Palaan vielä C. S. Lewisiin, jonka teosten lukemista lämpimästi suosittelen kaltaisilleni vähemmän sofistikoiduille maallikkopähkijöille; ne ovat paitsi kirkkaan analyyttistä ajatuksenjuoksun raportointia, myös varsin hauskoja brittiläisen kuivakkaalla tavalla. Toki Lewisin filosofisemmisessa teoksissa kulkee punaisena lankana hänen tiensä ateistista kristityksi (jota muun muassa J. R. R. Tolkien omalta osaltaan pyrki vauhdittamaan), joten jos asetelma lähtökohtaisesti tökkii, saattaa lukukokemusta sävyttää ärtymys. Mutta tämä kirjoitukseni ei nyt sinällään liity uskonasioihin.
Eräässä kirjassaan Lewis kertoo filosofi Samuel Alexanderilta saamastaan oivalluksesta: kokeminen ja kokemisen havainnointi sulkevat aina toisensa pois. Ihminen ei voi samanaikaisesti tuntea jotakin tunnetta ja analysoida sitä. Nämä kaksi voivat tosin vaihdella nopeaan tahtiin, mutta se ei ole sama asia.
Heureka.
Tästä tuli mieleen kaksi asiaa. Ahdistuksen ja masennuksen itsehoidossa usein neuvotaan, että mielentila kannattaa pyrkiä "ulkoistamaan" ja tarkastelemaan sitä jonakin itsestä irrallisena ilmiönä. Tämähän perustuu juuri mainittuun havaintoon: analysointi sulkee kokemisen pois. Kun ihminen oppii havainnoimaan tunnetilojaan, tahdoton vellominen niiden armoilla vähenee väistämättä. Sama pätee suuttumiseen, loukkaantumiseen, pelkäämiseen tai mihin tahansa reaktioon tai tunteeseen, joka hallitsemattomana aiheuttaa henkilölle stressiä ja ahdistusta.
Tällä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Paljon puhutaan "nykyhetkessä elämisestä". Nykyisin trenditerminä taitaa olla mindfulness, eli jonkinlainen tietoinen läsnäolo. Olen miettinyt, miksi se on minulle - ja varmasti monelle muullekin - niin vaikeaa; kuriton mieli karkaa väkisin laukkaamaan joko menneeseen tai tulevaan tai muuten vain retuamaan asiasta toiseen, sitten takertumaan johonkin huolenjyvään ja pilaamaan koko fiiliksen.
Väitän, että edellä kuvattu mekanismi toimii tässä yhtä lailla. Kun ihminen yrittää keskittyä nauttimaan hetkestä - semminkin, jos hän tiedostaa jonkin tietyn hetken erityisesti nauttimisen arvoiseksi vaikkapa sen puitteiden tai ainutlaatuisuuden puolesta - nautinto ja ilo karkaavat väistämättä käsistä. Ne eivät mitenkään mahdu samaan hetkeen tuon yrittämisen kanssa. Tämän turhauttavan paradoksin myös Lewis omalta osaltaan huomasi.
Mikä siis ratkaisuksi? Tässä ajaudutaan jo astetta metafyysisemmille vesille, mutta asiaa mietittyäni totesin, että ainakin allekirjoittaneella hetkeen tarttuminen onnistuu silloin harvoin, kun olen tavalla tai toisella päässyt karkuun huomiota kärttävää egoani; kun unohdan toviksi itseni kokonaan ja siirryn johonkin kepeämpään olotilaan, osaksi kokonaisuutta. Tähän on monta polkua. Jokainen tietänee omansa.
Tosin oletan, että monilta hetkessä eläminen käy luonnostaan. Heidän ei tarvitse koskaan miettiä koko asiaa. He vain elävät. Mutta joillekin meistä itsetarkkailu ja omien - ja usein myös toisten - tunnetilojen analysointi on kuin tietokoneessa aina taustalla rouskuttava prosessi, jonka katkaiseminen on vaikeaa. Silloin voi auttaa, jos huomaa juuri liian yrittämisen olevan ongelman ydin.
Kunhan sitä(kään) ei juutu liiaksi pohtimaan.
6 kommenttia:
Miten sitten kokeminen ja kokemisen taltiointi muulle, kuin sisäiselle kovalevylle? Ehkä puhutaan paljon nykyhetkessä elämisessä, mutta kyllähän se hetki pitää saada mahdollisimman nopeasti Instagramiin, että muut voivat nähdä sen tapahtuneen.
Ha! Sinäpä sen sanoit. Olen monesti tuskaillut sen dilemman kanssa, että kun valokuvaa, keskittyy saamaan mahdollisimman hyvän kuvan - ja siinä se. Ilo syntyy silloin siitä tunteesta että hei, nyt saattoi tulla hyviä otoksia. Mutta itse hetki oli ja meni.
Instagramia en ole käyttänyt, mutta valitettavan usein olen yhyttänyt itseni sommittelemasta jotakin mehevää hetkeä päässäni Facebook-päivityksen muotoon. Se on oikeasti aika noloa.
Sairaus on opettanut mulle hetkessä elämisen. En todellakaan osaa sanoa mitä huomenna tapahtuu, edes mitä tänään illalla - eilisestä muistan sen minkä tarvitsee mutten mieti sitäkään. Miksi tämä olotila tuli vasta vakavan sairastumisen kautta? Palkintona myös pelottomuus, se tieto että mitä tahansa voi tapahtua onkin yhtäkkiä lohduttavaa.
Niin, samaa moni sairastunut sanoo. Olisi vain niin hienoa, kun samoja asioita voisi oppia jo ennen sairastumista tai muuta isoa koettelemusta... Mutta ehkä on niin, että vasta luopumisten kautta kirkastuu kaiken jäljellä olevan arvo. Ainakin meillä kovakalloisemmilla yksilöillä.
Toisaalta taas juuri luopumisen pelko on tehokas vasta-aihe sille hetkessä elämiselle, ja sekin laantunee (ainakin joillakin) vasta pakon edessä, kun niitä luopumisia alkaa kertyä.
Hetkeen pitäisi siis tarttua, mutta siihen ei pidä tarrautua. Ehkä se on kuin perhonen tai sisilisko kämmenellä, ei pysy pitämällä.
Läksit uimaan syviin vesiin, Kati. Kokemus ja sen havainnointi ovat todella uskomattoman hieno aihe monessakin mielessä. Itse kohtaan sen meditoidessa, jolloin tosiaan "katselen" tunteitani ja havaintojani matkan päästä ja annan niiden lipua minne haluavat.
Hmm. Entä itse havainnoinnin havainnointi (siis esimerkiksi meditoidessa)? Viekö se taas pohjan meditatiiviselta mielentilalta? Tai toisaalta liika yrittäminen?
Yritän (sic!) tosiaan ymmärtää tätä kuviota. Ehkä toisaalta ei kannata - liikaa.
Lähetä kommentti