Acatiimi-lehdessä (1/2014) oli yliopistoasiamies Hanna Tanskasen artikkeli "Yliopistolaisten urissa on kehitettävää". Siinä oli niin hyvä tiivistys muun muassa allekirjoittaneen niin sanotuista uranäkymistä, että lainaan sen tähän:
Suomen Akatemian urapolku rakentuu tutkijatohtorin, akatemiatutkijan ja akatemiaprofessorin tehtäviin. Tutkijatohtorin paikkaa voi hakea väitöksen jälkeen kolmen vuoden ajan ja akatemiatutkijan paikkaa yhdeksän vuoden ajan väitöksestä. Rahoituksen seula on tiukka. Moni erinomainen, viisi tai jopa täydet kuusi pistettä saanut tutkimus jää vaille rahoitusta.
Mikäli tutkija ei ole saanut näiden hakukelpoisuusaikarajojen jälkeen yliopistolta pysyvää toimea esimerkiksi opetustehtävissä, vaikeutuu tutkimus- ja tutkimusprojektirahoituksen hakeminen merkittävästi. Esimerkiksi Akatemian projektirahoitusta ei voi käyttää projektin johtajan palkkaukseen eikä projektirahoitusta voi edes hakea, jos hakijalla ei ole muuta rahoitusta itselleen projektin keston ajaksi. Tämä tarkoittaa usein sitä, että jos sopivaa tehtävää jonkun toisen hakemassa (professori, yliopistonlehtori) tutkimusprojektissa ei ole, iso osa rahoituskanavista on käytännössä sulkeutunut ja yliopistoura tutkijana voi olla ohi.
Vaihtoehtona on tehdä tutkimusta pienissä pätkissä, välillä projekteissa tutkijana tai apurahan turvin, rakentaen tutkimusmeriittejä mahdollisesti yliopistolta avautuvaa tehtävää varten tai hakeutua ulkomaiseen yliopistoon tai tutkimuslaitokseen.
Minähän olen yksi niistä onnekkaista, jotka saivat tutkijatohtorin rahoituksen. Aika kuitenkin rientää; tutkimustyö lähteiden parissa on hidasta, artikkeleita pitää julkaista mielellään jatkuvasti ja samalla koettaa raapia kasaan monografia ja saada sekin vielä kustantamolle ja kansien väliin. Kolme vuotta on näillä kinkereillä hyvin lyhyt aika, mutta verrattuna vuoden rahoituspätkiin toki liki lottovoitto. Silti kiire ahdistaa ja turhauttaa, kun tietää, että paljon parempaa ja perusteellisempaa jälkeä saisi aikaiseksi vähän pitkäjänteisemmällä rahoituksella (ilmeisesti kuitenkin ajatellaan, että pidemmät rahoitusjaksot kannustaisivat tutkijoita ottamaan liian rennosti).
Vakituisia toimia tai tenure track- eli urapolkupestejä on tarjolla hyvin vähän, joten niiden varaan ei uraansa kannata laskea. Toisaalta mikään tässä esitetyistä asioista ei tule perus- ja jatko-opinnot läpi kahlanneelle yllätyksenä, joten kyse on myös omasta valinnasta sietää epävarmuutta. Tuohan se mukanaan myös tietynlaisen vapauden. Tavallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti