Ettei teitä tuomittaisi

Taas jäi perinteinen joulutoivotus väliin kaiken juoksentelun lomassa. Ehkä joulutoivotuksettomuudesta on tullut uusi perinne? Ja jatkuuhan joulu loppiaiseen asti. Yhtä kaikki, toivottavasti itse kullakin oli rentouttava joulunaika, johon kuului juuri niitä asioita, joita siihen halusi kuuluvan, mitä ikinä ne sitten ovatkin.

Pagistaanissahan yritetään kovasti opetella elämään ihmisiksi. Yritykseksi se tuppaa myös jäämään, kuten läheiseni hyvin tietävät. "Paljon sanoja, vähän tekoja" voisi olla henkilökohtainen mottoni.

Joka tapauksessa kuluneena syksynä olen miettinyt tavallista enemmän erityisesti sitä, millaisin silmin lajitovereitani katson.

Pohdinta lähti oikeastaan siitä, kun Helsingin Sanomissa joku filosofi mainitsi jossakin yhteydessä - jota en nyt muista - että pahan puhuminen ja ajatteleminen muista ihmisistä muuttaa meitä. Tästä jäin miettimään ensinnäkin ajattelemista ja toisekseen muuttumista. Pahan puhumisen näen ylipäänsä muiden ihmisten tekemisten reposteluna negatiiviseen sävyyn. Siitä olen koettanut tietoisesti opetella pois jo pari vuosikymmentä (reposteluksi en laske aidosti ratkaisukeskeistä pohdintaa, jota joskus jokainen joutuu tekemään niin sanotusti "selän takana").

Hyvin vaihtelevalla menestyksellä tietenkin.

Mutta ajatteleminen? Aloin asiakseni seurata, miten usein päähän vilahtaa jokin ikävä ajatus muista ihmisistä ja näiden tekemisistä ja yllätyin. Jos pitäisin vilahduksista tukkimiehen kirjanpitoa paperille, jälki ei olisi kaunista.

Samoihin aikoihin satuin kuulemaan esitelmän, jossa viitattiin erääseen Siinain Pyhän Katariinan luostarin ohjaajamunkkiin. Tältä oli kysytty, mikä on ihmisen pahin synti. Vanhuksen vastaus oli tuomitseminen. "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", sanotaan toki ainakin yhdessä tunnetussa kirjassa. Mutta liekö niin, ettei tuomitsemista seuraavalla tuomiolla tarkoitetakaan metafyysistä oikeudenkäyntiä, jossa muiden heikkouksia sormilla osoitelleet saavat kurmuutusta ja kosmista raippaa? Ehkä tuomio onkin itse itsellemme langettama ajatusmaailman kiertyminen ja kutistuminen kielteisten asioiden ja toisten tekemisten tarkkailun ympärille? Kenties me toisia tuomitessamme todella muutumme - emmekä suinkaan hyvään suuntaan?

Koska aihe on perin kiinnostava paitsi itsekasvatuksellisessa, myös keittiöpsykologisessa mielessä, olen koettanut tutkailla, mistä muita koskevat negatiiviset ajatukset ja puheet kumpuavat. Nopea vastaus olisi tietysti se, että niitä saavat aikaan muiden ajattelematon toiminta, ilkeys ja yleinen törttöily. Mutta meidän omassa päässämmehän ne syntyvät ja on ihmisiä, jotka pystyvät sivuuttamaan surkeatkin sattumukset kitkeröitymättä ja muita syyttelemättä. Niinpä on syytä tarkastella omien korviensa väliä kanssaeläjien syntiluetteloiden sijaan.

Ainakin seuraavan listan toisiinsa kietoutuvista, tuomitseviin ajatuksiin johtavista tunnetiloista tai tilanteista allekirjoitan omassa elämässäni ja väitän samalla niiden olevan enemmän tai vähemmän yleisinhimillisiä:

1) Uhattuna olemisen tunne/menettämisen pelko. Kun epävarma ihminen näkee toisen uhkana vaikkapa omalle asemalleen töissä tai harrastuksissa, rakkaudelle, ystävyydelle ja niin edelleen, on tästä helppo äityä ajattelemaan tai puhumaan pahaa. Onhan aina mahdollista, että muut liittyvät arvostelijoiden rintamaan ja uhka väistyy. Ainakin se pienenee hiukan omassa mielessä. Kunnes kasvaa taas, tai tilalle tulee uusi mörkö. No rest for the wicked.

2) Kateus. Liittyy edelliseen. Kateuden pistos vaikkapa toisen saavutusten tai tämän saaman kiitoksen tai huomion johdosta saattaa sukkelasti poikia ikävän ajatuksen ikään kuin vastapainoksi harmitukselle.  Toisen epäonnistumisten tai vikojen muistaminen on palsamia ja kirvely hellittää - hetkeksi. Kateus voi toki kummuta myös yleisestä tyytymättömyydestä omaan elämään sekä tunteesta, että muilla menee paremmin (tässä on hyvä muistaa, että luultavasti ei mene; vaikeudet vain ovat jokaisella omanlaisensa).

3) Loukatuksi tai kaltoin kohdelluksi tulemisen tunne. Aika ajoin tulee lunta tupaan itse kullekin. Mutta siitä seurauksena olevat, katkeroittavat tunnetilat lienevät usein sidoksissa uhriutumiseen eli ajatteluun, että juuri minun torppaani räntää rätkii erityisen paljon (ja tietysti tyystin ilman omaa myötävaikutusta).

Meillä ihmisrievuilla on lisäksi tavattoman vahva taipumus ajatella, että muiden ihmisten sanomiset tai tekemiset koskevat tavalla tai toisella meitä silloinkin, kun ne eivät millään muotoa sitä tee. Tämä antaa hyvän maaperän tulkinnoille ja asioiden ottamiselle henkilökohtaisesti. Ja kukapa ajattelisi mukavia asioita ikävistä, toisia loukkaavista ihmisistä? Jos ei muuten voi kostaa kärsimäänsä todellista tai kuviteltua vääryyttä, aina voi kertoa kurjan tapauksen eteenpäin ja/tai vatuloida sitä mielessään ad infinitum.

4) Oman hännän nostaminen. Kun kerron eteenpäin toisen tekemän munauksen tai vertailen sitä omaan onnistuneeseen suoritukseeni, itsetunto tuntuu kohoavan. Mutta kaikkihan tiedämme sanonnan housuun laskemisesta pakkasella. Näennäisesti itselle suotuisa asetelma ruokkii vertailun henkeä, joka on mahdollisimman huono seuralainen: seuraavalla kerralla se puukottaa selkään.

Harvoinpa myöskään muiden morkkaaminen saa kuulijan arvostamaan morkkaajan omia tekemisiä. Pikemminkin se saa aikaan myötähäpeää. Lisäksi se nostaa idulleen ikävän epäilyksen siitä, että kuulijan omat virheet ja munaukset joutuvat samanlaisen repostelun kohteeksi silloin, kun tämä ei itse ole paikalla.

5) Sosiaalinen paine/tarve/palkkio. Tämä onkin mielenkiintoinen juttu. Kuinka usein kollektiivinen pahan puhuminen jostakin tuttavasta tai vaikkapa julkkiksesta luo seurueeseen yhteenkuuluvuuden tunnetta? Miten usein tulee lähdetyksi reposteluun mukaan - tai peräti aloittaneeksi sen - vain tullakseen hyväksytyksi joukkoon tai ollakseen osaltaan luomassa näennäisen luottamuksellisuuden ja toveruuden ilmapiiriä? Myös tähän pätevät useimmat edellisen kohdan ongelmat.

No niin. Listaa saa jatkaa. Tällaiset mietteet on tietysti helppo luokitella osastoon idealistiset haihattelut. Ihminen on ihmiselle - ei susi, vaan ihminen. Miksi pitäisi hymistellä ja opetella ajattelemaan toisista hyvää, kun he eivät kuitenkaan vastaa samalla mitalla? On parempi turvata selustansa ja kovettaa luontonsa. Maailma on ikävä paikka ja ihmiset ilkimyksiä ja tolloja.

Niinhän se on ja niinhän me olemme. Mutta tässä tullaan taas tuohon muuttumisasiaan ja siihen, mitä meillä on ylipäänsä täällä valta muuttaa joko hyvään tai pahaan suuntaan. Kovin vähäiset ovat valtuudet, kun asiaa pohtii: mitä muiden ihmisten tekemisiin, sanomisiin ja ajattelemisiin tulee, niille emme kerta kaikkiaan mahda mitään. Sen sijaan omillemme voimme. Kielteisyys ruokkii kielteisyyttä, tuomitsevuus tuomitsevuutta. Tuoko toisten vikojen ja mokien miettiminen ja niistä puhuminen kenenkään elämään tyytyväisyyttä ja mielenrauhaa? Sitä en jaksa millään uskoa.

Mitä sen sijaan menettää, jos yrittää - edes yrittää! - opetella suhtautumaan hankaliinkin kanssaihmisiin myötätunnolla ja ystävällisyydellä, ei vain kasvokkain, mutta myös omassa päässään? En ole vielä keksinyt - tai sitten en ole edennyt alkeellisissa harjoituksissani niin pitkälle, että olisin löytänyt varsinaisesti miinuspuolia. Jos siihen ei koe pystyvänsä, ei ehkä silti kannattaisi jäädä katkeruuksiinsa kiinni, vaan mennä eteenpäin.

(Toisin sanoen, jos ihmisestä ei voi ajatella mitään hyvää, ehkä häntä ei kannattaisi ajatella ollenkaan ja jatkaa sillä oman mielensä myrkyttämistä. Jos tähänkään ei pysty, ongelma lienee syvemmällä ja apu tarpeen.)

Ettei elämä liian helpoksi kävisi, oman tuomitsevuutensa tiedostamiseen sisältyy erityisen kiusallinen kompastuskivi. Samalla, kun omiin sanomisiinsa ja ajatuksiinsa kiinnittää tarkempaa huomiota, olisi opittava jättämään vastaavasti huomiotta muiden harjoittama tuomitseminen. Muutenhan syyllistyy itse juuri siihen, mitä koettaa välttää. Pirullista!