lauantaina, helmikuuta 25, 2012

Valmiiksi tallattu polku

Ruotsin kuninkaallisten lisääntymisuutisten myötä tuli mietiskeltyä monarkiaa nykypäivänä. En lapsena ymmärtänyt mitään prinsessaleikkien päälle, eikä kuninkaallisten vetovoima ole oikein auennut aikuisiälläkään.

Jotakin tarvetta kuningashuoneisiin liittyvät uutiset meissä kuitenkin täyttävät. Tänään Helsingin Sanomissa siteerattiin tutkija Carl-Erik Grimstadia, joka

kutsuu Pohjolan kuningashuoneita massamediakulttuurin ruokkimiksi ylläpitomonarkioiksi. Niitä ylläpidetään, jotta saisimme virkistävää viihdettä.

Näinhän se on. Luulen, että kuninkaallisissa kiehtoo tietty ristiriita: toisaalta heitä kadehditaan, toisaalta pohditaan, onko moinen näytteillä olo edes elämää. Myös moralisointi on osa kuviota; kansahan se on, joka lopulta maksaa viulut.

On kiinnostavaa miettiä, mistä kateus nousee. Miksi esimerkiksi Kate Middletonin kuninkaallista naimakauppaa pidettiin todellisena onnenpotkuna ja joka tytön unelmana, vaikka perillisten, kuninkaallistenkin, tuottamisen näkeminen naisen elämäntehtävänä ei varsinaisesti ole enää nykypäivää?

Osin kyse voi olla puhtaasti pinnallisista asioista: taloudellisesti turvatusta elämästä, ajan viettämisestä kuuluisuuksien kanssa. Mutta sama on saavutettavissa - ainakin teoriassa - kun pelaa korttinsa taitavasti ja onnistuu joko haalimaan miljoonaomaisuuden tai lyömään hynttyyt yhteen jonkun kanssa, jolla sellainen on. Ei siihen monarkiaa tarvita.

Epäilenkin, että kuninkaallisten ihailussa ja kadehtimisessa mennään syvemmälle ihmismielen uumeniin ja kysymyksiin elämän merkityksellisyydestä. Kuninkaallinen on aina joku. Hänet huomataan hänen eläessään ja muistetaan kuoltuaan. Ainakin näennäisesti hänen elämällään on enemmän merkitystä kuin tavallisella Virtasella tai Jönssonilla. Tuo merkitys on lisäksi olemassa sisäsyntyisesti: ei tarvitse tehdä Nobelin arvoista keksintöä tai muuta huomattavaa jättääkseen jälkensä kansakunnan tai jopa ihmiskunnan historiaan.

Nykypäivänä medianäkyvyys ja jonkinasteinen julkisuus tuntuvat olevan aiempaa suuremman ja nuoremman kansanosan toiveissa. Elämä "tavisten" arjen yläpuolella näyttäytyy hohdokkaana, vaikka luulen, että lopulta kyse on jonkinlaisesta kollektiivisesta identiteettikriisistä, jonka voittajina nähdään yleiseen tietoisuuteen ankkuroituvat onnekkaat. Elämän merkityksen koetaan jotenkin syntyvän siitä, että oma olemassaolo on mahdollisimman monen tiedossa (niille, jotka julkisuudessa ovat, valjennee pian asioiden todellinen laita ja harhaluulot median suomasta eksistentiaalisesta täyttymyksestä - jos niitä on edes ollut - karisevat nopeasti).

Arvelisin, että kuninkaallisten elämää kadehtitaan myös siksi, että heillä näyttää olevan edessään valmiiksi tallattu polku. Paradoksaalista kyllä, samaa asiaa myös kauhistellaan, samaan tapaan kuin julkisuuden kaksiteräistä miekkaa. Mutta kun ajatellaan kaikkia niitä valintoja, joita (nyky)ihminen joutuu tekemään varhaisnuoruudestaan alkaen, ajatus valmiista, "kohtalon sanelemista" optioista on ahdistavuudessaankin jollain tapaa houkutteleva - semminkin, kun siihen liittyy mainittu merkityksellisyyden oletus.

Toisaalta monarkian edustajille on tarjolla arkisten valintojen laaja kirjo, jonka mahdollistaa tietty taloudellinen huolettomuus. Lomaillako Barbadoksella vai Malediiveilla? Siinä, missä keskivertokansalainen kamppailee suurten elämänvalintojen kanssa, jotka eivät kuitenkaan takaa laajoja valinnanmahdollisuuksia arjessa, kuninkaallisten osalta suuret valinnat on ainakin teoriassa tehty valmiiksi, jolloin elämänsisältöä voi hakea vapaaehtoisista hyväntekeväisyyshankkeista, kulutusvalinnoista, matkustelusta ja muista mukavuuksista, jotka sivustakatsojan silmissä näyttävät saavuttamattomuudessaan houkuttelevilta. Kultainen häkki on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin kuvaava metafora.

En tiedä, menevätkö nämä pohdinnat rytinällä metsään. En myöskään tiedä, miten yleistä kuninkaallisten tai muiden "etuoikeutettujen" kadehtiminen ylipäänsä on. Luulisin, että se joka tapauksessa karisee iän myötä, aivan kuten muukin julkkisten ja julkisuuden ihannointi. Vai kariseeko se? Toivottavasti sentään, kun ihmiset asettuvat vähitellen taloksi omaan elämäänsä ja alkavat hyväksyä naaman, joka aamuisin peilistä katsoo.

Elämän merkityksellisyyden etsimiseen voikin sitten vierähtää koko elinikä, mutta se olkoon eri tarina, kullakin itsensä näköinen.

Ei kommentteja: