Vedenjakajalla

There is a time in life when you expect the world to be always full of new things. And then comes a day when you realise that is not how it will be at all. You see that life will become a thing made of holes. Absences. Losses. Things that were there and are no longer. And you realise, too, that you have to grow around and between the gaps... (Helen Macdonald)

Vapaasti ja kömpelösti käännettynä tuo brittikirjailijan lainaus menee näin: "Elämässä on aika, jolloin ihminen odottaa maailman olevan aina täynnä uusia asioita. Ja sitten tulee päivä, jolloin hän ymmärtää, ettei se mene ollenkaan niin. Hän huomaa elämän muuttuvan joksikin joka on tehty aukoista. Poissaoloista. Menetyksistä. Asioista, jotka olivat, mutteivät ole enää. Ja hän ymmärtää, että on pystyttävä kasvamaan aukkojen ympärille ja niiden väliin..."

Norwichissa on hieno kauppiaan talo 1500-luvulta, eräänlainen kotimuseo. Siellä näin seinällä memento mori-hengessä tehdyn taulun, jossa oli esitetty ihmisen eri ikäkaudet kaaren muodossa. Ensin kasvetaan lapsesta nuoreksi ja noustaan mäkeä voimainsa tunnossa, kunnes keski-iässä alkaa alamäki ja kulkijan selkä painuu pikku hiljaa kumaraan. Mäen juurella odottaa arkku.

Minusta tuntuu, että seison nyt mäen harjalla, tai oikeastaan olen alkanut luisua jo alaspäin. En tarkoita niinkään - tai pelkästään - ikävuosia, vaan jonkinlaista tunnetta, että olen tullut tähänastisen elämäni suurimmalle vedenjakajalle. Tähän saakka olen ollut elämässä reilusti saamapuolella ja nyt alkaa väistämätön velanmaksu suurten ja pienten luopumisten muodossa. Olen saattanut hautaan jo yhden vanhempani, ja katson avuttomana vierestä, miten edeltävä sukupolvi pikku hiljaa hiipuu ja tekee lähtöä kuka milläkin tavoin. Oma keho muistuttaa niin ikään alamäen alkaneen, vielä loivana, mutta kuitenkin.

Elämänuran osalta olen niin ikään luopumisten ja valintojen edessä - siltä osin kuin jälkimmäiset edes ovat omiani näinä kovenevan kilpailun ja niin kutsuttujen poisvalintojen* aikana - enkä tiedä ollenkaan, mitä minun pitäisi tehdä ja mihin suuntaan lähteä. Tunnen itseni lähinnä autonvaloihin jähmettyneeksi jänikseksi.

Juoksemiseen väsyneeksi jänikseksi, joka haluaisi vain laittaa korvat päätä myöten, sulkea silmät ja jäädä odottamaan törmäystä - tai ihmettä.

Kumpaakaan ei luultavasti tule, tiedän. Tiedän myös, tai uskon, tai haluan uskoa, että suunta löytyy. Löytyy, vaikka polun pää vaatisi etsimistä, se viettäisi alamäkeen ja kaikkein parhaat alppimaisemat olisivat jo takanapäin. Matkatovereiden hyvästelyynkin ja heidän jättämiinsä aukkoihin kai tottuu, kun on pakko (sitä, kuka on milloinkin hyvästelyvuorossa, ei onneksi kukaan ennalta tiedä).  

*Pagistaan pahoittelee tavallistakin puistattavamman uudissanan käyttöä. Tuollaisia ei pitäisi toistella ja siten vakiinnuttaa niitä kielenkäyttöön. 

Merkillinen verojupakka

Olen viime aikoina usein huomannut miettiväni, etten luota enää yhteiskuntaan. En tiedä, onko yhteiskunta todella muuttunut tähänastisen maallisen vaellukseni aikana niin paljon, vai onko minusta karissut loputkin nuoruuden naiiviudesta. Vai sekä että?

Veikkaan viimeistä vaihtoehtoa.

Minulle myönnettiin vuoden 2014 joulukuussa Koneen säätiön kokeneen tutkijan apuraha. Koska jäljellä oli vielä Suomen Akatemian tohtoritutkijan rahoitusta, siirsin nostamisen aloittamisen viime vuoden elokuuhun. Tuolloin aloin myös tunnollisesti selvittää, millaisia muutoksia verotukseeni pitäisi tehdä, kun siirryn työsuhteesta taas apurahalle.

Ensimmäinen virkailija sanoi, ettei oikein tuntenut asiaa, mutta arveli, että joutuisin maksamaan vielä samana vuonna kaikki verot koko vuoden rahoituksesta (tai siis taiteilija-apurahan määrän ylittävästä osuudesta, kuten käytäntö on). Ihmettelin moista ehdotusta, jolloin minut ohjattiin keskustelemaan "apuraha-asiantuntijan" kanssa. Tämä oli samaa mieltä; siitä huolimatta, että apuraha oli nostettavissa kuukausittain vuosi eteenpäin, verot olisi maksettava samana vuonna, kun nostaminen aloitetaan. Siinä vaiheessa kysyin neuvoa Koneen säätiöltä, joka yhtyi ihmettelyyni: ei tämä näin voi mennä. He lähettivät verottajalle jopa todistuksen siitä, että apuraha on nostettavissa vain kuukausittain.

Ei auttanut. Ei myöskään se, että menin paikan päälle verotoimistoon kysymään asiaa vielä kerran. Jouduin maksamaan yli 9000 euroa ennakkoveroina neljän kuukauden eli loppuvuoden aikana. Säästyin nipin napin lainanotolta, kun osuuttani Riihimäen talon myynnistä oli vielä jäljellä. Viimeisetkin jyvät jouduin kuitenkin laarin pohjalta kaapimaan.

Nyt alkuvuodesta tuli sitten uusi ennakkoveropäätös, jossa karhuttiin uudestaan samaa summaa. Purin hammasta ja naputtelin taas kerran verokarhun numeron. Selitin asiani ja jälleen uusi virkailija tutki tietojani omalla tahollaan.
- Tässä on nyt kyllä tapahtunut virhe.
- Siis missä?

Selvisi, että olin ollut kuitenkin oikeassa, samoin säätiön asiamies. Tämänkertainen virkailija vahvisti asian vain vilkaisemalla Koneen säätiön kotisivuilta maksatuskäytännön. Kun apuraha maksetaan kuukausittain, sitä ei veroteta ennakkoverotuksen kautta. Asia on kuulemma harvinainen yksinkertainen.

Ei se siltä viime syksynä näyttänyt.

Lopputulema oli, että minulle maksettiin takaisin valtaosa viime vuonna maksamastani summasta, että voin maksaa sen jälleen verottajalle kuluvana vuonna. Muuten olisin kuulemma saanut niin kutsuttuja mätkyjä tältä vuodelta. Rahallisesti en siis voita enkä häviä, mutta jonkinlaista tyydytystä tietysti voisi saada oikeassa olemisesta.

Enemmän minua kyllä ahdistaa, kun taas kerran tajusin, miten sattumanvaraisesti ihmisten elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään. Ymmärrän kyllä inhimillisen aspektin - mutta silti.

Pakkaset

Leudon loppuvuoden jälkeen tammikuu toi liki 30 asteen pakkaset. Hevoset seisoivat ensin viikkokausia vähällä liikunnalla joka paikassa vellovan mutavellin takia. Sitten tuli pakkasta, mutta lumi antoi edelleen odottaa itseään. Joka paikka oli kivikovaa jääkoppuraa ja taas seistiin. Viime viikolla tuli kauan kaivattua lunta, mutta heti sen jälkeen niin kovat pakkaset, että hevoset saavat edelleen lähinnä seistä karvapalloina tarhassa ja rouskuttaa heinää.

En ihmettele yhtään, että maneesilla eli ratsastushallilla varustettuja talleja on viimeisten kymmenen vuoden aikana kohonnut liki joka pitäjään. Jos ollenkaan tavoitteellisemmin treenaa, ei vaihtoehtoja taida muuttuvassa ilmastossamme olla. Tallivuokrakin on toki fasiliteettien mukainen; sellainen, ettei puskaratsastelua harrastava akateeminen pätkätyöläinen edes harkitse moista luksusta.

Karvainen maahanmuuttajamme Ferris päätti sopeutua olosuhteisiin ja kasvattaa kolmanneksi Suomen-talvekseen kunnon kuontalon. Siinä kelpaa ulkoilla rapeammassakin säässä. Arktinen lurcherimme on pärjännyt pakkasessa hienosti ennenkin, mutta tänä vuonna alusvilla on aiempaa paksumpi ja jaloissakin on karvatöppöset. Lisäksi Ferriksellä on whippet-emältään peritty rakenne massavine lihaksineen, mikä epäilemättä auttaa lämmöntuotossa liikkeellä ollessa.

Bedlingtonherrat sen sijaan eivät arvosta pakkasulkoilua ollenkaan. Haluaisivat varmaan sisävessan, jos saisivat päättää.

Mutta päivä, se pitenee jo. Ja pitkään ja hartaudella rakenneltu pihasaunamme valmistui vihdoin käyttökuntoon - ei ihan jouluksi, mutta loppiaiseksi kuitenkin.

Uutta vuotta

Tammikuun kalenterisivu, 1430. Lisää täältä.

Hyvää uutta vuotta, lajitoverit. Olkoon se itse kullekin suopea.

Pagistaanin valtakunnassa tästä onkin tulossa mielenkiintoinen muutosten vuosi, jos merkit pitävät paikkansa. Nykyinen tutkimusrahoitukseni päättyy elokuussa ja ensimmäistä kertaa vuosikausiin edessäni on tilanne, jossa uutta ei ole ainakaan vielä tiedossa (tutkijan osaltahan rahoituksen puuttuminen tarkoittaa käytännössä työttömyyttä, koska tarjolla ei enää juuri ole virkoja tai muita "työpaikkoja", joissa maksettaisiin niin sanottua oikeaa palkkaa).

Mutta kävi miten kävi, olen joka tapauksessa pystynyt roikkumaan mukana pudotuspelissä 14 vuotta maisteriksi valmistumiseni jälkeen ilman yhtään työttömyyspäivää (siitä kuuluu kiitos myös mahdollisuudelle paikkailla rahoituskatkoja lehtitöillä, ennen kuin media-alallakin alkoi kylmempi kyyti). Tuuria tai johdatusta, se ei ole yhtään hullummin historia-alalla, mitä sitten tulevaisuus tuokin tullessaan.

Hallituksen yllättävä linjaus keikka- ja freelancetyöläisten rinnastamisesta yrittäjiksi - mikä käytännössä tarkoittaa sosiaaliturvan eväämistä - tekee kiperäksi myös kakkossuunnitelmani toteuttamisen, eli silpputöillä sinnittelyn. Virallisesta yrittäjyydestä voi koitua kaikenlaista pitkäkestoista ongelmaa - pahimmillaan sen myötä saattaa puolisokin jäädä vaille työttömyysturvaa - joten koetan ainakin toistaiseksi kartella kyseisen askelen ottamista.

Käytännössä siis julkaisen talven ja kevään aikana edellisen projektini tuloksia ja värkkään hakemuksia jos jonkinlaisia suunnaten katseeni vähitellen myös ulkomaille lyhyempien ja pidempienkin pestien perässä. Jos kustantamo kelpuuttaa käsikirjoitukseni jatkotyöstöön ja saan kirjani ulos kuluvana vuonna, se auttanee asiaa jonkin verran.

Samalla mietin, mitä pyrin opiskelemaan syksyllä, jos mikään täky ei yrityksistä huolimatta tärppää. Kun ikä alkaa nelosella, mahdollisen alanvaihdon kanssa ei viitsi kovin pitkään jahkailla, jos se todella edessä on. Kuuppani kestää sitä paitsi huonosti pakkojoutilaisuutta, johon nykyiset työttömyysturvaa koskevat säädökset ja rajoitukset työttömän tehokkaasti ajavat.

Joulunaikaa

Tietämättä, mitä tehdä ja ajatella

Älkää peljätkö, te uskolliset, ketkä vielä täällä käytte. Ei Pagistaanista mitään surussavellomisblogia tule. Mutta jonkin aikaa saatan uida tavallista syvemmissä vesissä; olen aina kirjoittanut siitä, mitä milloinkin mielessä on, ja nyt mielessä on menetys. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. On mentävä läpi.

Meidän pientä sukuamme harvennetaankin nyt kovalla kädellä. Isän hautajaisia seuraavana yönä lähti äidin kymmenen vuotta nuorempi sisko. Viime viikolla tuonilmaisiin muutti äidin serkku. Molemmat melko yllättäen, alle 70-vuotiaina kumpikin. Ikuinen muisto, kuten ortodoksisessa perinteessä kauniisti toivotetaan.

Kirjoitan tätä Kuopiossa, jossa käyn kerran kuussa opiskelemassa graafista viestintää (palaan tähän joskus myöhemmin). Kuopio on synnyinkaupunkini; olin 11-vuotias, kun perheeni paluumuutti täältä Joensuuhun. Vanhemmat ja siskoni olivat muuttaneet Kuopioon vain noin vuosi ennen syntymääni.

Kuopio on aina ollut minulle merkillinen aikakapseli. Palaan täällä elämässäni kolme vuosikymmentä taaksepäin. Olen ihmetellyt, miten läpeensä tuttuja keskustan ja sen ympäristön talot, kadut ja puistot ovat, mutta kun asiaa mietin, lapsuudessani kymmenkesäiset saivat kulkea kotikulmillaan ja niiden ulkopuolellakin melko vapaasti (kunhan kertoivat menemisistään ja olivat ruoka-aikaan kotona syömässä perunaa ja kastiketta).

Jotenkin luulen, että ajat ovat siinä suhteessa muuttuneet.

Mutta palatakseni asiaan: huomaan, että täällä isän ikävä on jotenkin kipeämpi ja akuutimpi kuin omassa kotiarjessa, vaikka sielläkin se on koko ajan läsnä. Lapsuusmaisemissa painaa aivan erityisen raskaana tietoisuus siitä, että maailmasta on lähtenyt lopullisesti ainoalaatuinen ihminen ja korvaamaton persoona, joka on minun elämässäni ollut läsnä aina. Tunnen itseni hylätyksi ja avuttomaksi, en aikuiseksi ollenkaan, vaan kymmenvuotiaaksi joka on menettänyt toisen vanhempansa ja harhailee pimeillä kaduilla tietämättä, mitä tehdä ja ajatella.

Lapsuuden painajaisista ja peloista tämä on sellainen, joka käy toteen ennemmin tai myöhemmin. Ajan kulku - niin julmaa ja kuitenkin armeliasta!

Isä oli monilahjakkuus, herkkä eläytyjä, mainio ja pidetty seuramies ja armoitettu jutunkertoja. Mutta hänelläkin oli synkkä puolensa, omat haavansa. Niillä oli osansa siinä, ettei meillä isän kanssa ollut mikään helpoin suhde. Lapsena olin aina tuntosarvet ojossa isän mielialoja luodaten ja ennakoiden, koettaen olla mieliksi. Aikuiseksi kasvettuani käsitimme toisemme toistuvasti väärin ja jännitimme toistemme seuraa. Viime aikoina solmut tuntuivat vain kiristyvän - me asuimme kesän vanhempien nurkissa ja olimme umpiväsyneitä töistä ja remontista, isä taas oli jo sairaampi kuin omilta kiireiltämme tajusimmekaan (tai jälkikäteen mietittynä ainakin minä tajusin sen jollain tasolla, mikä huomattavasti ruokki omaa ahdistustani). Pelkäsin uusia väärinkäsityksiä ja menin liki täysin lukkoon; väistelin isää ja hänen keskustelualoitteitaan ajatellen, että kunhan elämä rauhoittuu, asiat pitää jutella selviksi.

Sitä aikaa ei ehtinyt tulla. Kaksi päivää sen jälkeen, kun olin jättänyt kirjakäsikirjoitukseni kustantajalle, olinkin jo jättämässä isälle jäähyväisiä sairaalassa - jäähyväisiä, joista lähtijä ei itse enää tiennyt mitään.

Äiti totesi taannoin, että olimme isän kanssa pohjimmiltamme hyvin samankaltaisia tajuamatta sitä kunnolla itse, ja siitä ongelmamme kumpusivat. Luulen, että hän on oikeassa. Ja olihan meillä hyviäkin hetkiä, myös kuluneena kesänä. Onneksi.

Mutta nyt, yhtä kaikki, jäin yksin selvittelemään tätä savottaa (kielikuva, josta isä vanhana metsämiehenä olisi pitänyt). Joudun kohtaamaan oman syyllisyyteni ja riittämättömyyteni ilman mahdollisuutta anteeksipyyntöön ja tilinpäätökseen kasvokkain - ainakaan tässä elämässä, mahdollisesta tulevastahan ei kukaan tiedä. Muilla - etenkin äidillä, mutta myös siskolla ja siipoillamme - on omat surunsa surtavana. Tämä ei ole heidän urakkansa.

Onko vanhempiensa vääjäämätöntä maailmasta poistumista ylipäänsä mahdollista käsitellä sukeltamatta tavalla tai toisella syyllisyyden syvään suolampeen? Vai onko se merkki siitä, että ihminen on vältellyt aikuistumista ja vanhemmistaan irrottautumista, kunnes elämä - tai pikemminkin kuolema - tekee työn säälimättä hänen puolestaan?

Mutta joka tapauksessa "jokainen ihminen on syyllinen kaikkeen tekemättä jättämäänsä hyvään", sanoi tiemmä Voltairekin.

Työstää ja muokkaa

Isä lähti viime maanantaina. Tavallaan yllättäen, tavallaan ei. 

Hän lähti, me jäimme. 

"Surutyö" on minusta aina ollut käsitteenä erikoinen, ihan kuin suru olisi kaivettava oja tai muu urakka, jonka voi hartiavoimin suorittaa alusta loppuun protestanttisen työn eetoksen hengessä.

Tavallaan kyllä luulen ymmärtäväni, mitä sillä haetaan.

Mutta jotenkin minusta tuntuu, että me emme niinkään työstä surua, vaan suru työstää ja muokkaa meitä. Jokaista yksitellen, ennemmin tai myöhemmin, useimpia moneen kertaan. Se taivuttaa meidät vähitellen uuteen asentoon ja uuteen aikakauteen, nakuttelee pois särmiä ja iskee aika ajoin taltallaan - jollakin niistä, niitä tuntuu olevan monia - niin, että sydämessä asti tuntuu.

Se siirtää armotta mielenmaisemiemme maamerkit ja käskee kulkemaan tuntemattomia polkuja kauemmas, kuin tähän asti on koskaan tohtinut. 

Siispä minäkin kuljen, kun en muuta voi.  

Jo saapuu syys

Pikapäivitys hullun syksyn menoista, vaikka tokkopa nämä ketään hirveästi kiinnostavat. Mutta tuleepa samalla tehtyä itsellekin tilannekatsaus muistiin.

Anopin merkkipäiväjuhlien järjestelyt ja kahvitukset on hoidettu kunnialla, samoin vanhempien muutto hissilliseen naapuritaloon (onneksi siskoni sai otettua viikon loman ja tuli pääasialliseksi järjestelyavuksi, muuten olisimme saaneet unohtaa muutenkin vähiin käyneen nukkumisen ainakin kyseiseksi viikoksi).

Saunamökin katon toiseen lappeeseen on lyöty huovat - siinä menikin koko viime sunnuntai - ja timpurit muuraavat piippua. Putkimies tulee tällä viikolla, samoin tapetit; ne tilattiin jo kesäkuussa, mutta hovihankkijallamme Tapettitehtaalla oli ongelmia vanhojen painokoneiden kanssa. Jos lattioiden loput lakkaukset, pienemmät viilailut ja koira-aidan korjaaminen saunatyömaan ympäriltä saadaan hoidettua aikataulun mukaisesti, takaisin kotiin päästään muuttamaan parin viikon päästä.

Ei muuten hetkeäkään liian aikaisin. Melkein neljä kuukautta vanhempien nurkissa alkaa jo riittää, vaikka ihmeen hyvin sopu onkin säilynyt. Onneksi olemme voineet asua aitassa, niin kaikilla on ollut vähän omaakin rauhaa.

Välittömästi työn alla on läjä rahoitushakemuksia, joiden pitäisi olla huomenna valmiina (mitä h... ttiä minä siis täällä teen). Kunhan ne on saatu pois käsistä, pääsen vihdoin keskittymään kirjakäsikirjoituksen loppuun saattamiseen. Kun vanhempien muutto tuli tietoon muiden ryskeiden päälle, nöyrryin kinuamaan hollantilaiselta kustantamolta lisäaikaa - ja sain huimat pari viikkoa. Tuli vähän mieleen Hietasen suolasilakka. Kiitos ny oikke kauhian pal'.

Jos Pagistaanissa on jatkossakin hieman hiljaista, ymmärtänette tilanteen. Palaan linjoille viimeistään marraskuussa.

Rakennussarja

Meillähän on miehen kanssa ollut koko yhdessäoloaikamme luja (ja viime aikoina sattuneesta syystä entisestään lujittunut) konsensus siitä, ettemme ikinä rakenna taloa. Saunamökkiä ei kai lasketa taloksi? Mutta urakkaa siinäkin on - etenkin täydellisen sisäremontin ja työkiireiden ohessa. Pari kaveria kävi tuuraamassa allekirjoittanutta hirsikehikon kokoamisessa eräänä sunnuntaina, kun jouduin tekemään työreissun Lappeenrantaan - mistä kiitos! - mutta muuten pytinki on noussut kuvassa näkyvään jamaan omin voimin, siis kahdestaan siipan kanssa.

Eikä edes hirveästi ole riidelty. Ei kai ole jaksettu. Tai ehditty.

Synkempinä hetkinä olemme lohduttautuneet sillä, että tämä on sentään rakennussarja, jonka kaltaisemme konttorirotatkin osaavat noin periaatteessa kasata (ainakin jos lukevat ohjeet huolella ja jos edes yhdellä on jonkinlainen teknisen alan koulutus). Entisinä aikoina meidän olisi pitänyt kaataa ja kuljettaa hongat metsästä ilman konevoimia, veistää hirret käsin ja niin edelleen. Eikä olisi ollut saatavilla akkuporakonetta tai muita pieniä, mutta ehdottoman tärkeitä urakan helpottajia.

Nostamme siis hikisiä lippalakkejamme menneiden polvien teräsmiehille ja savottojen sankareille.

Katon jos saisi edes lähiviikkoina valmiiksi, pahin kiire loppuisi, kun kehikko olisi suojassa syyssäiltä. Saunamökin tusaamista voi jatkaa sitten, kun torpan sisätilat on saatu muuttokuntoon ja remonttievakko päättynyt.

Siis sitten joskus.

Aina löytyy ratkaisu

Kirjaanpa ylös lyhyen kesäreissumuiston tässä vakavamman kirjoittamisen lomassa. Ei, kuvia ei ole edelleenkään siirretty kamerasta koneelle. Mutta kaikki aikanaan.

Olimme Sveitsissä Kanderstegin leirintäalueella, jonne olimme tulleet junalla siinä toivossa, että rasitusvammautunut jalkani kestäisi jatkaa matkaa vuoristosolan yli seuraavaan kylään omin voimin (ei kestänyt, tai siis emme yrittäneetkään). Telttamme lähituntumaan pystytti omaansa noin viisikymppinen, hurjan kovakuntoisen näköinen nainen, sellainen kuivan kesän kestävyysorava. Hänellä oli mukanaan kevyet leiriytymisvarusteet - ja pieni koira, mikä oli meistä varsin erikoista.

Edelleen tilannetta sivusta seuraillessamme - leppoisa leirintäaluekyttäily on Keski-Euroopassa suosittu ja antoisa harrastus - hoksasimme, ettei nainen ollutkaan tullut paikalle kävellen, kuten useimmat retkeilijät, vaan polkupyörällä. Eikä millä tahansa pyörällä, vaan erikoisella virityksellä, jossa oli suuri etukoppa ja kopassa pieni penkki turvavöineen. Kulkupelissä oli lisäksi kolme pyörää, mikä teki siitä tukevan.

Kun vaihdoimme naisen kanssa pari sanaa, kävi ilmi, että hän oli hollantilainen ja pyöräillyt Alankomaista Sveitsin Alpeille. Koira teki matkaa kopassa yhdessä varusteiden kanssa.
- Rakastan patikoimista, mutta selkäni ei kestä painavan repun kanssa kulkemista, hän selitti ja kertoi pistävänsä aina leirin pystyyn johonkin kylään ja tekevänsä sitten päiväretkiä vuorille koiran kanssa.

Naisesta tuli saman tien yksi esikuvistani. Toivottavasti muistan hänet myös sitten, jos ja kun minun kroppani alkaa vaatia kevennystä kuormaan. Siihen ei näillä asentovirheen kuluttamilla koivilla enää välttämättä mene kauan, vaikka keväällä vihdoin kunnon pohjalliset hankinkin. Aina löytyy ratkaisu - ja uusia tekemisen muotoja - jos motivaatio on tarpeeksi kova.

(Enkä toden sanoakseni pistäisi pahakseni sitäkään, jos jalkalihakseni näyttäisivät kymmenen vuoden kuluttua samalta kuin hänellä.)

On tehty ja ei ole

Tehtiin kesäreissu Englantiin ja Sveitsiin. Tultiin aiottua aiemmin takaisin, kun allekirjoittaneen jalka suuttui vuoristopatikan kahdesta ensimmäisestä, hyvin asfalttipitoisesta päivästä. Nelitonniset jäivät tällä reissulla kiipeämättä, mutta eiväthän ne mihinkään katoa.

Sittemmin on tehty remonttia. On hoideltu siipan tikattua sormea, josta oikohöylä silpaisi palan. On kirjoitettu käsikirjoitusta ja puurrettu valmiiksi pari luvattua pienempää kirjoitushommaa. On pidetty huolta eläinlaumasta ja koetettu nukkua ja liikkua riittävästi.

Mustikoita ei ole kerätty, eikä kantarelleja, joita on sosiaalisesta mediasta päätellen tänä vuonna paljon. Ei ole myöskään ladattu reissukuvia kamerasta, ei otettu uusia kuvia, ei kirjoitettu blogia, ei tavattu ystäviä, ei hoidettu pihaa muuten kuin pakollisten ruohonleikkuiden verran.

Mutta taistelunsa on joskus pakko valita.

Projekteja jos jonkinlaisia

Ei Pagistaanista mitään remonttiblogia ole tarkoitus tulla, mutta todettakoon kiinnostuneille, että torpan uusi lattialaatta on nyt valettu ja betoni kuivumassa. Elokuun lopulla lattia päästään tekemään loppuun; silloin timpurit palaavat työmaalle ja värkkäävät myös muun muassa kylpyhuoneen. Takaisin omaan torppaan päästään toivon mukaan muuttamaan joskus syyskuussa.

Betonin kuivuessa teemme itse muita pienempiä hommia, kuten annamme näille keittiönkaapeille uuden elämän. Myös saunamökin perustukset ovat työn alla. Saunallahan ei niin kiirettä ole - ja muutenkin sovimme alustavasti kirvesmiesten kanssa, että he jatkavat syksyllä siitä, mihin meillä loppuvat voimat, aika, osaaminen tai kaikki mainitut. Elämän realiteetit, osa X.

---

Niin, edellisessä postauksessa mainitsin uuden laumanjäsenemme. Noloa, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi ottaa siitä kunnollisia kuvia - pitäisi mennä kameran ja kortilla olevan ajan kanssa laitumelle hengailemaan tai värvätä joku kentän laidalle kuvaamaan. Tämän onnettoman otoksen räpsäisin kännykkäkameralla joskus ratsastuksen jälkeen, kun asianosainen katseli kiinnostuneena jotakin tiellä liikkuvaa.

Kai kuvasta kuitenkin sen verran selvän saa, että kyseessä on hevonen. Suomenhevonen. Tarkemmin sanottuna 13-vuotias ruuna Rivalo, jota myös Rikuksi kutsutaan. Sukupostista löytyy sukutietoja ja muutama parempi kuva myös herran lyhyehköksi jääneeltä raviuralta. Pari sanaa ja entisen omistajan ottama hieno potretti löytyvät täältä.

Minunhan ei varsinaisesti pitänyt (enää) hevosta hankkia, mutta yksi asia johti toiseen ja tässä ollaan. Sen kummempia tavoitteita minulla ei Rikun suhteen ole - en siis kaipaa kisoja tai valmennuksia - vaan koetamme opetella asioita yhdessä rennosti ja hyvässä hengessä. Haluan käyttää tilaisuuden oppiakseni yhtä sun toista uutta hevosista, niiden ratsastamisesta ja käsittelystä. Siihen tämä herkkä ja reipas ammatinvaihtaja on omiaan. Se ei ole ratsuna mikään automaatti ja siinä on omat haasteensa, mutta se on älykäs ja haluaa tehdä parhaansa ratsastajaansa luottaessaan. Jos jokin asia ei tunnu sujuvan, on syytä katsoa peiliin kerran jos toisenkin ja tarkistaa hevoselle antamiaan viestejä. Se on opettavaista, jos mikä.

Rikun entinen omistaja teki kuluneen vuoden aikana hienoa työtä sen kanssa ratsuntöiden opettamisessa, ja tästä on hyvä jatkaa urakkaa molemminpuolista luottamusta rakennellen - ainakin niin pitkään kuin rahoittajat suovat ja jonkinlainen kuukausiansio allekirjoittaneen tilille tipahtaa omaksi ja lauman elannoksi. Elämän realiteetit, osa XX.

Kesä toi timpurin

Kun aikoinaan tapasimme, mies ilmoitti varsin nopeasti, ettei koskaan aio rakentaa taloa (niin kuin sitä olisin pyytänytkään, minä vanhan rakennuskannan suuri ystävä).

Hajottamisesta ei ollut puhetta.

Viime viikon illat ja viikonlopun käytimme pikku torppamme särkemiseen - olimme toki ensin tyhjentäneet sen ja siirtäneet laumamme evakkoon parin kilometrin päähän vanhempien kesäpaikalle. Koska olemme sille päälle sattuessamme hirmuisen tehokkaita, sunnuntai-iltana lattiat oli purettu roskavaluun saakka - vanhojen purujen säkittäminen oli urakka, jota ei tule ikävä - ja keittiön kaapit vinssattu pihalle.

Maanantaina remmiin astuivat kirvesmiehet, jotka ovat kuluneella viikolla jatkaneet hävitystä muun muassa piikkaamalla kylpyhuoneemme atomeiksi.

Tarkoituksenamme on siis päivittää 50-luvun alkuperäinen lattiarakenne, maanvarainen betonilaatta ja niin sanottu korokepohja, paremmin aikaa kestäväksi. Nykytiedoinhan kyseessä on "itsensä lahottava" riskirakenne, koska maaperästä nousevalla kosteudella on suora pääsy puurakenteisiin. Lahokohtia löytyikin sieltä sun täältä, vaikka yleistilanne tuvan puolella oli kohtalaisen hyvä. Makuuhuoneessa, jonne edellinen omistaja oli asentanut laminaatin ja lisäeristänyt lattian, rakennusmuovilla peitelty laatta oli läpimärkä; hyvä esimerkki siitä, miten riskirakenteen riskit voivat realisoitua uusien korjausten myötä.

Niin kutsuttu korokepohjarakenne maanvaraisella betonilaatalla.

Käytännössä siis lattiapohja täytetään murskeella - se muodostaa niin kutsutun kapillaarikatkon ja estää kosteuden nousemisen rakenteisiin - ja päälle valetaan uusi betonilaatta. Sitä kuivatellaankin syksyyn asti. Sentti viikossa.

Koska torppa jouduttiin tyhjentämään kokonaan, päätimme remontoida samalla ryskeellä 90-luvun alusta peräisin olleen kylpyhuoneen - ihan hyvä, koska villoihin oli jo karannut paikka paikoin kosteutta ajalleen tyypillisten puutteellisten vesieristysten vuoksi - sekä poistaa paljon tilaa vieneen sisäsaunan (varaus pienelle saunamodulille kuitenkin jätetään). Ulos rakennetaan hirsinen ulkosauna ja tupa, jota voi käyttää tarvittaessa myös työhuoneena tai vieraiden majoitukseen. Kumpaankaan tarkoitukseen kun torpan 50 neliötä eivät oikein veny.

Betonin kuivumista odotellessamme teemme itse pientä pintaremonttia, kuten värkkäämme tamperelaisesta kerrostaloasunnosta puretuista 50-luvun keittiönkaapeista uuden keittiön. Tarkoitus olisi tehdä myös ulkosaunan osalta mahdollisimman paljon itse; kyseessä on siis valmissauna, joka toimitetaan koottavana "rakennussarjana". Saapa nähdä, mitä ehditään, osataan ja jaksetaan.

---

Kesään kuuluu kaikenlaista muutakin vinkeää, kuten käsikirjoituksen rytyyttämistä, ainoan lomajakson virkaa tekevä alppireissu - pitkästä aikaa! - sekä entistä eläimellisempää menoa. Laumaamme tupsahti nimittäin kaikkien kiireiden keskelle uusi nelijalkainen jäsen, joka ei nuku sängyssä, eikä edes tuvassa, ja johon lyödään nauloja puolentoista kuukauden välein. Siitä lisää myöhemmin.

Pistäytyminen Novgorodissa

Piipahdimme toukokuun alussa Novgorodissa. Kyseessä oli ikonimaalareiden opintomatka, mutta hyvin tuolla avecitkin näyttivät viihtyvän.

Allekirjoittaneelle visiitti olikin ensimmäinen. Vuosikaudet olen suunnitellut käyväni Novgorodissa - eihän sinne pitkä matka Pietarista ole - mutten ole saanut aikaiseksi toteuttaa suunnitelmaa. Vierailu olisi kyllä kannattanut tehdä aiemmin jo väitöskirjanikin takia. Se, miten Valamon(kin) kannalta keskeinen paikka keskiajalla asemoitui ympäristöönsä, aukeni todella vasta paikan päällä tuoden tullessaan oivalluksen jos toisenkin.

Yllättävää oli myös paikan tasaisuus ja maaperän kosteus. Olin jotenkin ajatellut Novgorodin sijaitsevan kuivalla arolla tai ainakin kumpuilevammassa maastossa. Mutta varsinkin nyt kevättulvien aikaan vettä oli joka paikassa.

Yövyimme Volhov-joen suun ja Ilmajärven välisellä niemellä sijaitsevassa, 1100-luvulla perustetussa Jur'evin luostarissa pyhiinvaeltaja-nimikkeellä. Koska meillä oli venäjää erittäin sujuvasti puhuva ja hyvin verkostoitunut ortodoksipappi matkanjohtajana, ovia aukesi enemmän kuin itsekseen kuljeskelevalle turistille. Pääsimme esimerkiksi katsomaan niin ikään 1100-luvulla rakennetussa Pyhän Georgioksen kirkossa tehtäviä arkeologisia kaivauksia luostarin johtajan opastuksella. Lattiaa oli kaivettu metri alaspäin ja päästy alkuperäisen lattian tasolle. Huiman hienoa!

Keskiaikaisten kirkkojen määrä yllätti - ja niistä on jäljellä vain murto-osa. Pienet valkoiset kirkot näyttivät nousseen paikalleen kuin kuukuset; putkahtaneen suoraan kosteasta suomaasta. Ja ne todella usein olivatkin niin kutsuttuja "yhden sesongin kirkkoja", eli ne rakennettiin yhden kesän aikana.

Jur'evissa pyöri muutamia hauskoja koiria ja sympaattinen luostari(sisä)kissa Muha (suomeksi "Kärpänen"), jonka kirppujen uhallakin päästin sunnuntaiaamuna viereeni keljaan köllöttelemään. Kissaseurasta pääsee nykyisellään nauttimaan kovin harvoin.

Ettei merellä pohjaa, avaruudella äärtä

Olen ollut Markus Kajon suuri ihailija 80-luvulta saakka. Hänen viimeisin kolumninsa on tavallista henkilökohtaisempi, huikeaa tajunnanvirtaa ja osaltaan selittää, millaisista mielen rakenteista ja maisemista hänen tekstiensä arkipäivän nerous kumpuaa.

Että joku on saanut sanoiksi asti ne, joita itse ei. 

Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset, joiden tekisi mieli kiivetä puuhun, kätkeytyä oksien sekaan ja jäädä sinne, kauaksi mustien aukkojen näkymättömistä muurahaisleijona-antitötteröistä, joita väistämättä osuu kulkijan vaelluksen varrelle; kulkijat sokeita joka ikinen - mutta tötteröiden imulle alttiita vain pienen pieni osa; kuka yksilöity milläkin kirjainyhdistelmällä, tai sukunimellä Kanner, Asperger, Tourette tai joku muu heppu, tai varustettu leimalla ”epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa”, taikka autismin, tahi ei leimana mitään selkeää, vain kyky maistaa osa yksinäisistä ajatuksista appelsiininmakuisina tai kyvyttömyys olla muuta kuin ihmisjousena jatkuvassa jännittyneessä, säikähdysvalmiissa valmiustilassa tässä oudossa, käsittämättömässä maailmassa, jonka säännöt ovat käsitettäviä vain (suurimmalle) osalle väestä eikä juuri yhdellekään meistä muista, ainakaan koko ajan.

Ja tämä. Niin, tämä. Se vaikeasti määritettävä krooninen, puuskittainen, silti alati pohjavirtana kulkeva melankolia, joka allekirjoittaneen osalta on kerta toisensa jälkeen määritelty "lieväksi masennukseksi" ja johon olen kiltisti lääkkeitäkin syönyt, kun on kehotettu. Mutta ei se ole masennusta. Se on normiolotila, joillekin kannettavaksi annettu risti (siinä missä toisille muut):

Me, jotka joskus valtaa sellainen suru, ettei merellä pohjaa, avaruudella äärtä, yksinäisyydellä, joka soluun sisältyvällä, hahmoa eikä hahmottomalla palttoota eikä palttoossa jään tärkkäämää kaulusta josta taluttaa sen isäntä sielun ovesta ulos; me jotka itkemme sen vuoksi, ja Auschwitzin ja Jugoslavian ja kaatuneiden laivojen ja järisseiden maiden, särkyneiden nivelten ja kaikkien maailman surkeiden piruparkojen tähden, ja niiden, joille on säälittävä kynttiläryhmä palamassa tihkusateessa maantien vieressä, kauempana penkalla puinen risti. 

---

Me, jotka kauniina kesäpäivänä joen rannalla tai puistossa yksin syöty jäätelö saa kyyneliin, koska kaikki on äkkiä niin toivotonta ja säälittävää; me jotka hetkessä muutamassa tällä kertaa unohdamme sen ja teemme jäätelötikusta kömpelön pikku laivan Pielisjokeen tai rapakkoon. 

Haluaisin lainata koko upean tekstin, mutta käykää lukemassa itse.

Puolimatkan pohjalliset

Pari viikkoa sitten sain selkääni mojovan lihaskrampin kesken ratsastustunnin, noin vain tavallista ravitehtävää tehdessä. Se levisi seuraavien päivien aikana koko selkään. Sentään en joutunut käymään kipu- ja relaksanttipiikillä, kuten muutama vuosi sitten Riihimäellä, kun hengittäminen onnistui vain miten kuten yhdessä puoli-istuvassa asennossa.

Olin jo jonkin aikaa uumoillut jonkinlaisen jumikasauman olemassaoloa. Ratsastus on hyvä "selkälaji", mutta se on myös hyvä indikaattorilaji: pienetkin alaselän tai lonkkien juntturat vaikuttavat suoritukseen. Sellaisetkin, joita ei arjessa muuten huomaisi tai joihin olisi tottunut.

Invalidisoiva kramppi oli viimeinen pisara ja varasin ajan hyväksi tiedetyltä fysioterapeutilta ja urheiluhierojalta (arvoin ensin osteopaatin, kiropraktikon ja kalevalaisen jäsenkorjaajan välillä). Esitin toiveen, että ongelmien juurisyy kaivettaisiin kerrankin esille. Tulin maininneeksi myös polvikivut, jotka olivat enenevässä määrin hankaloittaneet juoksemista ja jotka työterveyslääkäri oli diagnosoinut - ilman magneettikuvausta - alkavaksi nivelrikoksi.

Jonkinmoinen yllätys oli, että jumieni ja kivistysteni sylttytehtaaksi paljastuivat yliliikkuvat nivelet. Nilkkani ovat rakenteeltaan niin rempulat, että jalat ylipronatoivat reilusti. Virheasennon olemassaolon tiesin jo ennestään, ja olen jo vuosikaudet valinnut juoksukengät sen mukaisesti. Se oli kuitenkin uutta, että moinen vaikuttaa niin jumittavasti polvista hartioihin asti. Myös jaloistani muutama vuosi sitten löytyneet Mortonin neuroomat ovat samaa perua.

Lohdullista on, että jos nyrjäytän nilkkani, nivelsiteille ei luultavasti käy kuinkaan, koska ne ovat valmiiksi niin löysät. Erityisen lohdullista on, että nivelrikosta tuskin on polvivaivoissani kyse. Olin jo ehtinyt murehtia joutuvani kenties luopumaan juoksemisesta ja - mikä pahinta - vuoristopatikoista.

Jumeja löytyi siis selästä ja kintuista joka lähtöön - kaikkein imelimmät syvältä pohkeista - ja niitä murjotaan vielä muutaman kerran. Tärkeämpää kuitenkin on, että kiitos peruutusajan, sain heti seuraavana päivänä teetettyä kahdet mittojen mukaan tehdyt pohjalliset, joiden pitäisi hoitaa ongelmaa sen seurauksien sijaan. Toisia voi käyttää kaikissa arkijalkineissa ja juoksukengissä, toiset ovat vaelluskenkiä varten. Ehkä nyt oli hyvä aika puolimatkan pohjallisille, jos elontaivalta toivoo taittavansa vielä toisen mokoman.

Tarinan opetus on, että vaivojen todellisen syyn etsiminen oireiden hoidattamisen sijaan voi olla kannattava investointi. Ja se syy voi löytyä yllättävästä paikasta. Ihminen on kokonaisuus, kuten on tullut muutaman kerran todettua.

Pari vaalihuomiota

Ferris seurasi innokkaana ääntenlaskentaa.

Vaalit tulivat ja menivät. Pari huomiota joltisenkin epäpoliittisesta Pagistaanista.

Epäpoliittisesta sikäli, etten ole koskaan oikein osannut asemoida itseäni puoluekentälle. Jotenkin näen, että koko nykyinen palvelu- ja sosiaaliturvahimmeli pitäisi purkaa alkutekijöihinsä ja koota uudestaan vastaamaan muuttunutta maailmaa. Luulen ja pelkään, ettei sen urakan aloittamiseen löydy rohkeutta oikealta sen enempää kuin vasemmaltakaan. Mieluummin korjaillaan ja paikkaillaan, höyläillään sieltä ja täältä ja otetaan lisää velkaa.

Älkää kysykö, miten tuo purkaminen käytännössä tapahtuisi. Ymmärrän kyllä, että se on liki mahdoton tehtävä. Mutta silppu-, keikka- ja osa-aikatyöt ovat tulleet jäädäkseen, samoin yrittäjyyden yhdistäminen muihin elannonhankkimiskeinoihin tai vaikkapa uuden ammatin opiskeluun. Leipä on murusina maailmalla ja alanvaihdot arkipäivää. Nykysysteemi on aikansa elänyt, jäykkä ja byrokraattinen, eikä kannusta ottamaan vastaan töitä, ellei tarjolla ole kokopäiväistä työpaikkaa ja sitäkin palkalla, jolla voi elää ilman asumistukia ja muita tulonsiirtoja.

Yhä harvemmalle on - ja tulee olemaan, jos merkit pitävät paikkansa. Silti päättäjät esiintyvät kuin kyseessä olisi vain tilapäinen notkahdus, ei esimerkiksi teollisuuden työpaikkojen lopullinen katoaminen.

---

Mutta eniten tulevassa asetelmassa - olipa hallituskokoonpano mikä tahansa - minua huolestuttavat ympäristöasiat (vaikka vihreät lisäpaikkoja saivatkin). Oikeastaan kaikilla muilla osa-alueilla on mahdollista tehdä korjausliike ennemmin tai myöhemmin. Inhimillistä kärsimystä voi toki huonoista päätöksistä seurata, mutta itsessään ne ovat harvoin peruuttamattomia.

Ympäristön osalta ne voivat sitä olla ja usein ovatkin. Yksikin huono tai hätäinen päätös tai päättämättä jättäminen voi tehdä korjaamatonta vahinkoa, kuten vaikkapa tapaus Talvivaara osoittaa. Koska vaakalaudalla on niin suuria asioita - sellaisia, jotka koskevat kaikkia tulevia sukupolvia - ihmettelin, miten vähän ympäristökysymykset olivat esillä vaalitenteissä ja -koneissa. Toki lapsiperheitä kiinnostavat lapsiperheiden ja vanhuksia vanhusten asiat, mutta ympäristö on yhteinen ja puhtaan luonnon valmistus lopetettu.

---

Jonkin verran hämmästelin vaalituloksen selvittyä myös sitä, miten suurena yllätyksenä se otettiin virtuaalisessa tuttavapiirissäni vastaan. Täältä susirajalta katsottuna tulos oli pääpiirteiltään odotettavissa.

Mutta sanotaan, että ihmiset voivat luoda omia kupliaan, omia todellisuuksiaan, joissa samanmieliset kohtaavat ja etääntyvät yhä kauemmas muun maailman näkökulmista. Luulen, että esimerkiksi pääkaupunkiseudun punavihreistä ympyröistä käsin voi olla aidosti vaikeaa hahmottaa, miten suuri osa muun Suomen asujaimistosta maailman näkee ja millaisista asioista he kantavat huolta. Siinä valossa Keskustan ja Perussuomalaisten suosio saattaa vaikuttaa täysin käsittämättömältä (sama ilmiöhän näkyi keskustelussa tasa-arvoisesta avioliittolaista). Mutta Suomi on suurelta osin varsin konservatiivinen maa, jossa muutoksen tuulet sekoittuvat keväiseen lannanhajuun peltojen yllä ja erivärinen ihminen on potentiaalinen uhka, kunnes toisin todistetaan.

Liittyen tähän perspektiiviharhaan ja uhkaan jonkinlaisesta geopoliittisesta jakautumisesta: olin erityisen iloinen joensuulaisbiologi Krista Mikkosen noususta eduskuntaan, vaikka vihreiden eduskuntaryhmä tökkikin viime joulukuussa kapuloita rattaisiin käsittämättömällä reklamaatiollaan valtatie 23:n remonttirahoista. Myös vihreiden piirissä on suurena vaarana ollut helsingistyminen ja etääntyminen muun Suomen todellisuudesta. Välillä on niin ikään tuntunut, että ympäristöasioiden tapetilla pitäminen on jäänyt muiden hankkeiden jalkoihin, vaikka juuri se on ollut osa-alue, joka on erottanut puolueen kaikista muista ja - minun mielestäni - tehnyt siitä tärkeän vastavoiman lyhytnäköiselle ja talousvetoiselle ajattelulle.

Linkkilisäys: tuore kolumni jälkimmäisestä aiheesta Helsingin Sanomien NYT-liitteessä.  

Kevätväsymystä ei ole olemassa

Mediassa sanottiin, ettei kevätväsymystä ole olemassa. Käsite on kuulemma jäänne tuontihedelmättömistä ajoista, jolloin ihmisillä oikeasti oli C-vitamiinin puutetta keväisin.

Ehkä minulla sitten on pitkittynyt kaamosväsymys. Söin jo vitamiinikuurin - monivitamiinia jäi yli kanoilta - ja tein eräitä muutoksia nukkumajärjestelyihin. En sentään potkaissut siippaa sängystä, vaan Ferriksen, joka tapasi rampata pitkin yötä petiin ja pois sen mukaan, miten kuuma sille tuli. Koska Juri ei päästänyt sitä jalkopäästä sänkyyn, vaan murisi vakuuttavasti, se hyppäsi aina minun puolelleni, mihin tietysti heräsin mennen tullen. Ferris on myös taitava tunkkaamaan itselleen lisää tilaa potkimalla ja kiilaamalla.

(Kyllä, meillä koirat nukkuvat sängyssä. Paitsi siis nyt Ferris. Bedlingtonit koisivat siivosti kerällä yönsä.)

Näistä radikaaleista toimenpiteistä ei kuitenkaan ollut mainittavaa apua. Sen lisäksi, että haukottelen jatkuvasti ja olen yhtä ryydyksissä yhdeksän kuin kuuden tunnin unien jälkeen, olen vielä monin verroin hajamielisempi kuin tavallisesti. Unohtelen koko ajan jotain jonnekin, enkä tunnista kohtaamiani ihmisiä senkään vertaa kuin tavallisesti (taannoin muuten opin, että tälle kiusalliselle ilmiölle on nimi). Useampi lyhyellä aikavälillä hoidettava, rutiineista poikkeava tehtävä - vaikka pienikin - saa mittarin punaiselle. Työteho on muuta kuin mitä sen pitäisi olla, kun vasta puolivälissä olevaa käsikirjoitusta odotetaan syksyllä kustantamolle ja sivussa on hoidettava kaikenlaista muutakin.

Kuten muutama rahoitushaku, artikkelien viimeistelyä ja iso remontti kesällä. Mutta laiska töitään luettelee.

Sen verran jo tiedän, että arkisen kuormituksen sääteleminen auttaisi, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Vuosikymmenen diasporani aikana pärjäsin toisaalta hyvin, kun tein etätöitä ja pääasiallinen sosiaalinen kontakti oli puoliso. Tosin olin koko ajan epämääräisen onneton, enkä oikein osannut hakeutua harrastuksiinkaan. Nyt paluumuuton jälkeen teen lähitöitä ja välillä sivutöitä. Harrastusten osalta olen koettanut olla pidättyväinen, mutta niitäkin on taas mukaan tarttunut. Puolison lisäksi sosiaalista elämää on omaisista naapureihin - vastoin yleistä luuloa maalla ei pääse erakoitumaan - sekä vanhoista ystävistä kollegoihin, harrastuskavereihin ja kaikenkarvaisiin tervehtimistuttaviin.

Aika ja yty eivät tunnu millään riittävän kaikkeen, kuvaannollisten pikavippien saldo kasvaa, mutta mistään ei oikein osaa tai tohdi karsia (eikä meillä ole edes lapsia, joita pitäisi ruokkia, viihdyttää ja kuljettaa kiekkotreeneihin; en käsitä, mistä perheelliset ihmiset ottavat kaiken sen ajan ja energian). Olen paljon tyytyväisempi elämääni kuin ennen, mutta monin verroin väsyneempi.

Ei ole ihmisen koskaan hyvä. Kumma juttu.

Räknäyskonstia ynnä merkillisimpäin tapausten osotus

Olen ollut muutaman päivän Helsingissä. Lähinnä olen uurastanut Slaavilaisessa kirjastossa, kuten aina täällä ollessani. Tänään kuitenkin odottelin Kansalliskirjaston erikoislukusaliin muuatta 1700-luvulla painettua ranskankielistä Venäjän historian katsausta (en muuten osaa ranskaa). Edessäni oli Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus elementaar-opetuslaitoksista Viipurin läänissä 1841, josta olin niin ikään joutunut tarkistamaan erään asian.

Koska erikoislukusalissa ovat huvitukset vähissä, kirjoitin odotellessani ylös silloisen "peruskoulun" opetussuunnitelman peruspiirteet opiksi ja ojennukseksi nykypolville. 

Riittauskonsti jäi epäselväksi; jos joku lukijoista tietää tai keksii, mitä se on, kommenttilaatikko on auki. 

Lukema-järjestys Oppetuslaitoksillen Viipurin läänissä

1. Jumalisuuden oppia. Tällä ymmärretään piplian historia, pienempi ja isompi katekismus, niinmyös vanhan ja uuden Testamentin selitys.

2. Geographiaa. Ensimäiset tiedot siinä maapiirin suuruudesta, luonnosta ja valtakunnista. Euroopan eri kartat, erinomaittain ne Venäjän keisarillisesta valtakunnasta, lävite luetaan.

3. Historiaa. Maailman historian yleinen silmäillys, sekä vanhan ja keski-ajan, että nykyisempäin aikain, ja ynnä merkillisimpäin tapausten osotus.

4. Luonnon historiaa: ensimäiset tiedot siitä.

5. Räknäyskonstia: täydellinen oppitunti siinä, ja ynnä räknäyskonstin sovittaminen mittausopin harjoituksiin.

6. Geometriaa (mittausoppia) ja alku-tiedot algebrasta. 

7. Physiikkiä: ensimäiset tiedot siitä.

8. Latinaa. Niin paljon kuin mahdollinen on, täydellinen oppitunti tästä kielestä niille opetettaville, jotka aikovat itsensä papin eli opetus-säätyyn; mutta muillen grammatikkaa ja huokeimpain prosaistain tulkitsemista ja selitystä. 

9. Greekan ja Hebrean kieltä heille, jotka valmistavat itsensä papin säätyyn.

10. Venäjätä. Grammatikkaa, tulkitsemista Venäjän kielestä ja Venäjän kieleksi ja harjoituksia siihin, niin että opetettavat, täytettyä oppituntinsa, täydellisesti ymmärtävät Venäjän kielisiä kirjoja ja melkein kerkiästi selittävät ajatuksensa tällä kielellä sekä suullisesti että kirjallisesti.

11. Riittauskonstia, Tyyli-kirjoitusta, Laulukonstia ja Gymnastiikkiä.

Ortanne Laivino!

Kristus nousi kuolleista! Ortodoksinen pääsiäistervehdys eri kielillä löytyy ainakin täältä ja täältä (kuriositeettina mainittakoon, että ensimmäisestä eli Ortodoksi.net-sivuston linkistä se löytyy myös Tolkienin haltiakielellä eli quenyaksi: Ortanne Laivino! Anwa ortanne Laivino!).