Maksalaatikkokakku

Heinäkuun alussa Pagistaanissa täytettiin pyöreitä vuosia - kiistaton merkkitapahtuma, josta jouduin harmikseni olemaan poissa. Urosvahvistus, tuo aarre miesten joukossa, oli kuitenkin järjestänyt Sandylle hienot kymmenvuotiskemut onnittelukortteineen ja tarjoiluineen. Maksalaatikkokakku oli kuorrutettu kermavaahdolla ja koristettu koiranmakkarakynttilällä (päivänsankarin taipumukset tuntien palanpainikkeeksi tarjoiltiin pikkuinen tilkka punaviiniä, jo kymmenen vuotta sentään).

Sandylla on tapana tyhjentää kuppinsa sitä hitaammin ja hartaammin, mitä maukkaampaa sisältö on, joten nuorempi assistentti joutui seuraamaan toimitusta tuskaisena vieressä ahmittuaan oman kakkuosuutensa muutamassa sekunnissa. Kupin uumenista kuuluva murina sai kuitenkin kärkkyjän pysymään ruodussa.

Ajan vanumisesta

"Writing a thesis is a lonely obsessive activity. You live inside your head, nowhere else. University libraries are like madhouses, full of people pursuing wraiths, hunches, obsessions."
- Patricia Duncker: Hallucinating Foucault (1996)

Niinpä. Yritän palata takaisin pääni sisään ja jatkaa siitä, mihin ennen loman alkua jäin joutumatta kuitenkaan hyödyttömään paniikkiin kaikesta siitä, mitä syksyn aikana pitäisi saada tehdyksi. Ihme kyllä, viime viikolla mökillä sain kirjoitettua kepeästi muutaman tunnin päivässä. Ehkä se johtui juuri siitä, että olin lomalla, eikä kokopäiväisiä työntekopaineita ollut.

Muuten allekirjoitan täysin Virkanaisen osuvan toteamuksen ajan vanumisesta lomalla. Reissulta palattuani ehdin nukkua kotona kaksi yötä ennen suuntaamista Itä-Suomeen. Viimeiset puolitoista viikkoa ovat kuluneet jonkinlaisen autuaallisen ajattomuuden tilassa, johon olisi vaikeaa soveltaa kronologista kerrontaa. Jos oikein yritän, saan haalittua kokoon hajanaisia muistikuvia ja huomioita:

1) Opin vihdoin tekemään puusavottaa moottorisahalla. Metsänhoitajaisäni elätteli aikanaan toiveita, että suuntaisin metsäalalle, mutta kieltäytyi järjestelmällisesti - ja mielestäni hieman epäloogisesti - opettamasta minulle moottorisahan käyttöä peläten kai, että sahaisin koipeni irti tai valtimoni auki. Nyt ymmärrän hänen huolensa: vanha ja painava ammattisaha on joltisenkin raskas ja konstikas käsitellä. Mutta jälkeä sillä syntyy.

2) Äijäilyn vastapainoksi mökin vintiltä löytyi aarre: äidin ylioppilasmekko vuodelta 1957. Nyt ei enää tarvitse miettiä, mistä keksiä kolttu serkun häihin, muista kesäkinkereistä puhumattakaan. Kiitos siskon tekemien pienten muokkausten, vaate on täydellinen (luulen, etten malta olla laittamatta kuvaa näytille, kunhan ennätän). Harvoin hepeneistä riehaannun, mutta nyt mieleni tekisi vähän väliä hypistellä mekkoa ja siihen loistavasti sopivia hopeakenkiä, ah.

3) Lentävä hollantilainen oli jyhkeää katsottavaa, joskin juonen uskottavuusprosentti oli oopperamittakaavassakin tavallista alhaisempi (maailman meriä seilaava elävä kuollut kysyy viiden minuutin tuttavuuden jälkeen kapteenikollegaltaan, onko tällä naimakelpoista tytärtä, eikä isäpappa epäröi hetkeäkään luvata kalmakallelle ainokaistaan). Jaakko Ryhäsen bassoa oli mukava kuulla vihdoin livenä. Pagistaan kiittää lämpimästi kesäisen klaaniretken sponsoroinutta seniorijaostoa!

4) Siippa näki vihdoin enoni hulppean puuverstaan, mikä kirvoitti ihailevia kommentteja ja kaihoisia katseita (Pagistaanissahan puutyöt tehdään kesäisin parvekkeella ja talvella kylpyhuoneessa). Kuriositeettina mainittakoon, että enon ja tämän vaimon taloudessa asuu myös kaksi karvaista kirkkoisää, cairnterrierit Gregorius ja Basileios, joiden kanssa jälleennäkeminen on aina yhtä estottoman riehakas.

5) Liekö kyse ilmastonmuutoksesta, mutta laidunahojen puutteessa vähiin käyneet metsämansikat näyttävät tekevän uutta tulemista. Keräsimme niitä vaivatta ainakin pari litraa, eivätkä apajat näyttäneet merkkejä tyhjenemisestä. Tähän saakka kesän saalis samoilta paikoilta on ollut muutama kouranpohjallinen.

6) Vaatii hurjaa tahdonvoimaa palata etelään ja jättää taakseen tutut sienipaikat, joille on nousemassa ennennäkemätön määrä kantarelleja. Toistan, ennennäkemätön. Surutyö jatkuu yhä.

7) Pitkä ja tympeä ajomatka kotiin on kahta karumpi, kun edellisenä iltana on vietetty perusteellisia lomanlopettajaisia kera saunan, loimulohen, metsämansikoiden ja akvaviitin sekä istuttu aamuyöhön tulen ääressä katsellen lepakoita ja kuunnellen muun muassa DDR:n kansallislaulua.

Kotitalon ilmoitustaululla oli odottamassa tiedote, jossa kerrottiin räjäytystöitä jatkettavan lähimaastossa ainakin elokuun loppuun. Parvekkeemme alle ilmestyneessä infernaalisessa kaivannossa ryskäminen jatkuu puolestaan syksyn ja talven yli, vaikka elättelimme hiljaista toivoa koneiden siirtymisestä piakkoin kauemmaksi.

Niin kuin ei työmaassa olisi riesaa kyllin, vessanpyttymme on alkanut päästellä merkillisiä ääniä. Epäilemme, että talon viemäriputkissa lymyää näkki, Iku-Turso tai muu hiisi. Pitäisiköhän pesuhuoneen oveen laittaa pönkä yöksi? Liekö pelastuslaitoksesta apua, vai onko tiukan paikan tullen turvauduttava oman käden oikeuteen ja jäähakkuun?

Pagistaanissa on siis palattu arkeen tavalla jos toisellakin.

Jäätikköä pitkin paratiisiin

En aio piinata teitä seikkaperäisellä matkakertomuksella, mutta joitakin maistipaloja ajattelin pitkäpiimäisyyden uhallakin tarjoilla. Itse haen paljon reissutietoa ja -vinkkejä verkosta, ja tavallisten tallaajien kokemukset ovat usein kaikkein informatiivisinta luettavaa. Koska Pagistaanin retkeilyjaosto ei ole saanut edes aloitettua aiheeseen liittyvien sivujen väsäämistä, saa blogi palvella näiden(kin) jaaritusten julkaisualustana.

Kuten mainitsin, kävin viikon alppipatikkani päätteeksi katsomassa, millaiset näkymät Gran Paradiso-vuorelta avautuvat. Suuremmat vuoret ja viikkokausien teltassa kärvöttäminen ovat urosvahvistuksen heiniä (kuvia Denalin retkeltä löytyy muuten täältä), mutta viimekesäiset kokemukset Allalinhornin Hohlaubgrat-reitiltä saivat allekirjoittaneen kiinnostumaan Alppien lukuisista "nelitonnisista", ainakin teknisesti helpommista tapauksista, joihin Gran Paradisokin kuuluu.

Gran Paradiso on 4061 metrin komeudessaan korkein kokonaan Italian puolella olevista vuorista, mutta hyvällä säällä - mikä on ehdoton edellytys koko kapuamiselle - ainoa varsinainen haaste ohuen ilmanalan lisäksi on jäätiköiden ylitys. Sitähän ei periaatteessa pitäisi tehdä kuin köysistönä, mutta koska kyseinen jäätikköosuus on suhteellisen turvallisen ja railottoman maineessa, uskaltauduin tekemään retkeni niin sanotusti soolona. Sitä paitsi Gran Paradiso on siinä määrin suosittu mäki italialaisten keskuudessa, ettei yksinäisestä jäätikkötaipaleesta ollut pelkoa.

Retkeni oli tosin tyssätä alkuunsa Vittorio Emanuele-rifugiolle. Kyseinen vuoristomaja on perusreitin lähtöpiste, josta saa yöpaikan runsaine illallisineen ja keskieurooppalaisen niukkoine varhaisaamiaisineen varsin edulliseen hintaan. En ollut viitsinyt ottaa omia jäärautoja ja -hakkua mukaan reissuun, koska tiesin, että ne saa myös vuokrattua viimeistään rifugiolta, ja olisin joutunut kantamaan romppeita koko patikkaretkeni ajan (tosin sittemmin osoittautui, että jääraudat olisivat olleet joissakin solanylityksissä ihan tarpeen). Varmistin vuokrausasian vielä Pontin leirintäalueella, jonne jätin telttani.

Mutta kuinka ollakaan: rifugion henkilökunta ilmoitti, ettei välineitä vuokrata yksinliikkujille.

Gran Paradisollahan käy paljon sooloilijoita, ja niin kauan kuin he käyttävät omia varusteitaan, ei kenelläkään ole asiaan mitään sanomista. Mutta rifugio ei, ymmärrettävää kyllä, halua antaa "virallista" tukeaan ilman köysistöä liikkumiselle. Jos jotain sattuu, saattavat pölkylle joutua myös varusteiden vuokraajien päät. Asia ratkesi, kun liittouduin yhteen erään vanhemman slovakkimiehen kanssa - tällä kun oli köysi repussaan, ja olimme jo leirintäalueella jutelleet niitä ja näitä kömpelön yleisslaavinkielemme sallimissa rajoissa.

Erinäisten sattumien vuoksi päädyimme kuitenkin kulkemaan omia teitämme, joten syyllistyin häpeäkseni vuokrausasiassa lievään vilunkiin. Hävetti kahta enemmän, kun sain vuorelta palattuani rifugiomaksuuni tuntuvan alppikerhoalennuksen, vaikka sanoin, etten kuulu kerhoihin. Mutta puolustavana asianhaarana mainittakoon, että aioimme kyllä slovakkitoverini kanssa muodostaa köysistön.

Itse taivallus oli yllättävän kevyt. Siitä lienee kiittäminen hyvää akklimatisoitumista, olinhan viettänyt jo yli viikon parin, kolmen kilometrin korkeudessa. Osa suoraan merenpinnan tasolta vuorelle tulleista kiipeäjistä näytti olevan aika huonovointisia; jo neljä kilometriä saa äkkiseltään pään humisemaan ja jalat tuntumaan raskailta.

Lähdin paarustamaan ykkösvaihteella ylöspäin otsalampun valossa neljän aikaan aamulla ja palasin rifugiolle noin yhdeltätoista aamupäivällä. Huipulla olin yhdeksän maissa, tosin viimeiset metrit niin sanotulle Madonna-huipulle jätin suosiolla uupumaan. Sinne olisi nimittäin pitänyt olla jonotusnumero lukuisten ohjattujen ryhmien taiteillessa kapealla, jäisellä kiviharjanteella köysien ja varmistusten kanssa, enkä halunnut jäädä viimaan odottelemaan puoleksi tunniksi semminkään, kun takaa lappoi koko ajan lisää köysistöjä oppaiden johdolla.

Hieman harmillisen, joskin koomisen päätöksen muuten onnistunut vuoriretkeni sai parin kilometrin korkeudessa sijaitsevalla leirintäalueella, jonne jatkoin suoraan lyhyen varusteidenpalautuspysähdyksen jälkeen. Telttani kylkeen oli yönseudun aikana ilmestynyt juhlavan kokoinen palkeenkieli, jonka syntytapa tuntui mysteeriltä. Mutta minkäpä teet, paikatahan se piti.

Korjaustoimien jälkeen aloin väsyneenä ja nälissäni etsiskellä teltasta ruokapussia, johon olin jättänyt pari retkimuonapakkausta ja kaurahiutaleita. Pussista oli kuitenkin jäljellä vain muutama riekale nurmikolla, jolloin osasin hahmottaa repeämästäkin kynsien tai hampaiden jäljet. Leirintäalueen henkilökunta osasi oitis nimetä rötöstelijän ketuksi. Myös saksalainen telttanaapurini mainitsi nähneensä kesynpuoleisen repolaisen pyörivän telttojen lähettyvillä.

Ruokaahan ei pitäisi koskaan jättää telttaan (esimerkiksi amerikkalaisissa kansallispuistoissa tästä ollaan erityisen tiukkoja karhujen vuoksi), mutten olisi arvannut, että leirintäalueella teltassa säilytetyt, taatusti tuoksumattomat retkimuonapakkaukset joutuisivat parempiin suihin. Mutta kettu oppivaisena eläimenä oli tuskin ensimmäistä kertaa asialla.

Onneksi leirintäalueen hyvin varustetusta pikkupuodista löytyi ruhtinaallisesti ruokatäydennystä tuoreesta leivästä pecorinojuustoon. Ketulle saattoi kyllä vesi maistua suolaisen, kuivatun lasagnen popsimisen jälkeen.

Navetta agricoltura

Italia on siitä mukava kieli, että sitä osaamatonkin reissaaja pärjää sen kanssa miten kuten hyvän sanakirjan ja fraasikokoelman turvin. Toisin kuin vaikkapa ranskassa, lausuminen suhteessa kirjoitusasuun on yksinkertaista. Puheen rytmiin pääsee nopeasti kiinni. Monien sanojen ydin on yhteinen muiden romaanisten kielten kanssa. Ja kun edes yrittää - ja yhdistää yrittämiseensä vimmatun hymyilemisen ja huitomisen - saa pian koko kylän avukseen selvittämään kommunikointiongelmaa.

Kirjoitetusta italiasta suomalainen saa myös irti paljon verbaalista iloa, kiitos kaksoiskonsonanttien ja vokaalien vinkeän yhteispelin. Ehehehe.

Joutaakin jo

Edelliseen viestiin viitaten: satunnaisen matkailijan kannattaa naemma valttaa koppeja ja komeroita muutenkin kuin kirkoissa.

Talla kertaa kyseessa oli torinolaisen vaatehtimon sovituskoppi. Siella allekirjoittanut oli onnistunut kiskomaan ylleen aletangosta loytamansa tuppimaisen retongin, joka houkuttelevalla vedenvihreydellaan sai muistamaan serkkutyton lahestyvat haat. Vetoketjuttoman vaatteen pois riisuminen osoittautui kuitenkin odotettua hankalammaksi ja sain kimpuroida hyvan tovin sokkona, kadet taivasta kohti sojottaen, ennen kuin paasin koltusta eroon (olo oli samanlainen kuin joskus kymmenkesaisena, jolloin sain paahani ryomia jattikokoiseen putkikassiin ja sulkea vetoketjun - onneksi aitini oli samassa huoneessa ja paasti minut pois kuullessaan epatoivoisen ulinani kassista).

Jos olisin joutunut paniikkiin ja aitynyt huutamaan apua, olisi naky voinut pelastaa myyjien ja asiakkaiden paivan. Semminkin, kun fiiniin vaatteeseen yhdistyivat joltisenkin kolhuiset kintut ja jamerat, nahkaiset, miesten mallia olevat vaelluskengat.

Torinolla tuntuu muutenkin olevan vahan nena pystyssa, Vuittonin laukku kainalossa ja Hermeksen huivi kaulassa. Tama on ihan kaunis ja vihrea kaupunki, mutta Genovan vanha osa oli rahjaisine, hamarine kujalabyrintteineen ja vuosisatojen aikana kiveen pinttyneine elamanhajuineen jotenkin sympaattisempi ja helpommin lahestyttava.

Cinque Terren kansallispuisto oli komea, joskin hieman ruuhkainen kokemus. Lahdin liikkeelle Genovasta junalla ennen auringonnousua paastakseni kulkemaan mahdollisimman pitkan huikosen viileaan aikaan. Alkumatkan sainkin kavella itsekseni yrttien ja meren tuoksua haistellen, mutta aamupaivan mittaan kivisille ja kapeille poluille alkoi valua yha enemman vakea. Puoliltapaivin ehdin viidenteen ja viimeiseen kalliokylaan, jossa hetken mielijohteesta vuokrasin pintasukellusvalineet (bikinit olin jo kaukonakoisesti laittanut shortsien ja paidan alle), ostin vahan evasta mukaan ja etsin kiviselta rannalta rauhallisen sopen.

Leppoisa snorklausiltapaiva aalloissa keinuen ja rantakallioiden vedenalaista elamaa vakoillen oli joltisenkin taydellinen loppukaneetti hienolle reissulle (sovituskoppiepisodia ei lasketa). Tasta joutaakin jo vahitellen kotiin torinolaisen hostellin ja milanolaisen lentokentan kautta; huomenillalla toivon mukaan luvassa on kaksi- ja nelijalkainen vastaanottokomitea, sauna ja oma sanky.

Pesto alla Genovese

Buongiorno! Sankarimatkaajanne oli juuri vahalla pistaa uteliaan nenansa valaistuun, lasioviseen kaappiin genovalaisessa Pyhan Lorenzon katedraalissa, mutta huomasi viime hetkella, etta kyseessa oli varattu rippituoli.

Kaappien kanssa kannattaa olla varovainen.

Oli mielenkiintoista nahda maiseman muutos jyskyteltaessa junalla Alpeilta Valimerelle. Ensin on jyrkkia vuoria ja laaksoja, sitten Piedmonten tasangot ja viimeiseksi Ligurian pehmean metsainen rannikkovuoristo. Reilun viikon patikkaosuus kirjaimellisesti huipentui torstaina, jolloin loistosaa ja muutenkin kohdalleen osuneet olosuhteet sallivat kapuamisen Gran Paradisolle (4061 m). Huomenna olisi aikomus kulkea viela muutaman tunnin reitti UNESCO:n suojelemassa Cinque Terren kansallispuistossa, joka kaytannossa tarkoittaa viitta jyrkkaan rantamaastoon rakennettua kalastajakylaa Genovasta itaan.

Museoitahan taalla riittaisi, mutta epakulturellina laiskurina taidan keskittya vanhan merimahtikaupungin kapeiden kujien kiertelyyn seka lukemattomilla tavoilla hoystettyjen focaccialeipien ja taatusti kypsien hedelmien maisteluun. Taalla voisi oikeasti viettaa aikansa gastronomisen tayttymyksen onnellisessa nirvanassa laiduntaen.