Kerjäämisestä ja muutoksesta

Suomen Kuvalehdessä oli silmiä avaava reportaasi Intian kastittomista. Tuntuu käsittämättömältä, miten perustavanlaatuisesti syntyperä voi määrätä ihmisen elämänkulun - ja miten järjestelmällisesti ja tietoisesti yhteiskunta edelleen moista tukee.

Suomessa ihmetellään romanikerjäläisiä ja mietitään, kieltääkö kerjääminen vai ei. Kerjuukieltoa on vastustettu, koska kerjäämisen perimmäisenä syynä on köyhyys, eikä sitä kieltämällä poisteta.

Kysymys on hirmuisen kiperä. Itse olen yrittänyt lähestyä asiaa kysymällä, mikä on kieltämisen vaihtoehto. Käytännössä se on hyväksyminen. Mitä silloin hyväksytään? Se, että Suomeen vakiintuu uusi "ammattikunta". Hyväksytään, että osa ihmisistä kerää elantonsa istumalla kadulla muiden heitellessä heille ropoja. Hyväksytään, että he ovat käytännössä sosiaaliturvan, työterveyshuollon ja eläkejärjestelmän ulkopuolella. Kerjäämisen hyväksymisellä hyväksytään myös se, että kaupunkien liepeille syntyy ensin leirejä, sitten slummeja omine ongelmineen.

Ennen muuta hyväksytään, että kerjäläisten lapset kasvavat samanlaiseen elämään. Vai onko tosissaan kuviteltu, että leireistä lähdettäisiin reppu selässä kouluun vanhempien lähtiessä kadulle kerjäämään?

Suoraan sanottuna minusta kerjäämisen hiljainen hyväksyminen kuulostaa tylymmältä kerjääviä ihmisiä kohtaan kuin se, ettei tällaista elannonhankkimistapaa haluta rakenteellisesti tukea. En nyt suoraan lähde vertaamaan asiaa Intian kastittomien tilanteeseen - se olisi aika kestämätöntä - mutta hieman samansukuisesta kollektiivisesta villaisella painamisesta tässäkin on kyse.

Romanikysymys noin ylipäänsä on ehdottomasti Euroopan yhteinen. Sitä ei EU:n ja vapaan liikkuvuuden aikana kukaan voine kieltää. Eikä kerjäämisen kieltäminen Suomessa tarkoita minusta sitä, että ongelmalle käännetään selkä. Ainakaan sen ei tarvitsisi, tai pitäisi, tarkoittaa sitä.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Pelkällä rahan syytämisellä tuskin päästään puusta pitkään. Ei myöskään sillä, että muutosta aletaan ohjata ylhäältä päin.

En tunne itäeurooppalaisia romanikulttuureja likikään tarpeeksi pystyäkseni pohtimaan, mitkä olisivat konkreettisesti parhaita tapoja ryhtyä rakentamaan pysyvää muutosta (takavuosina olen kyllä käynyt romanikylässä Romanian maaseudulla ja kokenut pyyteetöntä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta - ja olen myös nähnyt, millaista romanien elämä on saman maan kaupunkien kaduilla). Mutta syy- ja seuraussuhteet pitäisi ainakin selvittää juurta jaksaen. Miksi tilanne on se, mikä on - esimerkiksi sietämättömän köyhät olot? Mitä ihmiset elämältään haluavat? Mitkä tekijät estävät sen, etteivät he elä sellaista elämää kuin haluaisivat? Missä määrin kyse on ulkopuolisten harjoittamasta syrjinnästä, missä määrin omista perinteistä, tottumuksista ja niin edelleen?

Perinteet ja tottumukset ovat jännä juttu. Niiden voimaa ei minusta pitäisi aliarvioida ikinä, kun pohditaan inhimillisen muutoksen mahdollisuuksia ja väyliä. Juttelin joskus lestadiolaisen opiskelukaverini kanssa pitkään ja hartaasti. Hän kertoi, että sekä hän että hänen puolisonsa olivat kasvaneet lestadiolaisissa kodeissa. He tiedostivat, että monilla tavoilla elämäntapa - kuten rajaamaton lapsimäärä - oli jotain muuta, kuin mitä he henkilökohtaisesti olisivat valinneet. Kaverini omien sanojen mukaan koko asia tuntui monella tavalla "järjettömältä". Mutta koska he olivat siihen kasvaneet ja olivat osa yhteisöä, tuntui toisenlainen valinta täysin mahdottomalta. He olivat lestadiolaisia, pysyisivät sellaisina ja kasvattaisivat omat lapsensa kaltaisikseen.

Samalla tavalla me kaikki olemme kiinni omissa taustoissamme, tiedostimme sitä tai emme. Tavalla tai toisella tausta ja kasvuympäristö ovat ohjailleet elämänvalintojamme. Tärkeä, ehkä epäkorrektiksi koettu kysymys onkin myös se, miten romaniyhteisöissä suhtaudutaan vaikkapa juuri kerjäämiseen. Onko se sinällään hyväksytty tapa hankkia elanto, työ muiden joukossa? Vaikka suomalaisen valtaväestön edustajaa hävettäisi jo pelkkä ajatus istumisesta muki kourassa kadunkulmassa, ei omaa häpeäänsä pitäisi automaattisesti projisoida koskemaan kaikkia muitakin.

Onkin inhimillistä realismia kysyä, että jos koulutetut, nuoret, maailmaa nähneet ihmiset ajattelevat henkilökohtaisen muutoksen mahdollisuudesta (tai mahdottomuudesta) opiskelukaverini tavoin, mitä siitä voi odottaa ajattelevan ihmisten, jotka ovat kenties lukutaidottomia eivätkä ole nähneet juuri muuta kuin kotikylänsä, ehkä hyvinkin vahvan sukuyhteisön sekä edeltävät sukupolvet, jotka ovat toimineet jollain tietyllä tavalla? Etenkin, jos tähän yhdistetään vielä valtaväestön harjoittama avoin tai näkymättömämpi syrjintä ja pyrkimys pitää porukka "omalla paikallaan"? Tässä valossa esimerkiksi muualle kerjäämään lähteminen voi ihan oikeasti näyttäytyä järkevämpänä valintana toimeentulon turvaamiseksi kuin ryhtyminen rimpuilemaan olosuhteita vastaan.

Itse näen asian jotenkin niin, että on turha toivoa kokonaisten ihmisyhteisöjen lähtevän muutoksen tielle isollakaan rahalla, holhoamisella tai ulkoa ohjailluilla päätöksillä. Jos sellaista tapahtuu, se on poikkeus. Mutta "muutoshakuisemmille" yksilöille (joita löytyy aina joka yhteisöstä) on turvattava esteetön ja syrjimätön polku toisenlaisiin valintoihin ennen muuta koulutuksen kautta: lapset kouluun, jossa he myös pysykööt riittävän pitkään. Mahdollisuus - ja sopiva paine - kouluttautua on vajavaisen ymmärrykseni mukaan paras ja käytännössä ainoa tie pysyvään, ihmisyhteisön sisältä lähtevään muutokseen. Tietysti kouluttautumisen pitäisi myös johtaa johonkin, kuten parempaan työllistymiseen.

Me ihmiset olemme samaa lajia ja kulttuurieroista huolimatta monissa asioissa hyvin samanlaisia. Ainakin valtaosa meistä haluaa syntyperästä, kielestä tai kulttuurista huolimatta elää elämänsä joltisenkin mukavasti ja turvattuina, vailla suuria tai pysyviä uhkia. Tähän tavoitteeseen itse kukin pyrkii keinoilla, jotka kaiken opitun valossa tuntuvat järkeviltä. Mitä vaikkapa Euroopan romaneihin tulee, mahdollisuudet ja kannustimet turvattuun elämään on luotava muualle kuin eurooppalaisten kaupunkien kaduille tai rikollisuuteen. Se ei ole minusta syrjintää tai välinpitämättömyyttä, vaan inhimillisyyttä kaikkia asianosaisia kohtaan.

(Ja näin Pagistaanissa on ratkaistu jälleen yksi suuri kysymys. Ei kestä kiittää.)