torstaina, syyskuuta 01, 2011

Liikunta tulee ensin

YLE uutisoi eilen, että liika rakkaus voi laukaista lemmikin stressin. Hassu otsikko toi ensin mieleen koiran, joka joutuu paniikkiin omistajansa tiukassa karhunhalauksessa. Itse juttu pohjautui eläinlääkäri Pilvi Vaajakarin haastatteluun ja oli täyttä asiaa. Eläinlääkärin mukaan lemmikkien - erityisesti koirien - stressi on lisääntynyt ilmiö ja oirehtii ihmisen näkökulmasta "ongelmakäyttäytymisenä", kuten paikkojen tuhoamisena ja yliaktiivisuutena.
- Tänä päivänä ihmisten elämänrytmi on niin hektinen, että se lemmikki jää liian vähälle huomiolle, hän toteaa.

Huomiotakin on monenlaista:

Ensin pitää selvittää, ovatko elämän perusarvot kunnossa. Koira esimerkiksi on hyvin vähään tyytyväinen, mutta asiat pitää ottaa oikeassa järjestyksessä. Ensimmäiseksi pitää tyydyttää koiran liikunnan tarve, se on kaiken A ja O. Mikäli lemmikki ei saa riittävästi toimintaa, se alkaa purkautua jollain muulla tavalla. Toinen asia on se, että tyydytetään ne muut tarpeet, kuten ravinnontarve. Vasta viimeisenä tulee hellyydentarve.

- Meillä ihmisillä on tapana rakastaa lemmikkejä liikaa. Usein tyydytämme ensin koiran hellyydentarpeen ja liikunta tulee viimeisenä. Tämä on yksi seikka, joka aiheuttaa mielestäni paljon ongelmia.


Koirien suosio lemmikkeinä kasvaa koko ajan. Kennelliiton mukaan Suomessa on tällä hetkellä noin 600 000 koiraa. Olen miettinyt, miten koiramäärän kasvu suhteutuu siihen, että suomalaiset liikkuvat aina vain vähemmän, monet eivät käytännössä ollenkaan. Minkä verran lienee Suomessa koiria, joita kyllä rakastetaan perheenjäseninä, mutta jotka eivät kiireisen arjen keskellä saa liikuntaa - ainakaan riittävästi? Ilmeisesti paljon, päätellen siitä, että koirillakin diagnosoidaan yhä enemmän "elintapasairauksia".

Surullista on tietysti se, että ihminen voi valita itse oman elintapansa, hänen kumppaninaan elävä koira ei. Hää o sus, sitä ei pitäisi kenenkään meistä koiranomistajista unohtaa, vaikka lemmikki olisikin ulkonäöltään lähempänä sohvatyynyä ja tykkäisi nukkua kainalossa.

3 kommenttia:

Jenni kirjoitti...

Olipa taas hyvä kirjoitus. Vähemmän halailua, enemmän verta, luuta ja sporttia. Auuuuuuu!

Apropos: saman logiikan riivaamat myös tekevät koiristaan sietämättömästi käyttäytyviä, ylipainoisia paskapäitä, kun eivät raski johtaa laumaa, vaan antavat piskin pomoilla. "Pepellä on asiaa äidille", "No ei sitten mennä sinne, jos Pepe ei tahdo". "Pepe ei, ei, ei, ei, ei, no ota sitten".

Veloena kirjoitti...

Hyvä kirjoitus. Ja en tietysti voi olla miettimättä, miten totta tämä on usein myös ihmisen kohdalla. Ainakin mun. Kyllä liikunta vaan, ikävä kyllä, pitää päätä aika terveenä.

Ja siksi koira on mainio. Sen kanssa ulkoilu tukee molempien tervepäisyyttä. :)

Kati Parppei kirjoitti...

Jeh. Satuin vätkyttämöllä katsomaan tovin jotain jenkkien "ongelmakoirien" koulutusohjelmaa. Esimerkkitapauksena oli bokseri, jota vietiin hihnalenkille noin kaksi kertaa kuussa (!). Aidatulla pihalla se sai aluksi ulkoilla, mutta kun se karkaili hyppäämällä aidan yli (kas kummaa), laittoi perhe pihalle sähköaidan. Saatuaan kerran kunnon sähköiskun koira ei uskaltanut enää juoksennella pihallakaan. Siinä sitten ihmeteltiin, kun eläin oli aivan pitelemätön, pisti paikat päreiksi ja söi kaikki, jotka tulivat ovesta sisään.

Tuo nyt oli surullinen ääritapaus, mutta samaa totaalista tietämättömyyttä ja kyvyttömyyttä asettua eläimen asemaan taitaa löytyä paljon.

Ja aina näiltä oppii uutta... Meillä into liikkumiseen havainnollistuu kiintoisalla tavalla vanhemman uroskoiran kautta: se riemastuu ihan eri tavalla juoksulenkille kuin perusmarssille lähdöstä. Luulisi, että koira tykkäisi kaikkein eniten leppoisista haistelulenkeistä, mutta ei, juuri juoksulenkkiskenaario saa koiran hyppimään metrin ilmaan ja ulahtelemaan riemusta.

En tietenkään tarkoita, että koirat olisivat onnettomia, jos niitä ei viedä nimenomaan juoksulenkeille. Mutta on kiintoisaa ymmärtää, että koiran geenistöön on ohjelmoitu suden matkaavoittava reviirintarkistusravi, jossa ihminen ei pysy mukana kuin juoksemalla tai pyöräilemällä, ja että ainakin jotkut koirat nauttivat päästessään "toteuttamaan itseään" myös sen kautta.

Opettavaista on myös useamman koiran lauman seuraaminen. Siinä tajuaa, että niillä on ihan omat sääntönsä ja juttunsa, eivät ne ole mitään pieniä ihmisiä ja mamman kultia. Samalla viimeistään kaksijalkainen sisäistää senkin, että itselleen on varattava viimeinen sana joka tilanteessa ja että koirien omista hierarkioista huolimatta ihmisen on kannettava "ylijohtajan" vastuu.