Viisausitiöitä

Pagistaan on vaihtanut menestyksellä päämajaansa. Tai ainakin toistaiseksi kommelluksilta on vältytty. Siippa toimi allekirjoittaneen sherpana - hän kantoi sankarillisesti huimat kaksi rinkallista rompetta - ja jäi tänne etätöihin viikoksi. Käytetyt maastopyörät ostettiin viime hetkellä: opiskelijat tulevat kaupunkiin ensi viikolla ja sen jälkeen fillareita on turha kysellä. Vasemmanpuoleinen liikenne vaatii erityistarkkuutta, mutta muuten polkupyörä on Cambridgen tasaisessa maastossa oiva kulkupeli.

Asettuminen ja vierailevan tutkijan statuksen realisoiminen ovat vaatineet omat byrokraattiset mutkansa, joihin on mennyt lähes koko viikko. Sävelet alkavat olla selvillä, joten ensi viikosta alkaen täällä väännetään huippututkimusta - luotan siihen, että jo pelkkä oleilu kunnianarvoisassa akateemisessa ympäristössä siivittää keskinkertaisenkin tekeleen huimaan lentoon. Ehkä kannattaa myös hengitellä ahkerasti keskiaikaisten kirkkojen ja historiallisten pubien ilmaa; siinä kenties leijuu vuosisataisia viisausitiöitä, jotka riittävänä pitoisuutena jalostavat aivoja.

Ahvenat

Meillähän on ollut keväästä asti 700-litrainen hietikkolajien malawiakvaario. Valinta on osoittautunut mitä parhaimmaksi. Alun perin kaavailin tuohon hetken mielijohteesta hankittuun ammeeseen kiekkokaloja tai vaihtoehtoisesti afrikkalaista jokigeotooppia, mutta malawilassa on monta hyvää puolta.

Ensinnäkään Malawijärven biotooppiin eivät kuulu kasvit, mikä helpottaa kovasti akvaarion hoitajan elämää. Noin suuren altaan kasvien hoidossa tarvittaisiin jo maskia ja snorkkelia tai ainakin keittiötikkaita.

Toisekseen malawiahvenet ovat kestävää ja perustervettä sakkia. Vesiarvot on helppo säätää sopiviksi - Malawijärven tapauksessa vesi on emäksistä ja melko kovaa - valmiina hankittavalla "malawisuolalla". Sen lisääminen vedenvaihtojen yhteydessä käy yhtä kätevästi kuin minkä tahansa vedenparannusaineen.

Kolmanneksi kalat ovat hämmästyttävän pelottomia ja seuraavat kiinnostuneina elämää akvaarion ulkopuolella. Usein tulee miettineeksi, kuka oikein tarkkailee ja ketä. Etenkin ruokapurkin näkeminen saa kalat riehaantumaan.

Malawiahvenet ovat myös hyviä syömään. Erittäin hyviä syömään. Esimerkiksi kiekkokalat saattavat äityä nirsoiksi ja kuihtua ja sairastella silkkaa syömättömyyttään (usein nirsouden syynä ovat kyllä sisäloiset). Malawien ruokinta on ongelmatonta, kunhan lajistoksi valitsee joko kasvin- tai lihansyöjiä; näitä kahta ryhmää ei kannata yhdistää.

Tosin eilen ongelma oli lähellä, kun annoimme kaloille iltaruoaksi pakastettuja krillejä. Ajattelimme, että kaipa ahnekin ahvena älyäisi paloitella suuren saaliin ennen nielemistä. Mutta ei. Ahmatit hotkivat krillit kokonaisina ja luulimme jo muutaman tukehtuvan löytöönsä. Yhdellä krillinjalat harottivat suusta kuin viktoriaaniset viikset, toisella pisti pyrstö suupielestä piipun tavoin, kolmas ui muuten vain vaikean näköisenä saamatta suutaan kiinni.

Olin jo varautunut siihen, että aamulla joku onneton löytyisi uimasta selkää roomalaisten pitojen päätteeksi, mutta niinpä vain äyriäiset oli sulateltu ja lisää apetta odoteltiin.

Kyselin siipalta kesällä, pitäisikö akvaarioita vähentää talveksi, kun hän on niistä yksin vastuussa. Ei kuulemma tarvitse. Syy selvisi, kun kävin kotona: insinööri oli hankkinut puutarhaletkua ja vesipumpun, jolla vedenvaihto hoituu minimivaivalla. Ihaillen olen myös seurannut tarkkuutta, jolla hän mittaa vesiarvot ja merkitsee ne taulukkoon. En ole itse kyennyt samaan säntillisyyteen hyvästä aikomuksesta huolimatta.

Yläkuvassa on etualalla kaksi Eclectochromis labrosusta, joista oikeanpuoleinen on pikku hiljaa värejä saava koiras. Taka-alalla on Copadichromis borleyi. Alakuvassa on kaksi Cyrtocara mooria. Kaikki ahvenet ovat vielä nuoria; lopulliset värit kehittyvät vasta kalojen aikuistuessa. 

Malawiahvenillahan on harvemmin suomenkielisiä nimiä. Jos on, ne ovat melko sekavia ja vaihtelevia. Siksi malaweista käytetään yleensä tieteellisiä nimiä. Eivätkä nekään kaikkea kerro; lajeja ja alalajeja löydetään jatkuvasti lisää, eikä määritys ole helppoa ammattilaisillekaan.

Läppäri, täppäri, kännykkä ja Skype

Kuten pitkäaikaiset lukijat ehkä muistavat, Pagistaanissa ei pidetä shoppailusta. Pakolliset ostoksetkin hoidetaan pitkin hampain vasta, kun niitä ei enää voida välttää (farkut hiutuvat puhki tai tietokone kuukahtaa lopullisesti kesken artikkelin kirjoittamisen).

Vastoin tapojani tein kuitenkin erinäisiä teknillisiä hankintoja lähestyvää reissua ajatellen - ja vähän muutenkin. Pitkään asiaa arvottuani menin ja korvasin vanhan, vuosia hyvin palvelleen puhelimeni niin sanotulla älypuhelimella.

Eikä siinä edes kaikki. Kahden viikon lisäharkinnan jälkeen ostin vielä tabletin, eli täppärin, eli sormitietokoneen näppäimistötelakalla. 

Tällaista riihattomuutta ei tässä virtuaalivaltakunnassa ole kuunaan nähty. Kyllä moinen mietityttikin - sekä ennen että jälkeen. Ei pelkkinä investointeina, vaan myös kysymyksenä, mikä on oikeasti ihmisrievulle hyötyostos ja mikä pelkkää ajautumista markkinayhteiskunnan virrassa, jossa ostetaan asioita, joita ei oikeasti tarvita, rahalla, jota ei oikeastaan olisi.

Miksi sitten tein nuo ristiriitaisia tunteita herättävät hankinnat? Jo usean vuoden ajan olen toivonut, että voisin tarvittaessa lukea ja kirjoittaa sähköpostia myös tien päällä, eli ollessani poissa kotikoneen ääreltä. Siis tarvittaessa, odotellessani jotakin tärkeämpää viestiä tai halutessani lähettää sellaisen.

Toisekseen lukuisilla arkistoreissuilla hienosti palvellut minikokoinen kannettavani Sputnik on alkanut osoittaa väsymisen merkkejä. Tuttavat - ja osin siippani - saivat ylipuhuttua pohtimaan, voisiko niin kutsuttu tabletti korvata uuden reissukoneen, vaikkei se kirjoitusominaisuuksiltaan perustietokoneelle pärjääkään. Mutta siihen voi ladata kaikenlaista kirjoista lehtiin myös ulkomailla ollessa. Ja se netissä piipahtaminen on helppoa.

Niin sanotun kehityksen vauhtia kuvaa sekin, että kun ostin Sputnikin viisi vuotta sitten, minikannettava oli uusinta uutta. Nyt tilalle ovat tulleet vain kolmanneksen siitä painavat tabletit ja kannettavat, joiden paksuus on ehkä neljäsosan matkakumppanini pyylevästä olemuksesta.

No niin. Pagistaan on siis siirtynyt pronssikaudelta nykypäivään. Mitä tällaisesta seuraa? Kulttuurishokki tietysti.

Otetaan esimerkiksi älypuhelin, koska sitä olen ehtinyt käyttää enemmän kuin tablettia. Sen käytöstä kosketusnäyttöineen pääsi kyllä jyvälle melko nopeasti, mutta aivan yhtä nopeasti tajusin, miten paljon pulikkaan on ladattu mahdollisuuksia, joita en tarvitse - ja miten paljon enemmän viihdyttäviä lisäsovelluksia siihen on ladattavissa ilmaiseksi tai rahalla. Se erilaisten pelien ja muiden vitkuttimien määrä! Millä ajalla ihmiset noita käyttävät ja miksi? Tunsin olevani kotoisin jostain aivan eri planeetalta kuin kapulan oletetut käyttäjät.

Toinen - ja kenties vakavampi - huomio oli se, miten salavihkaa uusi värkki alkoi vaikuttaa ajankäyttööni. Siinä, missä ennen olin istunut lähijunassa katsellen ikkunasta ulos tai lukien kirjaa, tai odotellut asemalla junaa taivaalle tuijotellen, huomasin nyt ronkkivani tuon tuostakin puhelintani: tarkistavani niitä sähköposteja tai lukevani tai kirjoittavani Facebook-päivityksiä tai hiplaavani asetuksia muuten vain.

Samaa tekivät muuten ympärillä useimmat muut.

Toisin sanoen pienet joutilaisuuden tai satunnaisen mietiskelyn lokerot päiväohjelmassa alkoivat salakavalasti täyttyä puuhastelusta puhelimen parissa. Entä jos pitäisin pelaamisesta? Siihen katoaisivat viimeisetkin virikkeettömät hetket.

En tiedä muista, mutta ainakin minä tarvitsen kipeästi ne ikkunasta tuijottelun tuokioni. En halua tilannetta, jossa voin sujuvasti olla yhteydessä kaikkiin koko ajan, mutta sisältö puuttuu, kun sitä ei koskaan ehdi muodostua siellä kaikkein tärkeimmässä prosessorissa. En tahdo, että välineet, joiden tarkoitus olisi taata suurempi "vapaus" toimia arjessa, muuttuvatkin vähitellen alituista huomiota vaativiksi orjuuttajiksi.

Tässä voinen onneksi käyttää tahdonvoimaani ja tietoisuuttani, ettei niin pääse käymään. Hyvä renki, mutta huono isäntä pätee myös nykyajan virtuaaliseen todellisuuteen ja sen mahdollistaviin välineisiin. 

Alan olla jo siinä iässä, että voin varovasti nostalgisoida omaa lapsuuttani ja nuoruuttani ja lievästi päivitellä nykymenoa, jossa markkinatalouden vauhdittama virikevirta näyttää loputtomalta. Jollain tapaa olen kiitollinen siitä, että sain rauhassa tylsistyä automatkoilla takapenkillä ilman elokuvia, pelejä tai muuta musiikkia kuin vanhempien kasetilta soittamat 50-luvun iskelmät. Enkä harmittele yhtään, ettei meillä ollut kännyköitä, vaan ystävää tavoitellessa piti soittaa kotipuhelimeen ja toivoa, ettei sieltä ainakaan vastaa se hiukan pelottava isoveli, vaan kaveri itse tai edes tämän äiti.

Ja vielä 18 vuotta sitten, kun vietin syksyn Petroskoissa, ainoat sähköllä toimivat arjen helpottajat olivat valot ja matkaradio (liesikin toimi kaasulla). Jos kotiin halusi soittaa, piti mennä kaupungin pääpostiin ja tilata ulkomaanpuhelu. Iltaisin kirjoitin pitkiä kirjeitä radiota kuunnellen tajuamatta edes kaivata helpompaa yhteydenpitoa Suomessa oleviin ystäviin, saati muita virikkeitä. Vuonna 1998, ollessani Moskovassa kieliharjoittelussa, jonkinlainen sähköpostimahdollisuus oli jo yliopistolla olemassa, mutta vaati jonottamista ja erinäisten käytännön hankaluuksien sietämistä.

Nyt olen siis lähdössä ulkomaille mukanani läppäri, täppäri, älypuhelin ja digikamera. Yhteyttä voi pitää kätevästi vaikkapa Skype-ohjelmalla, joka suoltaa juttukaverista reaaliaikaista videokuvaa oman koneen näytölle.

Muutos on ollut käsittämättömän nopea. Uusista innovaatioista tulee pian itsestäänselvyyksiä ja seuraavaksi jotakin, jota ilman ei koe tulevansa toimeen. Ei ihme, jos ihmispää ei pysy vauhdissa mukana.

Koteja ja siirtymiä

Olen ollut kotona kaksi viikkoa, vaikka toisaalta olin - ja olen - paljon enemmän kotonani Pohjois-Karjalassa. Ei siitä taida päästä mihinkään, ei enää tämän kesän jälkeen.

Mies oli rakentanut poissa ollessani polttopuukatoksen ja askarrellut kaikenlaista muutakin. Kesäkurpitsa kompostin päällä on ollut viihtyväinen ja satoisa, samoin kasvihuoneen vihreä väki. Kalat voivat mainiosti.

Olenko koskaan sanonut, että minulla on hyvä puoliso? Niin hyvä, että sääli on hänet jättää tänne talveksi - sääli, ja toisaalta huoletonta.

Vuokraemäntä lähetti seuraavan kotini avaimet postissa, koska on matkoilla saapumispäivänäni. Tuossa ne nyt ovat, työpöydän tutun kaaoksen keskellä. Puolentoista viikon päästä nähdään, sopivatko ne sovittuun oveen englantilaisessa yliopistokaupungissa.

Nähtäneen paljon muutakin.

Muuan Keski-Eurooppaan professoriksi päätynyt tutkija naurahti kerran, että ainakin akateeminen ura tapaa olla silkkaa ajautumista tilanteesta ja mahdollisuudesta toiseen. Juuri siltä minustakin tuntuu - eikä vain uran, vaan koko elämän suhteen. Ne mahdollisuuksien joukot ja mitkä niistä valikoituvat realisoituviksi - paljonko siihen lopulta itse vaikutamme? Tietysti pelkkä passiivinen odottaminen kaventaa tarjolle tulevia mahdollisuuksia, kun taas kepeästi, kokeilumielessä tehty haku saattaa tuoda polkuun uuden haaran ja valinnan paikan (juuri näin oli mainitulle tutkijallekin käynyt).

En tiedä. Eikä ehkä tarvitsekaan. Eletään, katsotaan ja luotetaan siihen, että elämä kantaa eteenpäin sinne, minne kantaa ilman jatkuvaa potkiutumista ja räpistelyäkin.