Läppäri, täppäri, kännykkä ja Skype

Kuten pitkäaikaiset lukijat ehkä muistavat, Pagistaanissa ei pidetä shoppailusta. Pakolliset ostoksetkin hoidetaan pitkin hampain vasta, kun niitä ei enää voida välttää (farkut hiutuvat puhki tai tietokone kuukahtaa lopullisesti kesken artikkelin kirjoittamisen).

Vastoin tapojani tein kuitenkin erinäisiä teknillisiä hankintoja lähestyvää reissua ajatellen - ja vähän muutenkin. Pitkään asiaa arvottuani menin ja korvasin vanhan, vuosia hyvin palvelleen puhelimeni niin sanotulla älypuhelimella.

Eikä siinä edes kaikki. Kahden viikon lisäharkinnan jälkeen ostin vielä tabletin, eli täppärin, eli sormitietokoneen näppäimistötelakalla. 

Tällaista riihattomuutta ei tässä virtuaalivaltakunnassa ole kuunaan nähty. Kyllä moinen mietityttikin - sekä ennen että jälkeen. Ei pelkkinä investointeina, vaan myös kysymyksenä, mikä on oikeasti ihmisrievulle hyötyostos ja mikä pelkkää ajautumista markkinayhteiskunnan virrassa, jossa ostetaan asioita, joita ei oikeasti tarvita, rahalla, jota ei oikeastaan olisi.

Miksi sitten tein nuo ristiriitaisia tunteita herättävät hankinnat? Jo usean vuoden ajan olen toivonut, että voisin tarvittaessa lukea ja kirjoittaa sähköpostia myös tien päällä, eli ollessani poissa kotikoneen ääreltä. Siis tarvittaessa, odotellessani jotakin tärkeämpää viestiä tai halutessani lähettää sellaisen.

Toisekseen lukuisilla arkistoreissuilla hienosti palvellut minikokoinen kannettavani Sputnik on alkanut osoittaa väsymisen merkkejä. Tuttavat - ja osin siippani - saivat ylipuhuttua pohtimaan, voisiko niin kutsuttu tabletti korvata uuden reissukoneen, vaikkei se kirjoitusominaisuuksiltaan perustietokoneelle pärjääkään. Mutta siihen voi ladata kaikenlaista kirjoista lehtiin myös ulkomailla ollessa. Ja se netissä piipahtaminen on helppoa.

Niin sanotun kehityksen vauhtia kuvaa sekin, että kun ostin Sputnikin viisi vuotta sitten, minikannettava oli uusinta uutta. Nyt tilalle ovat tulleet vain kolmanneksen siitä painavat tabletit ja kannettavat, joiden paksuus on ehkä neljäsosan matkakumppanini pyylevästä olemuksesta.

No niin. Pagistaan on siis siirtynyt pronssikaudelta nykypäivään. Mitä tällaisesta seuraa? Kulttuurishokki tietysti.

Otetaan esimerkiksi älypuhelin, koska sitä olen ehtinyt käyttää enemmän kuin tablettia. Sen käytöstä kosketusnäyttöineen pääsi kyllä jyvälle melko nopeasti, mutta aivan yhtä nopeasti tajusin, miten paljon pulikkaan on ladattu mahdollisuuksia, joita en tarvitse - ja miten paljon enemmän viihdyttäviä lisäsovelluksia siihen on ladattavissa ilmaiseksi tai rahalla. Se erilaisten pelien ja muiden vitkuttimien määrä! Millä ajalla ihmiset noita käyttävät ja miksi? Tunsin olevani kotoisin jostain aivan eri planeetalta kuin kapulan oletetut käyttäjät.

Toinen - ja kenties vakavampi - huomio oli se, miten salavihkaa uusi värkki alkoi vaikuttaa ajankäyttööni. Siinä, missä ennen olin istunut lähijunassa katsellen ikkunasta ulos tai lukien kirjaa, tai odotellut asemalla junaa taivaalle tuijotellen, huomasin nyt ronkkivani tuon tuostakin puhelintani: tarkistavani niitä sähköposteja tai lukevani tai kirjoittavani Facebook-päivityksiä tai hiplaavani asetuksia muuten vain.

Samaa tekivät muuten ympärillä useimmat muut.

Toisin sanoen pienet joutilaisuuden tai satunnaisen mietiskelyn lokerot päiväohjelmassa alkoivat salakavalasti täyttyä puuhastelusta puhelimen parissa. Entä jos pitäisin pelaamisesta? Siihen katoaisivat viimeisetkin virikkeettömät hetket.

En tiedä muista, mutta ainakin minä tarvitsen kipeästi ne ikkunasta tuijottelun tuokioni. En halua tilannetta, jossa voin sujuvasti olla yhteydessä kaikkiin koko ajan, mutta sisältö puuttuu, kun sitä ei koskaan ehdi muodostua siellä kaikkein tärkeimmässä prosessorissa. En tahdo, että välineet, joiden tarkoitus olisi taata suurempi "vapaus" toimia arjessa, muuttuvatkin vähitellen alituista huomiota vaativiksi orjuuttajiksi.

Tässä voinen onneksi käyttää tahdonvoimaani ja tietoisuuttani, ettei niin pääse käymään. Hyvä renki, mutta huono isäntä pätee myös nykyajan virtuaaliseen todellisuuteen ja sen mahdollistaviin välineisiin. 

Alan olla jo siinä iässä, että voin varovasti nostalgisoida omaa lapsuuttani ja nuoruuttani ja lievästi päivitellä nykymenoa, jossa markkinatalouden vauhdittama virikevirta näyttää loputtomalta. Jollain tapaa olen kiitollinen siitä, että sain rauhassa tylsistyä automatkoilla takapenkillä ilman elokuvia, pelejä tai muuta musiikkia kuin vanhempien kasetilta soittamat 50-luvun iskelmät. Enkä harmittele yhtään, ettei meillä ollut kännyköitä, vaan ystävää tavoitellessa piti soittaa kotipuhelimeen ja toivoa, ettei sieltä ainakaan vastaa se hiukan pelottava isoveli, vaan kaveri itse tai edes tämän äiti.

Ja vielä 18 vuotta sitten, kun vietin syksyn Petroskoissa, ainoat sähköllä toimivat arjen helpottajat olivat valot ja matkaradio (liesikin toimi kaasulla). Jos kotiin halusi soittaa, piti mennä kaupungin pääpostiin ja tilata ulkomaanpuhelu. Iltaisin kirjoitin pitkiä kirjeitä radiota kuunnellen tajuamatta edes kaivata helpompaa yhteydenpitoa Suomessa oleviin ystäviin, saati muita virikkeitä. Vuonna 1998, ollessani Moskovassa kieliharjoittelussa, jonkinlainen sähköpostimahdollisuus oli jo yliopistolla olemassa, mutta vaati jonottamista ja erinäisten käytännön hankaluuksien sietämistä.

Nyt olen siis lähdössä ulkomaille mukanani läppäri, täppäri, älypuhelin ja digikamera. Yhteyttä voi pitää kätevästi vaikkapa Skype-ohjelmalla, joka suoltaa juttukaverista reaaliaikaista videokuvaa oman koneen näytölle.

Muutos on ollut käsittämättömän nopea. Uusista innovaatioista tulee pian itsestäänselvyyksiä ja seuraavaksi jotakin, jota ilman ei koe tulevansa toimeen. Ei ihme, jos ihmispää ei pysy vauhdissa mukana.