Hakemussyksy

Nyt on taas hakemussyksy. Kaksi hankerahoitushakemusta on jätetty, yksi jäljellä. Keväällä sitten nähdään, suosiko akateeminen arpaonni. Aina sitä uumoilee, ettei suosi, mutta jostain on jotakin kuitenkin tullut ja matka jatkunut. 

Syyskuu kului siis työkoneen ääressä. Irtosin tuolistani lähinnä koiralenkille ja kerran viikossa ratsastamaan. Siippa hoiti pitkälti huushollin ja poimi puolukat. Eilen ehdin pitkästä aikaa sienimetsään, mutta eihän siellä enää oikein mitään ollut (heinä- ja elokuussa oli sitäkin enemmän, pakastimeen asti). Mutta lämmin syyspäivä tutussa rantametsässä ei mene koskaan hukkaan. Etenkään, kun suurisuuntaisemmat ruskaretket jäivät tänä(kin) syksynä väliin. 

Allegoria

En ihmettele, että kesää käytetään ihmiselämän allegoriana.

Tuomet kukkivat, syreenit; nuori ihminen odottaa kärsimättömänä - niin, mitä? Jotakin, todellista elämää, rakkautta, muuttumista toisenlaiseksi.

Sitten mesiangervojen tuoksussa jo nuollaan haavoja. Kiireessä kompastuu.

Kesä tasaantuu, kypsyy, vihreys tummuu. Lämmin mäntykangas tuoksuu, horsma kukkii. Keski-ikäinen kulkija odottaa marja-aikaa. Tuleeko mustikkaa kerättäväksi.

Ja ilmassa tuntuu jo syksyn aavistus.

Shakkia koronanappuloilla

Minulla on shakinpelaajan pää: koetan aina ennakoida siirtoja eteenpäin ja soveltaa niitä erilaisiin skenaarioihin. 

Nyt, kun tästä keväästä tuli toisenlainen kuin kukaan odotti, pääni on tehnyt tällä saralla töitä enemmän kuin koskaan. En liene ainoa. Mutta miten shakkia voi pelata koronapelin nappuloilla? Ei mitenkään.

Juuri muuta en aiheesta jaksa edes sanoa. Muut ovat sanoneet siitäkin edestä - kysyttäessä tai kysymättä. Mikään lähivuosikymmenten ajankohtainen teema on tuskin nostanut pintaan yhtä paljon asiantuntemusta ja vankkaa tietämystä kuin tämä. Myönnettäköön, että olen minäkin korteni sosiaalisen median mielipidekekoon kantanut.

Nyt en enää viitsi. Menen mieluummin kaivamaan talikolla maata.

Kymmenen vuoden aikana

Hyvää joulua toivottaa ensiksikin Pagistaan kaikille (loppiaiseenhan se kestää, niin ettei tässä mitenkään myöhässä olla).

Seuraavaksi todetaan, että blogi on sätkinyt hengissä jo hämmästyttävät 15 vuotta, vaikka viime vuosina hengissä olo on ollut jonkinlaista hibernaatiota ennemmin kuin aktiivista elämistä. Aiemmasta viisastuneena en edes yritä lupailla enempää.

Ja sitten tehdään vielä ajan trendin mukaisesti pikainen katsaus kuluneeseen vuosikymmeneen. Vaikka oikeastihan se päättyy vasta vuoden kuluttua.

Kymmenen vuoden aikana olen väitellyt tohtoriksi, julkaissut kolme kirjaa, tutkinut, opettanut ja toimittanut, kokenut elämäni pahimman eksistentiaalisen kriisin, liittynyt esivanhempieni kirkkoon, haudannut isäni, saanut autismikirjon diagnoosin, paluumuuttanut Riihimäeltä Pohjois-Karjalaan, asunut kahteen otteeseen Englannissa, tehnyt kaikkiaan neljät talokaupat ja kahdet hevoskaupat sekä kosolti remonttia. Puoliso on pysynyt samana ja kyydissä mukana. Hyvä niin. Koiralaumasta on lähtenyt kaksi ja siihen on liittynyt kaksi jäsentä. On kannettu reppua vuorilla ja kiskottu ahkiota tunturissa.

Onhan tuossa jo.

Jatkolta ei näin keski-iässä tohdi toivoa muuta kuin terveyttä ja kuntoa niin itselle kuin läheisillekin. Pysyvä työpaikka olisi toki mukava myös, mutta ei nyt heittäydytä hurjaksi. Maailman tilasta en edes aloita.

Auschwitz-Birkenau

Kävin ensimmäistä kertaa keskitysleirillä kolmetoista vuotta sitten. Nyt joulukuussa vierailimme siipan kanssa Auschwitz-Birkenaussa, jota voinee tarkoituksella murhattujen ihmisten määrän perusteella pitää kaikkein synkimpänä paikkana maapallolla.

Siinä, missä Majdanekissa eniten kylmäsivät järjestelmällisyys ja suunnitelmallisuus, Auschwitzin kauhuista päällimmäisinä jäivät mieleen valokuvat ihmisistä jonossa kaasukammioon.

Miksi? Siksi, että heidän ilmeistään näkyi täydellinen tietämättömyys siitä, mikä edessä odotti. Varsinkaan juutalaisilla ei ollut syytä odottaa natsihallinnolta mitään hyvää ja takana oli jo epäinhimillinen kuljetus täyteen ahdetuissa junanvaunuissa, monilla gettoelämä. Ihmisten silmistä heijastui paitsi hämmentyneisyys ja epätietoisuus, myös syvä epäluulo. Mutta luulen, että meissä ihmisissä yhteisöllisinä olentoina on sisään rakennettuna jonkinlainen sitkeä perusluottamus siihen, ettei syytöntä tapeta, että oikeus lopulta tapahtuu.

Se luottamus säilyy joskus teloituskuopan reunalle saakka. Tai suihkuhuoneeseen siihen asti, kun hanoista alkaa tulla jotain muuta kuin vettä.

En tiedä miksi näin, mutta juuri ajatus tuon luottamuksen rikkomisesta miljoonia kertoja kansanmurhissa kautta aikojen piti minua hereillä monena yönä Auschwitz-käynnin jälkeen.

Kuin haudan pohjalta

Vuosi vuodelta tuntuu enemmän siltä kuin syyskuussa joku alkaisi kuroa säkin suuta kiinni. Lokakuussa pilkottaa vielä vähän valoa, mutta viimeistään marraskuussa pimeä saa vallan.

Ja joka vuosi syvin kaamos on tiukemmin ohjelmoitu niin, ettei ole mahdollisuutta noudattaa luonnon rytmiä; nukkua vähän enemmän, tehdä vähän vähemmän. Aamuisin herää kuin haudan pohjalta, mutta jotenkin, ihmeen kaupalla sitä aina käynnistyy ja vertyy miten kuten päivän töihin.

Juuri nyt tuntuu uskomattomalta, että valo ja lämpö vähenevät vielä yli kahden kuukauden ajan, ennen kuin lähdemme taas pikku hiljaa kiertymään niitä kohti. Edessä on pitkä talvi, pitkä kylmyys, pitkä pimeys.

Eletty ja voitettu ne on toki ennenkin.

Euro poikineen

Tänä kesänä on mediassa ollut keskustelua eläinlääkärikuluista - siitä, mikä niitä nostaa, miten niihin pitäisi varautua, ja onko ylipäänsä järkevää hankkia lemmikkejä, jos ei ole varaa hoitaa niitä.

Meillähän menee yleensä rahaa lähinnä koirien hammashuoltoon (pahempien ongelmien ehkäisemiseksi). Eli olemme olleet sen suhteen melko onnekkaita. Mutta tänä kesänä taloutemme rahalaaria on tyhjennetty kaksin käsin ja mätetty euro poikineen eläinlääkäreiden tilipussia lihottamaan.

Kesäkuun puolivälissä Nessa juoksi tavallista aamuralliaan, mitä nyt nuoret vinttikoirat ja vähän vanhemmatkin mielellään harrastavat. En nähnyt sen kompastuvan, enkä kuullut vinkaisua, mutta kutsuessani koiran luokseni se ontui. Tutkailtuani asiaa vika paikallistui oikean etukäpälän sisimpään varpaaseen. Maallikkokin hoksasi varvasta tunnustellessaan, että murtunuthan se oli, vaikkei Nessa sitä juuri aristanutkaan. Samalle päivälle onneksi saatu eläinlääkäriaika röntgenkuvineen vahvisti asian. Koska kyseessä oli irtonainen murtuma - luu oli siis poikki, eivätkä päät koskettaneet toisiaan - eläinlääkäri totesi, ettei kirurginen korjaaminen kannata. Koipi laitettiin kipsiin, jota oli tarkoitus pitää kaksi viikkoa ja siirtyä sitten kevyempään siteeseen.

Paitsi että muutaman päivän kuluttua kipsin läpi alkoi tihkua nestemäistä substanssia, joka erehdyttävästi muistutti märkäeritettä. Eipä muuta kuin päivystykseen, kipsi auki ja anturahiertymän toteaminen. Parin konsultoivan eläinlääkärivisiitin tuloksena käpälä päätettiin pitää pelkässä kevyessä tukisiteessä. Ulkoilua vain remmissä ja kintulle lepoa mahdollisimman paljon.

Kuukauden päästä mentiin kontrolliröntgeniin. Siellä vahvistui tosiasia, jota olimme jo epäilleetkin katseltuamme Nessan "lepäämistä": murtuma ei ollut luutunut neljässä viikossa lainkaan. Suosituksena oli amputointi tai varpaan jättäminen silleen, koska enää se ei paranisi. Kysyttyämme vielä toisen eläinlääkärin mielipiteen päädyimme ensin mainittuun vaihtoehtoon. Ilman varvasta urheilullinen koira pärjäisi kuulemma huomattavasti paremmin kuin kera rempulavarpaan, joka olisi koko ajan töksähtämässä johonkin ja saattaisi aiheuttaa pahemmankin vamman.

Viikko sitten varvasparka sai lähtöpassit. Toipilas ulkoilee edelleen remmissä ja viettää sisätiloissa aikaa happamana tötterö päässä. Viikon päästä - jos matkaan ei enää tule uusia mutkia ja toivottavasti ei tule - poistetaan tikit ja siirrytään vähitellen normaaliin liikuntaan ja elämiseen. Virtaa tosin on kertynyt koneeseen sen verran, etten ihmettelisi, jos kohta jokin ruumiinosa on taas paketissa tolkuttoman riehumisen jäljiltä.

Kaikkiaan kesäisen varvassaagan kustannukset ovat kivunneet yli tonniin, josta tosin suurimman osan pitäisi tulla vakuutukselta takaisin (niin, Nessalle päädyimme jopa ottamaan vakuutuksen, koska vinttikoirat ovat varsinkin nuorina verraten onnettomuusalttiita, mikä oli todistettava).

Muttei siinä vielä kaikki. Heinäkuussa Nessa poimi ensin jostain jonkin koirien koleran - hämmästyttävää sinänsä, koska eihän se ulkoillut muualla kuin omalla pihalla remmissä varpaansa takia. Tuloksena oli viikko vesiripulointia, johon mitkään tukihoidot eivät auttaneet. Lopulta hoitona oli kaksi kertaa nesteytystä eläinlääkärillä ja vatsa-antibiootti, joka laittoi hanan kerralla kiinni. Muutaman päivän päästä Ferris sitten vietti oman sairasviikkonsa ja piipahti niin ikään tiputuksessa, ennen kuin sai samat tropit ja toipui. Nämä ripuliretket maksoivat yhteensä noin 500 euroa.

Raha on vain rahaa ja onneksi meillä oli sitä sen verran, että pystyimme hoidot maksamaan - noin ylipäänsähän lemmikinomistajilla kannattaisi aina olla jonkinlainen puskurirahasto tai edes varasuunnitelma pahan päivän varalle. Ja onneksi meillä ei ollut varattuna mitään reissuja heinäkuulle, koska ne olisi pitänyt tietysti perua, kun kotona oli toipilas ja parhaimmillaan kaksikin.

Niin ikään myönteisesti ajateltuna tämän kesän jäljiltä tuntuu joka tapauksessa siltä kuin olisi käyty tuttuun tapaan kahden viikon alppireissulla: rahaa on vähän ja univelkaa paljon.