Minussa asuu pieni tirkistelijä. Rakastan vanhoja puutaloja ja niiden pihapiirejä. Talvi-iltoina vilkuilen kulkiessani salavihkaa ikkunoista sisään, kesäisin kurkin pihoille yrittäen pysyä terässä maatiaisperennojen ja pensasruusujen tunnistamisessa.
Juuri nyt kukkivat rohtosuopayrtit (joita on pakko pysähtyä nuuhkaisemaan niiden tursutessa aidanraosta kadulle), harmaamalvikit, palavarakkaus ja ukonkellot. Hansaruusut pudottavat hiljakseen terälehtiään, vanhat ja rosoiset omenapuut kasvattavat raakileitaan.
Entä itse talot? Ainakin jokapäiväisillä ulkoilukulmillani - Tampereen Nekalassa, Viinikassa ja Järvensivussa - on meneillään 1900-luvun alkupuolella rakennettujen talojen innokas peruskorjaus.
Tulen aina hyvälle mielelle, kun näen jonkun raaputtavan työläästi maalia moniruutuisten ikkunoiden karmeista tai tunkevan hirsien väliin lisätiivisteeksi pellavarivettä. Mutta aivan liian usein vanhan talon kunnostamiseen laitetaan rahaa enemmän kuin aikaa, malttamattomuutta enemmän kuin ymmärrystä ja rakkautta. Ikkunat vaihdetaan kokonaan, seinään vedetään öljy- tai keittomaalin sijasta lateksikerros. Korjataan sekin, mikä ei korjausta tarvitsisi.
Uusi on aina uutta, vaikka se olisi yritetty tehdä vanhan näköiseksi. Vaihdetut ikkunat ovat vaihdetut ikkunat, kliiniset ja sileät verrattuna alkuperäisiin, charmikkaan epätasaisiin lasiruutuihin ja vahvasta ydinpuusta tehtyihin pokiin. Huolettomasti purettujen rakenteiden mukana kaatopaikalle on saatettu kantaa arvokasta kulttuurihistoriaa ja entisajan käsityöläistaitoa. Tyylipuhtaasta 20-luvun talosta on voinut muutosten myötä tulla hämmentynyt ja epäsuhtainen sekoitus uutta ja vanhaa.
Jokaisen vanhan talon ostajan ja remontoijan toivoisi lukevan tarkkaan Panu Kailan Talotohtori-kirjan ja tekevän sitten omat ratkaisunsa harkiten, vanhaa kunnioittaen. Ja toisin kuin joskus kuulee väitettävän, talonsa historian tuntemisen ja arvostamisen ei tarvitse tarkoittaa nykyajan mukavuuksista tinkimistä. Menneen ja nykyisen yhdistämisestä on monia onnistuneita esimerkkejä, mutta tietoa ja malttia niiden aikaansaaminen on vaatinut.
Lisätietoa ja asiantuntijoiden yhteystietoja löytyy esimerkiksi Museoviraston sivuilta ja Restaurointi-sivustolta.
5 kommenttia:
Pari vuotta sitten etsin Turusta vanhaa puutaloasuntoa ja oli aika järkyttävä huomata, että melkein kaikista oli jossain riemukkaan "peruskorjauksen" huumassa kärrätty vanhat peiliovet kaatopaikalle. Sama koski tietenkin myös kattolistoja, jalkalistoja jne. Kun sitten lopulta löysimme peruskuntoisen kämpän jossa peiliovet olivat tallella, eikä tiloja ollut "avarrettu" poistamalla seiniä ja suurentamalla ovenläpiä ja tekemällä kaariovia, iskimme kiinni, vaikka asunto sattui olemaan todennäköisesti Turun vinoimmassa talossa. Mutta se vain on niin, ettei ole mitään ideaa asua v.1905 rakennetussa talossa jos kaikki vanha on heitetty kaatopaikalle. Talotohtoria on täälläkin luettu ahkerasti, mutta ei se estä sitä että virheitäkin on tehty.
Kirsti
Niinpä. Peruskorjattu tarkoittaa kovin usein peruspilattua. Holvikaaria peiliovien tilalle, grrrrmph!
Virheitähän tekevät kaikki, mutta luulisin vanhaa arvostavan asenteen ja aidon tiedonhalun olevan puuhassa tärkeintä - silloin ei ainakaan kovin suuria mokia päässe tekemään.
Heh, yhä vain allekirjoittaneen tietoisuuteen ilmaantuu kanssatamperelaisia bloggaajakonkareita, joiden tarinoita ei ole aiemmin osautunut lukemaan. Mukavaa!
Kas, ilahduttavaa huomata että arvostat puutaloja! Talotohtori on minukin suosikkilukemistani, tämän kesän vietin osaksi vanhaa puutaloa maalatessa (öljymaalilla, tottakai).
Mukavaa löytää sankoin joukoin öljymaalin ja vanhojen ikkunoiden nimeen vannovia uskonveljiä- ja sisaria ;).
Siskoni puuhaa työkseen vanhojen puurakennusten ja niiden säilyttämisen kanssa, ja hänen peesissään olen minäkin nähnyt valon. Joskin on meillä kotona vanhaa arvostettu aina.
Talotohtori on muuten paitsi tietoa täynnä, myös hillittömän hauska kirja.
Lähetä kommentti