lauantaina, joulukuuta 10, 2005

Tärkeintä

Eilen illalla katsoin jonkin aikaa amerikkalaista maailmanpelastusmenoa toisen maailmansodan Ranskassa. Koska en uskonut elokuvan juurikaan kummenevan toisella - vai liekö jo kolmannella - katsomiskerralla, sain pian tarpeekseni. Joskus sitä vain on sellaisessa minimalistisessa mielentilassa, että yksikin tuulessa hulmuava tähtilippu ja rintoihin lyövä Hollywood-paatos saa hampaanjuuret vihlomaan. Ei millään pahalla, mutta.

Ylen ykkösellä seikkailtiin samoissa historiallisissa kehyksissä ja osin samojen teemojenkin parissa, mutta lähestymistapa sopi paremmin allekirjoittaneen mielialaan. Monsieur Batignole (Ranska 2002) osoittautui sympaattiseksi kertomukseksi saksalaisten kanssa kaveeraamaan päätyneestä lihakauppiaasta, joka pitkin hampain suostuu piilottelemaan vanhempansa kadottanutta juutalaispoikaa. Elokuvan tunnelmasta tuli mieleen tsekkiläinen Kolja (1996), vaikka tarinan aika ja olosuhteet olivatkin toisenlaiset.

Uskon, että hyvät teot eivät messua hyvyyttään maailmalle jousiorkesterin säestyksellä. Niitä ei listata ruudun alareunassa juoksevassa lahjoittajaluettelossa televisioidun hyväntekeväisyyskonsertin aikana (olenko ainoa, jota jo sana hyväntekeväisyys lievästi nirhii?). Niiden sankarillisuus voi näkyä vasta matkan päästä tai jälkeenpäin. Niin arkioloissa kuin kriisiaikoinakin ne ovat ennen muuta yksilön pieniä, suuria valintoja, joissa oma etu ja mukavuus jäävät hetkeksi taka-alalle. Ylevät aatteet ja suuret sanat voivat olla niistä kaukana. Joskus ne ovat hätäpäissään ja nurkkaan ajettuna tehtyjä. Kenties motiivina on ollut se, ettei tunne pystyvänsä elämään itsensä kanssa, jos valitsee toisin, eli kyse on viime kädessä myös omasta edusta. Ehkä joku pelkää helvettiin joutumista, jos jättää auttamatta lähimmäistään. Entä sitten? Teot on tehty. Ja se on tärkeintä.

- Sattumalta, vastaa elokuvan monsieur Batignole avuliaan ranskalaisnaisen kysyessä, miten mies päätyi auttamaan kolmea juutalaislasta Sveitsiin turvaan.
- Olin vain halukas tekemään sen, mitä minulta pyydettiin ja mikä silloin näytti tarpeelliselta, totesi Miep Gies, hollantilaisnainen, joka auttoi juutalaisvainojen uhrien symboliksi nousseen Anne Frankin perhettä piilottelemaan Amsterdamissa vuosina 1942-44. Uskon hänen puhuneen kaikkien niiden suulla, jotka eivät ole sulkeneet oveaan hädässä olevalta naapuriltaan.

Hyvää ihmisoikeuksien päivää!

Ei kommentteja: