perjantaina, huhtikuuta 19, 2013

Kaikki haluavat New Yorkiin

Kanssaihmiset olivat innoissaan, kun sanoin lähteväni konferenssireissulle New Yorkiin. Kaikkihan haluavat New Yorkiin! Jos ovat jo käyneet siellä, haluavat uudestaan!

Paitsi allekirjoittanut änkyrä. Ei minulla ollut mitään henkilökohtaista kaunaa kaupunkia kohtaan semminkään, kun en ollut siellä aiemmin käynyt. Mutta lähtökohtaisesti suhtaudun epäluuloisesti ihmiskeskittymiin, joiden populaatio on suurempi kuin Suomen väkiluku. Edes Lontoossa en saanut aikaiseksi käydä kuin vasta marraskuussa. Kerta oli muuten ensimmäinen, vaikka asuin maassa jo toistamiseen - mikäli lentokentille laskeutumista ei lasketa.

Joko uskotte? Pagistaan on läpeensä maalainen ja metsittynyt, joskin rauhanomainen virtuaalivaltio, jossa kirveen etsimisen sijaan paetaan luolaan, jos virta tuo yläjuoksulta lastun.

Myönnettävä tosin on, että niin pitkin hampain kuin suurkaupunkeihin reissaankin, yhtäkään en ole lopulta varsinaisesti inhonnut. New York vaikuttaa niin ikään varsin joviaalilta paikalta kokoonsa nähden. Ensivaikutelmaan on hyvä syy. Kun eilen saavuin, sää oli kesäinen, suorastaan helteinen. Niinpä painelin jetlagia pakoon vihreään Keskuspuistoon, jota myös Manhattanin keuhkoiksi kutsutaan. Siellä kuljeskelin yli tunnin ja istuin tovin paljain jaloin kalliolla katselemassa ohi kulkevien koirien - ja ihmisten - kirjoa. Myös aamulla kävin hölköttelemässä puistossa yhden parhaista urbaaniaamulenkeistäni, joita on sivumennen sanoen kertynyt jo melkoinen kokoelma eri puolilta maailmaa; aamuvarhaisella juokseminen on mainio tapa nähdä kaupunkien toisenlaiset, unisemmat ja jotenkin herkemmät kasvot.

Sinänsä hassua, että vaikka olen käynyt Yhdysvalloissa kolmesti aiemmin, monelle suomalaiselle tutuin itärannikko on jäänyt tähän mennessä väliin. Ensimmäinen reissu oli kuukauden "road trip" vuonna 1999 silloisen mieheni ja tämän vanhempien kanssa. Entinen anoppini on amerikkalainen ja iranilaissyntyisen ex-appeni sukua asuu pitkin Yhdysvaltoja, joten yhdistimme samaan kiertomatkaan sukulaisvierailut ja turismin.

Olen rajattoman kiitollinen entisille appivanhemmilleni tuon huikean mahdollisuuden järjestämisestä. Preerian heinikko, joka aaltoili tuulessa kuin järven pinta, Arizonan hiekka-aavikot ja muinaisten luolaintiaanien asumukset Coloradossa, sormien uittaminen Rio Grandessa, Los Angelesin hiekkarannat, Yellowstonen kuumat lähteet, punapuumetsät, intiaanireservaatit ja Wounded Knee, ratsastaminen lännentyyliin Montanassa, hurrikaanit horisontissa... Vieläkin huimaa muistellessa, miten paljon erilaisia kokemuksia kuukauteen mahtui.

Jälkikäteen olen tosin sureksinut, etten pitänyt matkapäiväkirjaa. Pitkään muistin reitin ja ne parikymmentä osavaltiota, joiden kautta kuljimme. Ajan myötä yhtenäinen kuva reissusta on kuitenkin pirstaloitunut yksittäisiksi, joskin edelleen hämmentävän eläviksi muistikuviksi. Ex-appivanhemmilta voisi tietysti kysyä, mutta heille matka tuskin oli yhtä mieleenpainuva kuin minulle, eivätkä he varmasti muista sitäkään, mitä minä (kun pidempi ihmissuhde päättyy eroon, joutuu tekemään tiliä myös muistoistaan - ensinnäkään ei ole enää ketään, jolta kysyä "muistatko"; toisaalta hyviin muistoihin pitää oppia suhtautumaan hyvinä toisesta ja myöhemmistä tapahtumista riippumatta, mikä voi viedä aikaa, eikä ehkä onnistu kokonaan koskaan).

Kaksi seuraavaa, lyhyempää reissua suuntautuivat molemmat luoteisrannikolle ja osin Kanadaan toinen huvin, toinen työn merkeissä. Hyviä nekin, kumpikin omalla tavallaan. Alaska ja etelävaltiot olisi kenties kiintoisaa kokea, mutta toive niissä käymään pääsemisestä tuntuisi silkalta ahneudelta kaiken jo koetun ja nähdyn jälkeen. Joku roti sentään.

2 kommenttia:

Maahiska kirjoitti...

tiiäkkö, mie en saata tajuta kuinka joku voi haluat nevörkkiin, haimaaseen tahi kanariansaarille. minä haluisin joskus vaikka humppilaan. helsinkikin on liikaa ja siellä on joskus pakko käydä. oikeesti haluan vielä joskus irlantiin mutta jonnekin kauas sinne, ja englannin maaseudulle haluan, isot kaupungit jätän väliin mieluusti.

Kati Parppei kirjoitti...

Humppilassa voi olla ihan yhtä jännä käydä kuin maailman metropoleissa, se on asennekysymys.

Isoissa kaupungeissa ainakin minulle iskee ihan julmettu väsymys, vaikken tekisi mitään erityistä. Se on ehkä pääsyy sille, etten niissä erityisemmin viihdy. Jo kirjastopäivä Helsingissä syö energiaa niin, että illalla on aivan piipussa. Ihmiset, liikenne, asfaltti, asioinnin suunnittelu ja paikasta toiseen siirtyminen...

Irlannin länsirannikko on muuten hieno pikkukylineen, suosittelen lämpimästi.