja -koneissa. Toki lapsiperheitä kiinnostavat lapsiperheiden ja vanhuksia vanhusten asiat, mutta ympäristö on yhteinen ja puhtaan luonnon valmistus lopetettu.

---

Jonkin verran hämmästelin vaalituloksen selvittyä myös sitä, miten suurena yllätyksenä se otettiin virtuaalisessa tuttavapiirissäni vastaan. Täältä susirajalta katsottuna tulos oli pääpiirteiltään odotettavissa.

Mutta sanotaan, että ihmiset voivat luoda omia kupliaan, omia todellisuuksiaan, joissa samanmieliset kohtaavat ja etääntyvät yhä kauemmas muun maailman näkökulmista. Luulen, että esimerkiksi pääkaupunkiseudun punavihreistä ympyröistä käsin voi olla aidosti vaikeaa hahmottaa, miten suuri osa muun Suomen asujaimistosta maailman näkee ja millaisista asioista he kantavat huolta. Siinä valossa Keskustan ja Perussuomalaisten suosio saattaa vaikuttaa täysin käsittämättömältä (sama ilmiöhän näkyi keskustelussa tasa-arvoisesta avioliittolaista). Mutta Suomi on suurelta osin varsin konservatiivinen maa, jossa muutoksen tuulet sekoittuvat keväiseen lannanhajuun peltojen yllä ja erivärinen ihminen on potentiaalinen uhka, kunnes toisin todistetaan.

Liittyen tähän perspektiiviharhaan ja uhkaan jonkinlaisesta geopoliittisesta jakautumisesta: olin erityisen iloinen joensuulaisbiologi Krista Mikkosen noususta eduskuntaan, vaikka vihreiden eduskuntaryhmä tökkikin viime joulukuussa kapuloita rattaisiin käsittämättömällä reklamaatiollaan valtatie 23:n remonttirahoista. Myös vihreiden piirissä on suurena vaarana ollut helsingistyminen ja etääntyminen muun Suomen todellisuudesta. Välillä on niin ikään tuntunut, että ympäristöasioiden tapetilla pitäminen on jäänyt muiden hankkeiden jalkoihin, vaikka juuri se on ollut osa-alue, joka on erottanut puolueen kaikista muista ja - minun mielestäni - tehnyt siitä tärkeän vastavoiman lyhytnäköiselle ja talousvetoiselle ajattelulle.

Linkkilisäys: tuore kolumni jälkimmäisestä aiheesta Helsingin Sanomien NYT-liitteessä.  

Kevätväsymystä ei ole olemassa

Mediassa sanottiin, ettei kevätväsymystä ole olemassa. Käsite on kuulemma jäänne tuontihedelmättömistä ajoista, jolloin ihmisillä oikeasti oli C-vitamiinin puutetta keväisin.

Ehkä minulla sitten on pitkittynyt kaamosväsymys. Söin jo vitamiinikuurin - monivitamiinia jäi yli kanoilta - ja tein eräitä muutoksia nukkumajärjestelyihin. En sentään potkaissut siippaa sängystä, vaan Ferriksen, joka tapasi rampata pitkin yötä petiin ja pois sen mukaan, miten kuuma sille tuli. Koska Juri ei päästänyt sitä jalkopäästä sänkyyn, vaan murisi vakuuttavasti, se hyppäsi aina minun puolelleni, mihin tietysti heräsin mennen tullen. Ferris on myös taitava tunkkaamaan itselleen lisää tilaa potkimalla ja kiilaamalla.

(Kyllä, meillä koirat nukkuvat sängyssä. Paitsi siis nyt Ferris. Bedlingtonit koisivat siivosti kerällä yönsä.)

Näistä radikaaleista toimenpiteistä ei kuitenkaan ollut mainittavaa apua. Sen lisäksi, että haukottelen jatkuvasti ja olen yhtä ryydyksissä yhdeksän kuin kuuden tunnin unien jälkeen, olen vielä monin verroin hajamielisempi kuin tavallisesti. Unohtelen koko ajan jotain jonnekin, enkä tunnista kohtaamiani ihmisiä senkään vertaa kuin tavallisesti (taannoin muuten opin, että tälle kiusalliselle ilmiölle on nimi). Useampi lyhyellä aikavälillä hoidettava, rutiineista poikkeava tehtävä - vaikka pienikin - saa mittarin punaiselle. Työteho on muuta kuin mitä sen pitäisi olla, kun vasta puolivälissä olevaa käsikirjoitusta odotetaan syksyllä kustantamolle ja sivussa on hoidettava kaikenlaista muutakin.

Kuten muutama rahoitushaku, artikkelien viimeistelyä ja iso remontti kesällä. Mutta laiska töitään luettelee.

Sen verran jo tiedän, että arkisen kuormituksen sääteleminen auttaisi, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Vuosikymmenen diasporani aikana pärjäsin toisaalta hyvin, kun tein etätöitä ja pääasiallinen sosiaalinen kontakti oli puoliso. Tosin olin koko ajan epämääräisen onneton, enkä oikein osannut hakeutua harrastuksiinkaan. Nyt paluumuuton jälkeen teen lähitöitä ja välillä sivutöitä. Harrastusten osalta olen koettanut olla pidättyväinen, mutta niitäkin on taas mukaan tarttunut. Puolison lisäksi sosiaalista elämää on omaisista naapureihin - vastoin yleistä luuloa maalla ei pääse erakoitumaan - sekä vanhoista ystävistä kollegoihin, harrastuskavereihin ja kaikenkarvaisiin tervehtimistuttaviin.

Aika ja yty eivät tunnu millään riittävän kaikkeen, kuvaannollisten pikavippien saldo kasvaa, mutta mistään ei oikein osaa tai tohdi karsia (eikä meillä ole edes lapsia, joita pitäisi ruokkia, viihdyttää ja kuljettaa kiekkotreeneihin; en käsitä, mistä perheelliset ihmiset ottavat kaiken sen ajan ja energian). Olen paljon tyytyväisempi elämääni kuin ennen, mutta monin verroin väsyneempi.

Ei ole ihmisen koskaan hyvä. Kumma juttu.

Räknäyskonstia ynnä merkillisimpäin tapausten osotus

Olen ollut muutaman päivän Helsingissä. Lähinnä olen uurastanut Slaavilaisessa kirjastossa, kuten aina täällä ollessani. Tänään kuitenkin odottelin Kansalliskirjaston erikoislukusaliin muuatta 1700-luvulla painettua ranskankielistä Venäjän historian katsausta (en muuten osaa ranskaa). Edessäni oli Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus elementaar-opetuslaitoksista Viipurin läänissä 1841, josta olin niin ikään joutunut tarkistamaan erään asian.

Koska erikoislukusalissa ovat huvitukset vähissä, kirjoitin odotellessani ylös silloisen "peruskoulun" opetussuunnitelman peruspiirteet opiksi ja ojennukseksi nykypolville. 

Riittauskonsti jäi epäselväksi; jos joku lukijoista tietää tai keksii, mitä se on, kommenttilaatikko on auki. 

Lukema-järjestys Oppetuslaitoksillen Viipurin läänissä

1. Jumalisuuden oppia. Tällä ymmärretään piplian historia, pienempi ja isompi katekismus, niinmyös vanhan ja uuden Testamentin selitys.

2. Geographiaa. Ensimäiset tiedot siinä maapiirin suuruudesta, luonnosta ja valtakunnista. Euroopan eri kartat, erinomaittain ne Venäjän keisarillisesta valtakunnasta, lävite luetaan.

3. Historiaa. Maailman historian yleinen silmäillys, sekä vanhan ja keski-ajan, että nykyisempäin aikain, ja ynnä merkillisimpäin tapausten osotus.

4. Luonnon historiaa: ensimäiset tiedot siitä.

5. Räknäyskonstia: täydellinen oppitunti siinä, ja ynnä räknäyskonstin sovittaminen mittausopin harjoituksiin.

6. Geometriaa (mittausoppia) ja alku-tiedot algebrasta. 

7. Physiikkiä: ensimäiset tiedot siitä.

8. Latinaa. Niin paljon kuin mahdollinen on, täydellinen oppitunti tästä kielestä niille opetettaville, jotka aikovat itsensä papin eli opetus-säätyyn; mutta muillen grammatikkaa ja huokeimpain prosaistain tulkitsemista ja selitystä. 

9. Greekan ja Hebrean kieltä heille, jotka valmistavat itsensä papin säätyyn.

10. Venäjätä. Grammatikkaa, tulkitsemista Venäjän kielestä ja Venäjän kieleksi ja harjoituksia siihin, niin että opetettavat, täytettyä oppituntinsa, täydellisesti ymmärtävät Venäjän kielisiä kirjoja ja melkein kerkiästi selittävät ajatuksensa tällä kielellä sekä suullisesti että kirjallisesti.

11. Riittauskonstia, Tyyli-kirjoitusta, Laulukonstia ja Gymnastiikkiä.

Ortanne Laivino!

Kristus nousi kuolleista! Ortodoksinen pääsiäistervehdys eri kielillä löytyy ainakin täältä ja täältä (kuriositeettina mainittakoon, että ensimmäisestä eli Ortodoksi.net-sivuston linkistä se löytyy myös Tolkienin haltiakielellä eli quenyaksi: Ortanne Laivino! Anwa ortanne Laivino!).

Koululaiset rajoja pohtimaan

Allekirjoittanuthan ei pedagogiikasta mitään ymmärrä, mutta taannoinen RajatOn-hankkeeseen osallistuminen oli entiselle maailmanparantajalle* mielenkiintoinen kokemus.

Turun yliopiston ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston yhteisen tiedekasvatushankkeen tarkoituksena on ollut tuottaa monitieteellistä oppimateriaalia rajojen ja raja-alueiden tutkimiseen. Pidän sen lähtökohdista ennen muuta siksi, että niiden tarkoituksena on saada oppilaat oivaltamaan näkökulman merkitys. Esimerkiksi rajaa katsotaan aina vähintään kahdesta suunnasta ja raja-alueen menneisyyttä voidaan kirjoittaa - ja on kirjoitettu - varsin eri tavoin riippuen katsantokulmasta. Eri tieteenalojen mukanaolo on ollut erityisen arvokasta.

Kävin tätä hanketta edeltäneen Cross Border Citizen Scientists-projektin tiimoilta kertomassa kansallisesta historiankirjoituksesta sekä suomalaisille että venäläisille yläkoululaisille syksyllä 2012. Sittemmin olin aiheen tiimoilta mukana tekemässä RajatOn-hankkeen oppimateriaalia, joka onkin varsin kiintoisa kokonaisuus (linkki vie kansallisen historiankirjoituksen osioon, mutta sen kautta pääsee tutkimaan muitakin vastaavia niiltä osin, kuin ne ovat valmiita).

Toivottavasti hanke pystyy tuomaan jotain aidosti uutta ja valaisevaa kouluopetukseen. Kaikki, mikä lisää ihmisolennon ymmärrystä yli ja ohi oman, väistämättömän kapean katsantokannan, on hienoa ja kannatettavaa.

*Nykyisin ymmärrän rajani - pun intended - ja keskityn parantamaan lähinnä omaa suhdettani maailmaan. Siihenkään ei taida yksi elinikä riittää.

Tekevät sitä silti

Muutama vuosi sitten kirjoitin pätkän Maurice Herzogin legendaarisesta Annapurna-kirjasta. Maailman kymmenenneksi korkein vuori Annapurna I oli äärimmäisen vaarallinen jo vuonna 1951, kun Herzogin retkikunta teki sille ensinousun kovalla hinnalla.

Sittemmin sen kiipeäminen on ollut venäläistä rulettia. Jokaista kolmea onnistujaa kohden yksi menehtyy. Luku tekee Annapurnasta vaarallisimman kahdeksantonnisista vuorista. Veikka Gustafssonkin onnistui vasta kolmannella yrittämällä, aiottuaan jättää jo koko hankkeen sikseen.

Toissapäivänä, 24. maaliskuuta, vuori vaati kaksi uhria lisää. Toinen heistä oli lahjakas ja pidetty suomalainen vuorikiipeilijä ja kiipeilyopas Samuli Mansikka, joka putosi ja menehtyi sherpakumppaninsa kanssa ollessaan laskeutumassa onnistuneen nousun jälkeen. Vasta edellisenä päivänä, luettuamme uutisen kaksikon huipulle pääsemisestä, olimme kotiretkikuntamme kesken jutelleet 36-vuotiaan Samulin käsittämättömän hyvästä tuurista kahdeksantonnisten kanssa. Lyhyessä ajassa hän oli onnistunut kiipeämään 14 vuoresta kymmenen.

Se tuuri loppui kerralla, kuten usein käy, kun luonto vetää pidemmän korren. Ihmisolento on sitkeä, mutta sittenkin kovin hauras. Syyttä ei sanota, että onnistunut nousu on vasta puoli voittoa, jos edes sitä.

En tuntenut Samulia, vaikka hänet pari kertaa tapasinkin; siippani oli hänen kanssaan "moikataan ja vaihdetaan pari sanaa"-väleissä. Kerran olin kuuntelemassa Suomen Alppikerhon tapahtumassa, kun hän kertoi soolonousustaan Makalulle. Hänestä jäi kuitenkin lyhyidenkin kohtaamisten perusteella erittäin sympaattinen, hyväntuulinen ja vaatimaton kuva. Siinä, missä nykyisin Everestin "valloitus" alkaa olla trendikäs tavoite sellaisillekin, jotka eivät ole kiivenneet koskaan mitään takapihan pulkkamäkeä kummempaa, Samuli edusti vielä iästään huolimatta vanhaa koulukuntaa opettelemalla ensin, tekemällä sitten ja kertomalla tekemisistään vasta, kun oli jotain kertomista (toki sponsoreiden vuoksi jonkinlaista medianäkyvyyttä on noissa töissä ylläpidettävä).

En ryhdy jauhamaan tyhjää tekstiä riskien ottamisesta ja sen hinnasta. Tuon tason kiipeilijät tietävät oikein hyvin, mitä ovat tekemässä - ja tekevät sitä silti omista syistään, joita kukaan ulkopuolinen tuskin pystyy käsittämään. Menetys on suuri sekä menehtyneiden läheisille että Samuli Mansikan osalta myös suomalaiselle alppikiipeilylle. Ikuinen muisto.

Ei vain urheiluvammoja

Vietimme siipan kanssa viikonlopun Kolilla mäenlaskun merkeissä. Hieman siinä vielä juhlistettiin allekirjoittaneen merkkipäivää, samoin kuin kymmenvuotista yhteistä taivalta, joka oikeastaan alkoi laskettelurinteestä (meillä oli jonkinlaiset ensitreffit mäessä 30-vuotispäivänäni). Myötä- ja vastamäkiähän on sittemmin riittänyt tuntureista vuoriin ja toivottavasti riittää jatkossakin. 

Samaan aikaan Kolilla oli alaikäisten alppihiihtokisat, jonkin talvicupin viimeinen osakilpailu. Hiihtohississä kilpailuhulinaa tarkkaillessa oli aikaa pohdiskella lasten ja nuorten kilpaurheilua yleisemminkin.

Kuluneella viikolla luin aiheesta uutisen - en nyt löydä sitä linkitettäväksi - jossa perättiin yhteiskunnan osallistumista vähävaraisten perheiden lasten kilpaurheilukuluihin. Niin ikään satuin kuulemaan urheilijoiden "mentaalivalmentajan" radiohaastattelun. Siinä annettiin sapiskaa yli-innokkaille vanhemmille, jotka suunnittelevat piltilleen ammattilaisuraa jääkiekkoilijana tai jalkapalloilijana, kun tämä on nipin napin oppinut kävelemään, tai listaavat lapsen tekemiä virheitä kotimatkalla hävityn ottelun tai osakilpailun jälkeen: "Minähän olen monta kertaa sanonut, miten sinun pitäisi..."

Tuomareita muksivia, lapsensa pelikavereita haukkuvia höyrypäitä lienee onneksi suhteellisen vähän - riittävästi otsikoihin kuitenkin - mutta minunkin tuttavapiirissäni on ihmisiä, jotka käyttävät kaiken vapaa-aikansa lastensa treenikuljetuksiin, turnausmatkoihin ja seurojen talkootöihin. On niitäkin, jotka tuskailevat, kun yksinhuoltajan pienet tulot eivät tahdo millään riittää lupaavan ja innokkaan lapsen kisauran vauhdittamiseen.

Ilmiö siis putkahtaa aika ajoin yleiseen keskusteluun. Minäkin huomasin ahdistuvani sitä enemmän, mitä enemmän asiaa mietin. Ahdistus liittyi samaistumiseen kumpaankin osapuoleen, kilpaa urheileviin lapsiin ja heidän vanhempiinsa. Ensinnäkin hypoteettinen ajatus, että omat vanhempani olisivat uhranneet aikansa ja rahansa allekirjoittaneen kisauraan, on yksiselitteisen kamala. Sitä paineiden määrää, jos ei olisi pärjännytkään! Jo nyt koen ihan riittävästi kohdentumatonta syyllisyyttä suhteessa vanhempiini. Tiedän heidän myös laittaneen reilusti rahaa harrastuksiini, joista ei kuitenkaan jäänyt jälkipolville juuri kertomista.

(Eipä ole tosin niitä jälkipolviakaan, mikä on tietysti huomattava osa syyllisyyspakettia, muttei liity nyt tähän.)

Toisaalta vanhemmilla on omat paineensa, joita osaan kuvitella näin jälkikasvuttomanakin. Kilpaurheilu voi olla lajista riippuen kirvelevän kallista. Edellä mainitun uutisen mukaan yhden lapsen urheilu-ura voi imaista kuukaudessa monia satoja euroja tai jopa tonneja. Esimerkiksi alppihiihdon kaltainen kausilaji on erityisen kiperä. Siinä voi miettiä, onko perheellä varaa lähettää lahjakas Sanni-Petteri kuukauden kesäleirille Alpeille vai otetaanko riski, että seuraavan kauden cupeissa ikätoverit viilettävät ohi, kun Sanni-Petteri on hölkännyt vain mökkitietä kavereiden treenatessa jäätiköillä. Pitäisiköhän ottaa lainaa? Ettei sitten myöhemmin kaduta, kun ei panostettu tarpeeksi.

Entä ajankäyttö? Mikä on tarpeeksi treeniä, mikä liikaa? Mistä tingitään? Haittaako, jos läksyt jäävät vähemmälle? Saavatko mukulat tasaveroisesti huomiota, jos yksi kisaa ja toiset eivät?

En epäile yhtään, etteikö kilpaurheilu voi parhaimmillaan olla hieno koko perheen harrastus, josta jää kaikille mahtavat muistot ja lapselle eväiksi liikunnallinen elämäntapa ja kyky sietää pettymyksiä. Mutta luulen sen vaativan vanhemmilta tasapainoista mieltä, herkkyyttä kuunnella jälkikasvunsa mielialoja ja viestejä, vankkaa suhteellisuudentajua - kyse on kuitenkin vain urheilusta! - ja tervettä itsetuntoa, joka ei pohjaudu suorituksiin. Pitäisi myös osata iloita muiden menestyksestä. Asenteethan imeytyvät mallioppimisen kautta myös urheilevaan lapseen, hyvässä ja pahassa.

Toki myös valmentajilla ja seura-aktiiveilla on tässä keskeinen roolinsa. 

Viistolla pinnalla ja heikoilla jäillä ollaan joka tapauksessa aina, kun leikkimielinen liikuntaharrastus vaihtuu tosissaan treenaamiseen. Vahinkojen riski on suuri, enkä tarkoita vain urheiluvammoja, joita varhainen, yksipuolinen ja rankka harjoittelu niin ikään helposti tuottaa.

Revontulia ja ajan kulumista

Periaatteessa en "käytä" epätarkkoja kuvia, mutta tehdään nyt poikkeus, koska punaisia revontulia näkyy näin etelässä harvoin. Iltana muutamana olin juuri lähdössä Ferriksen kanssa iltalenkille, kun taivaalla alkoi loimottaa. Asioita oli vielä illalla hoidettavana, joten en joutanut rassailemaan jalustaa pystyyn ja paneutumaan revontulikuvauksen saloihin. Sitä paitsi komein näytös ei kestänyt edes puolta tuntia.


Meillä vietettiin tällä viikolla syntymäpäiviä peräti kahdesti. Ferris täytti tiistaina komeat kaksi vuotta ja allekirjoittanut eilen vielä komeammat 40 vuotta. Tämä on oikeastaan ensimmäinen pyöreiden vuosien päivä, joka tuntuu joltakin. En oikein osaa sanoa, miltä. Jonkinlaisella vedenjakajalla tässä ollaan selvemmin kuin kolmikymppisenä, vaikka eiväthän ikävuodet sinällään mitään mittaa.

Paljon olen miettinyt ajan suhteellisuutta. Miten se oma pää ja persoona huolineen ja ilonaiheineen säilyy yllättävänkin samanlaisena vuosien ja vuosikymmenten vaihtumisesta riippumatta. Kyllähän kokemuksista jotain oppii ja itsetuntemus hiljakseen kasvaa, mutta missä määrin elämän varrelle osuvat tapahtumat ja haasteet todella muuttavat ihmistä toiseksi, sitä en osaa sanoa. Ehkä minulla ei ole ollut niin rajuja kokemuksia, että ne olisivat saaneet päänsisäisiä mannerlaattoja toden teolla liikkeelle. Sellaista hiljaista maannousemaa vain.

Se oivallus, että ihmisen ydinminä tuskin vanhenee, on muuten aika pelottava suhteessa esimerkiksi vanhustenhoidon nykytilaan. Missä määrin ihminen kohdataan arvostavasti, ainutlaatuisena persoonana mieltymyksineen ja omanlaisine elämänpolkuineen hänen elonpäiviensä loppuun asti? Nyky-yhteiskunnassa jo välittömistä ruumiin tarpeista huolehtiminen tuntuu olevan yhä hankalampaa. Miten esimerkiksi paljon rummutettu (ja jo nyt äärimmilleen venytetty) kotihoito edesauttaa näitä kohtaamisen kokemuksia, kun yksin asuvat ihmiset jäävät pään tai jalkojen pettäessä vangeiksi neljän seinän sisään? Eikö paljon järkevämpää - myös taloudelliselta kannalta - olisi kehitellä kalliiden hoivapaikkojen ja omaan kotiin kompostoitumisen väliin uudenlaisia yhteisöasumisen muotoja, joissa yksinolon ja seurustelun määrää voisi itse säädellä?

Luulisi, että jonkinlaisen "mummokommuunin" kotipalveluiden järjestäminen ei olisi ainakaan sen hankalampaa tai kalliimpaa kuin juoksuttaa hoitajia viiden yksinäisen vanhuksen luona erikseen.