Toissa päivänä Suomen Kulttuurirahaston myöntämät apurahat tulivat virallisesti julki, joten tiedotettakoon Pagistaanissakin allekirjoittaneen saaneen
kuvauksia keskiaikaisista taisteluista venäläisessä historiankirjoituksessa ja niiden merkitystä kansallisten identiteettien muotoutumiselle käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen, kolmivuotisen apurahan ensimmäisen vuoden apurahana 25.000 euroa
En kyllä muista aihettani aivan noin kapulaisesti muotoilleeni, mutta asia tullee selväksi: työnteon puitteet on turvattu kolmeksi vuodeksi eteenpäin, jos en nyt aivan lekkeriksi hommaa lyö. Kiitos!
keskiviikkona, helmikuuta 29, 2012
lauantaina, helmikuuta 25, 2012
Valmiiksi tallattu polku
Ruotsin kuninkaallisten lisääntymisuutisten myötä tuli mietiskeltyä monarkiaa nykypäivänä. En lapsena ymmärtänyt mitään prinsessaleikkien päälle, eikä kuninkaallisten vetovoima ole oikein auennut aikuisiälläkään.
Jotakin tarvetta kuningashuoneisiin liittyvät uutiset meissä kuitenkin täyttävät. Tänään Helsingin Sanomissa siteerattiin tutkija Carl-Erik Grimstadia, joka
kutsuu Pohjolan kuningashuoneita massamediakulttuurin ruokkimiksi ylläpitomonarkioiksi. Niitä ylläpidetään, jotta saisimme virkistävää viihdettä.
Näinhän se on. Luulen, että kuninkaallisissa kiehtoo tietty ristiriita: toisaalta heitä kadehditaan, toisaalta pohditaan, onko moinen näytteillä olo edes elämää. Myös moralisointi on osa kuviota; kansahan se on, joka lopulta maksaa viulut.
On kiinnostavaa miettiä, mistä kateus nousee. Miksi esimerkiksi Kate Middletonin kuninkaallista naimakauppaa pidettiin todellisena onnenpotkuna ja joka tytön unelmana, vaikka perillisten, kuninkaallistenkin, tuottamisen näkeminen naisen elämäntehtävänä ei varsinaisesti ole enää nykypäivää?
Osin kyse voi olla puhtaasti pinnallisista asioista: taloudellisesti turvatusta elämästä, ajan viettämisestä kuuluisuuksien kanssa. Mutta sama on saavutettavissa - ainakin teoriassa - kun pelaa korttinsa taitavasti ja onnistuu joko haalimaan miljoonaomaisuuden tai lyömään hynttyyt yhteen jonkun kanssa, jolla sellainen on. Ei siihen monarkiaa tarvita.
Epäilenkin, että kuninkaallisten ihailussa ja kadehtimisessa mennään syvemmälle ihmismielen uumeniin ja kysymyksiin elämän merkityksellisyydestä. Kuninkaallinen on aina joku. Hänet huomataan hänen eläessään ja muistetaan kuoltuaan. Ainakin näennäisesti hänen elämällään on enemmän merkitystä kuin tavallisella Virtasella tai Jönssonilla. Tuo merkitys on lisäksi olemassa sisäsyntyisesti: ei tarvitse tehdä Nobelin arvoista keksintöä tai muuta huomattavaa jättääkseen jälkensä kansakunnan tai jopa ihmiskunnan historiaan.
Nykypäivänä medianäkyvyys ja jonkinasteinen julkisuus tuntuvat olevan aiempaa suuremman ja nuoremman kansanosan toiveissa. Elämä "tavisten" arjen yläpuolella näyttäytyy hohdokkaana, vaikka luulen, että lopulta kyse on jonkinlaisesta kollektiivisesta identiteettikriisistä, jonka voittajina nähdään yleiseen tietoisuuteen ankkuroituvat onnekkaat. Elämän merkityksen koetaan jotenkin syntyvän siitä, että oma olemassaolo on mahdollisimman monen tiedossa (niille, jotka julkisuudessa ovat, valjennee pian asioiden todellinen laita ja harhaluulot median suomasta eksistentiaalisesta täyttymyksestä - jos niitä on edes ollut - karisevat nopeasti).
Arvelisin, että kuninkaallisten elämää kadehtitaan myös siksi, että heillä näyttää olevan edessään valmiiksi tallattu polku. Paradoksaalista kyllä, samaa asiaa myös kauhistellaan, samaan tapaan kuin julkisuuden kaksiteräistä miekkaa. Mutta kun ajatellaan kaikkia niitä valintoja, joita (nyky)ihminen joutuu tekemään varhaisnuoruudestaan alkaen, ajatus valmiista, "kohtalon sanelemista" optioista on ahdistavuudessaankin jollain tapaa houkutteleva - semminkin, kun siihen liittyy mainittu merkityksellisyyden oletus.
Toisaalta monarkian edustajille on tarjolla arkisten valintojen laaja kirjo, jonka mahdollistaa tietty taloudellinen huolettomuus. Lomaillako Barbadoksella vai Malediiveilla? Siinä, missä keskivertokansalainen kamppailee suurten elämänvalintojen kanssa, jotka eivät kuitenkaan takaa laajoja valinnanmahdollisuuksia arjessa, kuninkaallisten osalta suuret valinnat on ainakin teoriassa tehty valmiiksi, jolloin elämänsisältöä voi hakea vapaaehtoisista hyväntekeväisyyshankkeista, kulutusvalinnoista, matkustelusta ja muista mukavuuksista, jotka sivustakatsojan silmissä näyttävät saavuttamattomuudessaan houkuttelevilta. Kultainen häkki on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin kuvaava metafora.
En tiedä, menevätkö nämä pohdinnat rytinällä metsään. En myöskään tiedä, miten yleistä kuninkaallisten tai muiden "etuoikeutettujen" kadehtiminen ylipäänsä on. Luulisin, että se joka tapauksessa karisee iän myötä, aivan kuten muukin julkkisten ja julkisuuden ihannointi. Vai kariseeko se? Toivottavasti sentään, kun ihmiset asettuvat vähitellen taloksi omaan elämäänsä ja alkavat hyväksyä naaman, joka aamuisin peilistä katsoo.
Elämän merkityksellisyyden etsimiseen voikin sitten vierähtää koko elinikä, mutta se olkoon eri tarina, kullakin itsensä näköinen.
Jotakin tarvetta kuningashuoneisiin liittyvät uutiset meissä kuitenkin täyttävät. Tänään Helsingin Sanomissa siteerattiin tutkija Carl-Erik Grimstadia, joka
kutsuu Pohjolan kuningashuoneita massamediakulttuurin ruokkimiksi ylläpitomonarkioiksi. Niitä ylläpidetään, jotta saisimme virkistävää viihdettä.
Näinhän se on. Luulen, että kuninkaallisissa kiehtoo tietty ristiriita: toisaalta heitä kadehditaan, toisaalta pohditaan, onko moinen näytteillä olo edes elämää. Myös moralisointi on osa kuviota; kansahan se on, joka lopulta maksaa viulut.
On kiinnostavaa miettiä, mistä kateus nousee. Miksi esimerkiksi Kate Middletonin kuninkaallista naimakauppaa pidettiin todellisena onnenpotkuna ja joka tytön unelmana, vaikka perillisten, kuninkaallistenkin, tuottamisen näkeminen naisen elämäntehtävänä ei varsinaisesti ole enää nykypäivää?
Osin kyse voi olla puhtaasti pinnallisista asioista: taloudellisesti turvatusta elämästä, ajan viettämisestä kuuluisuuksien kanssa. Mutta sama on saavutettavissa - ainakin teoriassa - kun pelaa korttinsa taitavasti ja onnistuu joko haalimaan miljoonaomaisuuden tai lyömään hynttyyt yhteen jonkun kanssa, jolla sellainen on. Ei siihen monarkiaa tarvita.
Epäilenkin, että kuninkaallisten ihailussa ja kadehtimisessa mennään syvemmälle ihmismielen uumeniin ja kysymyksiin elämän merkityksellisyydestä. Kuninkaallinen on aina joku. Hänet huomataan hänen eläessään ja muistetaan kuoltuaan. Ainakin näennäisesti hänen elämällään on enemmän merkitystä kuin tavallisella Virtasella tai Jönssonilla. Tuo merkitys on lisäksi olemassa sisäsyntyisesti: ei tarvitse tehdä Nobelin arvoista keksintöä tai muuta huomattavaa jättääkseen jälkensä kansakunnan tai jopa ihmiskunnan historiaan.
Nykypäivänä medianäkyvyys ja jonkinasteinen julkisuus tuntuvat olevan aiempaa suuremman ja nuoremman kansanosan toiveissa. Elämä "tavisten" arjen yläpuolella näyttäytyy hohdokkaana, vaikka luulen, että lopulta kyse on jonkinlaisesta kollektiivisesta identiteettikriisistä, jonka voittajina nähdään yleiseen tietoisuuteen ankkuroituvat onnekkaat. Elämän merkityksen koetaan jotenkin syntyvän siitä, että oma olemassaolo on mahdollisimman monen tiedossa (niille, jotka julkisuudessa ovat, valjennee pian asioiden todellinen laita ja harhaluulot median suomasta eksistentiaalisesta täyttymyksestä - jos niitä on edes ollut - karisevat nopeasti).
Arvelisin, että kuninkaallisten elämää kadehtitaan myös siksi, että heillä näyttää olevan edessään valmiiksi tallattu polku. Paradoksaalista kyllä, samaa asiaa myös kauhistellaan, samaan tapaan kuin julkisuuden kaksiteräistä miekkaa. Mutta kun ajatellaan kaikkia niitä valintoja, joita (nyky)ihminen joutuu tekemään varhaisnuoruudestaan alkaen, ajatus valmiista, "kohtalon sanelemista" optioista on ahdistavuudessaankin jollain tapaa houkutteleva - semminkin, kun siihen liittyy mainittu merkityksellisyyden oletus.
Toisaalta monarkian edustajille on tarjolla arkisten valintojen laaja kirjo, jonka mahdollistaa tietty taloudellinen huolettomuus. Lomaillako Barbadoksella vai Malediiveilla? Siinä, missä keskivertokansalainen kamppailee suurten elämänvalintojen kanssa, jotka eivät kuitenkaan takaa laajoja valinnanmahdollisuuksia arjessa, kuninkaallisten osalta suuret valinnat on ainakin teoriassa tehty valmiiksi, jolloin elämänsisältöä voi hakea vapaaehtoisista hyväntekeväisyyshankkeista, kulutusvalinnoista, matkustelusta ja muista mukavuuksista, jotka sivustakatsojan silmissä näyttävät saavuttamattomuudessaan houkuttelevilta. Kultainen häkki on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin kuvaava metafora.
En tiedä, menevätkö nämä pohdinnat rytinällä metsään. En myöskään tiedä, miten yleistä kuninkaallisten tai muiden "etuoikeutettujen" kadehtiminen ylipäänsä on. Luulisin, että se joka tapauksessa karisee iän myötä, aivan kuten muukin julkkisten ja julkisuuden ihannointi. Vai kariseeko se? Toivottavasti sentään, kun ihmiset asettuvat vähitellen taloksi omaan elämäänsä ja alkavat hyväksyä naaman, joka aamuisin peilistä katsoo.
Elämän merkityksellisyyden etsimiseen voikin sitten vierähtää koko elinikä, mutta se olkoon eri tarina, kullakin itsensä näköinen.
maanantaina, helmikuuta 20, 2012
Tulkintoja
Kirjailija Kirsti Ellilä pohtii kiintoisaa ilmiötä: ihmiset voivat sujuvasti tulkita olevansa samaa mieltä silloinkin, kun kyse on selvästi kahdesta eri mielipiteestä.
Sittemmin olen entistä systemaattisemmin tehnyt havaintoja siitä kuinka hauras on sanojen luoma yhteys. Samoihin sanoihin liitämme kukin täysin omat merkityssisältömme. Ihmeellistä, että yhteiskunta näinkin hyvin pysyy kasassa ja pystytään edes jonkinlaista yhteisymmärrystä luomaan eri toimijoiden välille.
Hyvä huomio. Mutta ehkä yhteisymmärrys syntyy juuri siksi, että omat tulkintamme eri ihmisten sanomisista korjaavat niitä parempaan linjaan toistensa - ja omiemme - kanssa?
Ja toisaalta: yhtä lailla ihmiset voivat tulkita olevansa eri mieltä silloin, kun puhuvat samasta asiasta eri sanoilla. Olettaisin, että tulkintaa sävyttävät aina keskustelutilanne, keskustelun tavoite ja keskustelijoiden välinen suhde. Voisikohan tässä yhteydessä puhua konsensus- tai konfliktihakuisuudesta?
Olen aina - tai ainakin aikuisiällä - kirjoittanut mieluummin kuin puhunut. Jos voin lähettää sähköpostia, teen niin mieluummin kuin soitan. Yksi syy on epäilemättä oman selustan varmistaminen ja konfliktien välttely: kirjoittaessani voin valita sanani huolellisemmin ja siten pyrkiä jo etukäteen välttämään väärin ymmärtämisen mahdollisuuden. Kammoksun ennen muuta niitä turhauttavia, typeriä tilanteita, joissa keskustelukumppani tahattomasti tai tahallaan tulkitsee sanavalintojani - tai mikä vielä pahempaa, äänensävyjäni - omista oletuksistaan tai traumoistaan käsin ja loukkaantuu asioista, joita kuvittelee rivien välistä lukevansa.
En tietenkään voi olla vastuussa toisten tulkinnoista tai mielenliikkeistä, vain omista sanomisistani, ja ne ovat kaksi eri asiaa (miten vaikea läksy tämä onkaan ollut oppia). Yritän silti mieluummin täyttää rivien välit valmiiksi itse, olla mahdollisimman yksiselitteinen.
Sosiaalinen media on kyllä tehokkaasti opettanut, että ainakin arkikeskustelussa kirjoitetun sanan luoma turvallisuudentunne on petollinen. Kirjoitettu, spontaani kommentti on aivan yhtä herkkä tulkinnoille kuin puhuttukin. Paradoksaalisesti kenties jopa herkempi, kun ne yhtä lailla tulkinnoille alttiit äänensävyt ja ilmeet puuttuvat.
Yhteyden luominen ja ylläpitäminen eri todellisuuksien välillä ei ole helppoa, mutta ei meillä taida olla vaihtoehtoja. Yrittää pitää.
Sittemmin olen entistä systemaattisemmin tehnyt havaintoja siitä kuinka hauras on sanojen luoma yhteys. Samoihin sanoihin liitämme kukin täysin omat merkityssisältömme. Ihmeellistä, että yhteiskunta näinkin hyvin pysyy kasassa ja pystytään edes jonkinlaista yhteisymmärrystä luomaan eri toimijoiden välille.
Hyvä huomio. Mutta ehkä yhteisymmärrys syntyy juuri siksi, että omat tulkintamme eri ihmisten sanomisista korjaavat niitä parempaan linjaan toistensa - ja omiemme - kanssa?
Ja toisaalta: yhtä lailla ihmiset voivat tulkita olevansa eri mieltä silloin, kun puhuvat samasta asiasta eri sanoilla. Olettaisin, että tulkintaa sävyttävät aina keskustelutilanne, keskustelun tavoite ja keskustelijoiden välinen suhde. Voisikohan tässä yhteydessä puhua konsensus- tai konfliktihakuisuudesta?
Olen aina - tai ainakin aikuisiällä - kirjoittanut mieluummin kuin puhunut. Jos voin lähettää sähköpostia, teen niin mieluummin kuin soitan. Yksi syy on epäilemättä oman selustan varmistaminen ja konfliktien välttely: kirjoittaessani voin valita sanani huolellisemmin ja siten pyrkiä jo etukäteen välttämään väärin ymmärtämisen mahdollisuuden. Kammoksun ennen muuta niitä turhauttavia, typeriä tilanteita, joissa keskustelukumppani tahattomasti tai tahallaan tulkitsee sanavalintojani - tai mikä vielä pahempaa, äänensävyjäni - omista oletuksistaan tai traumoistaan käsin ja loukkaantuu asioista, joita kuvittelee rivien välistä lukevansa.
En tietenkään voi olla vastuussa toisten tulkinnoista tai mielenliikkeistä, vain omista sanomisistani, ja ne ovat kaksi eri asiaa (miten vaikea läksy tämä onkaan ollut oppia). Yritän silti mieluummin täyttää rivien välit valmiiksi itse, olla mahdollisimman yksiselitteinen.
Sosiaalinen media on kyllä tehokkaasti opettanut, että ainakin arkikeskustelussa kirjoitetun sanan luoma turvallisuudentunne on petollinen. Kirjoitettu, spontaani kommentti on aivan yhtä herkkä tulkinnoille kuin puhuttukin. Paradoksaalisesti kenties jopa herkempi, kun ne yhtä lailla tulkinnoille alttiit äänensävyt ja ilmeet puuttuvat.
Yhteyden luominen ja ylläpitäminen eri todellisuuksien välillä ei ole helppoa, mutta ei meillä taida olla vaihtoehtoja. Yrittää pitää.
torstaina, helmikuuta 16, 2012
Avaruusalus ja partiolaiset
Eilen silmään sattui Nokian entisen lakijohtaja Anne-Liisa Palmun haastattelu Salon tehtaan alasajon tiimoilta. Siinä hän muistuttaa globaalien suuryritysten - mukaan lukien "suomalaisena" pidetyn Nokian - toimivan narsistin tai jopa psykopaatin lailla: niillä ei ole tunteita, eivätkä ne harjoita vastavuoroisuutta.
Kustannukset ajavat matkapuhelinvalmistuksen sinne, missä varsinainen valmistusmateriaali syntyy. Anne-Liisa Palmu vertaa globaalia yritystä maapalloa kiertävään avaruusalukseen.
- Alus zoomailee yläilmoista paikkaa, johon olisi järkevä laskeutua toviksi. Sitten kun alus laskeutuu, se pudottaa imuriputket alas, ja aikansa ravintoa imettyään se lähtee taas jatkamaan matkaa. Tämä on se mitä meidän pitäisi ymmärtää. Isot yritykset ovat karhun syleily -yrityksiä. Niiden kanssa voi olla hyvä hetken, mutta niihin ei voi koskaan tosissaan luottaa, opastaa Palmu.
Läksynsä lienevät oppineet muun muassa romanialaiset: vuoden 2008 lopussa perustettu Nokian tehdas suljettiin jo kolme vuotta myöhemmin.
Vuonna 2010 toimittaja Juha Jaakkola siteerasi kolumnissaan Jorma Ollilaa. Tämä ei suinkaan puhunut avaruusaluksista, vaan "globaalista arvoverkosta":
Maailmanlaajuisesti toimivien yritysten sijoittuminen ei hänen mielestään riipu niinkään veroista ja työvoimakustannuksista kuin ”toimintaympäristön tarjoamista mahdollisuuksista joustavaan reagointiin sekä saumattomasta integroitumisesta laajempaan globaaliin arvoverkkoon”.
---
Ollila opettaa, että yksilöinä meidän suomalaisten pitää tässä hyvinvoinnin ja onnen tavoittelussa ”joka aamu kaivaa itsestämme partiolaisen asenne ja vaadittava sitä myös muilta”.
Suomen partiolaisten peruskirjassa sanotaan, että partioaatteen arvopohjana on "ihmiskuva, jossa ihmisellä on velvollisuuksia suhteessa Jumalaan, omaan itseen, muihin ihmisiin, yhteiskuntaan ja ympäristöön" (ehkä tähän voisi lisätä myös globaalit suuryritykset, pörssikurssit ja osakkeenomistajat).
Vai tyydymmekö sittenkin partiotunnukseen Ole valmis (englanniksi "Be prepared")? Siitä voi olla apua, kun seuraava avaruusalus tekee lähtöä globaalin arvoverkon hohteessa.
Kustannukset ajavat matkapuhelinvalmistuksen sinne, missä varsinainen valmistusmateriaali syntyy. Anne-Liisa Palmu vertaa globaalia yritystä maapalloa kiertävään avaruusalukseen.
- Alus zoomailee yläilmoista paikkaa, johon olisi järkevä laskeutua toviksi. Sitten kun alus laskeutuu, se pudottaa imuriputket alas, ja aikansa ravintoa imettyään se lähtee taas jatkamaan matkaa. Tämä on se mitä meidän pitäisi ymmärtää. Isot yritykset ovat karhun syleily -yrityksiä. Niiden kanssa voi olla hyvä hetken, mutta niihin ei voi koskaan tosissaan luottaa, opastaa Palmu.
Läksynsä lienevät oppineet muun muassa romanialaiset: vuoden 2008 lopussa perustettu Nokian tehdas suljettiin jo kolme vuotta myöhemmin.
Vuonna 2010 toimittaja Juha Jaakkola siteerasi kolumnissaan Jorma Ollilaa. Tämä ei suinkaan puhunut avaruusaluksista, vaan "globaalista arvoverkosta":
Maailmanlaajuisesti toimivien yritysten sijoittuminen ei hänen mielestään riipu niinkään veroista ja työvoimakustannuksista kuin ”toimintaympäristön tarjoamista mahdollisuuksista joustavaan reagointiin sekä saumattomasta integroitumisesta laajempaan globaaliin arvoverkkoon”.
---
Ollila opettaa, että yksilöinä meidän suomalaisten pitää tässä hyvinvoinnin ja onnen tavoittelussa ”joka aamu kaivaa itsestämme partiolaisen asenne ja vaadittava sitä myös muilta”.
Suomen partiolaisten peruskirjassa sanotaan, että partioaatteen arvopohjana on "ihmiskuva, jossa ihmisellä on velvollisuuksia suhteessa Jumalaan, omaan itseen, muihin ihmisiin, yhteiskuntaan ja ympäristöön" (ehkä tähän voisi lisätä myös globaalit suuryritykset, pörssikurssit ja osakkeenomistajat).
Vai tyydymmekö sittenkin partiotunnukseen Ole valmis (englanniksi "Be prepared")? Siitä voi olla apua, kun seuraava avaruusalus tekee lähtöä globaalin arvoverkon hohteessa.
tiistaina, helmikuuta 14, 2012
Hyvää Valentinusten päivää
1900-luvun alun Valentinen-päivän kortti on lainattu täältä.Pagistaanhan periaatteessa vastustaa kaikenlaisia krääsäkekkereitä. Etenkin niitä, jotka on siirtoistutettu muualta lähinnä lisäämään kertakäyttöroinan menekkiä.
Ilmaiseksi voi kuitenkin toivottaa hyvää ystävänpäivää, jonka historiallinen tausta monine vaihtoehtoisine Valentinuksineen on ihastuttavan sekava ja monikerroksinen. Lyhyt versio suomeksi löytyy täältä. Pyhään Valentinukseen liitetyistä käsityksistä ja traditioista voi lukea englanniksi vaikkapa täältä (Wikipedia-suodin suositeltava).
keskiviikkona, helmikuuta 08, 2012
Nevan rannalla
Pietari kutsui taas. Tällä kertaa kyseessä oli muuan projektipalaveri, jonka ohessa ehdin tehdä kirjahankintoja, juoda teetä Aleksanteri Nevskin luostarissa ja maleksia pitkin viimaisia rantakatuja. Olin suunnitellut myös visiittiä Venäläiseen museoon kerrankin ajan kanssa, mutta sepä olikin kiinni, kuten aina tiistaisin. Kun seisoin yliopiston puoleisella rantakadulla katsellen joen yli Iisakin kirkolle päin, muistin yht'äkkiä seisseeni juuri samassa paikassa samanlaisella pakkassäällä liki tasan 19 vuotta sitten, kun kävin Pietarissa - en Leningradissa - ensimmäistä kertaa. Hymyilytti, kun muistelin sitä melkein täysi-ikäistä maailmanparantajaa, joka mielestään oli ratkaissut olemassaolon suuret kysymykset ja siinä sivussa ihastunut kovasti yhteen niistä yhtä nuorista miehistä, joiden kanssa jäätynyttä jokea katseli. Anorakissa, äidin villahuivissa ja siskon maihareissa paleli, mutta samalla tuntui, että oli tapahtumassa jotain ihmeellistä.
Olihan se. Oli tapahtumassa aikuisen elämä.Sittemmin olen oudosti ajautunut Pietariin erinäisten käännekohtien tienoilla, jos väliin muulloinkin. Siellä itkin yhdeksän vuotta myöhemmin samaista, virran toisaalle kuljettamaa miestä, siellä aloitin taipaleeni tutkijakoululaisena, sinne päädyin nyt, kun olen tehnyt yllättävän vaikeaksi osoittautunutta välitilinpäätöstä tähän asti eletystä ja miettinyt tulevan suuntia.
Suon ja luiden päälle rakennettu kaupunki, tsaari Pietarin päähänpisto, katoavaisuuden korskea kulissi - maadoittaako se ihmismielen johonkin sitä itseään suurempaan, vai miksi juuri Nevan rannalla kiinnityn tietoisemmin niin nykyhetkeen kuin menneeseenkin? Miksi juuri tuolla järjettömällä luomuksella on melankolisen rauhoittava vaikutus, vaikka muuten kartan suurkaupunkeja ja menen mieluummin metsään?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)