Ihmiset hahmottavat aikaa eri tavoin. Esimerkiksi minulle vuosi on aina näyttäytynyt kalenteriaukeamana, jossa ylhäällä on kuusi kuukautta tammikuusta kesäkuuhun ja alhaalla toiset kuusi heinäkuusta joulukuuhun.
Kun taas katson eteenpäin - tai "katson", eihän meistä kukaan oikeasti tulevaisuudesta tiedä - näen aikajatkumon, jossa on erilaisia esteitä: jonkinlaisia muureja, kallioita ja aidanpätkiä, joita ei voi kiertää. Ne ovat erilaisia arjen tasaisen soljunnan ja rutiinit katkaisevia tehtäviä, joko työhön tai muuhun elämään liittyviä. Opetusrypäs, esitelmä, erityisen paljon valmistelemista vaativa luento, työreissu. Tai sitten jokin kyläily tai muu vastaava sosiaalinen tapahtuma, joka vaatii niin kutsutulta omalta mukavuusalueelta lähtemistä (minulla se on itse asiassa aika pieni, se mukavuusalue; jollain tapaa ylitän sen rajan aina, kun lähden kotoa ihmisten pariin).
Tässä mielikuvassa tuskin on mitään omaperäistä, pahoitteluni siitä.
Tälle arjen esteradalle on yhtä kaikki ominaista, että esteiden uhkaavuus kasvaa, kun niitä lähestyy - jossain vaiheessa toiselle puolelle ei näe ollenkaan - mutta jotenkin itse ylittäminen sujuu yllättävän vaivattomasti ja nopeasti, kun siihen on kerran ryhtynyt. Sitten sitä on hetken hirveän hämmästynyt ja helpottunut, kunnes nostaa katseensa ja näkee taas seuraavan, ei niin kovin kaukana häämöttävän vastuksen, jota kohti on vain pakko lähteä kulkemaan, vaikka miten väsyttäisi.
En tiedä, millaista olisi nähdä nuo tehtävät jännittävinä haasteina ja iloisina seikkailuina. Tai uskoa niin lujasti itseensä, ettei miettisi yhtään, onnistuuko ja pystynkö; ei käyttäisi kallista aikaansa ja energiaansa stressaamiseen ja pelkäämiseen, mitä tapahtuu, jos kerran ei jaksakaan kiivetä, tai jää sinne muurin harjalle, eikä pääse alas.
Siksi onkin joskus hyvä katsoa taakseen ja summata kaikki ne esteet, joiden yli on jo könynnyt, ja jotka joskus näyttivät niin lannistavilta. Ja ymmärtää, että niitä on kaikkiaan jo niin paljon, että osa eteen tulevistakin menee rutiinilla.
Ei se kyllä paljon auta. Mutta ehkä vähän.
2 kommenttia:
Kiitos tästä. Onpa hyvä kirjoitus. Esteratapa hyvinkin. En ainakaan itse ole hahmottanut asiaa ikinä näin, joten sain paljon uutta pureksittavaa.
Mua myös aina naurattaa tuo mukavuusalueen käsite ja ihmiset, jotka paasaavat, että mukavuusalueeltaan on poistuttava. Luulen, että omaa valveilla-mukavuusaluettani ovat tasan tarkkaan yksin hyräileminen, kasvien kasteleminen ja metsässä kulkeminen, ehkä myös tuttujen ei-ihmiseläinten kanssa touhuaminen enimmäkseen. Ehkä muutaman harvan ihmiseläimen kanssa touhuaminenkin, mutta vain silloin tällöin.
Enemmän haasteena onkin, ainakin mulla, miten sinne mukavuusalueelleen ehtii päästä edes aina välillä.
Heh. Minusta mukavuusalue kuuluu siihen samaan positiivisen psyykkauspuhumisen tapaan, jossa mikään ei ole ikinä vaikeaa, vaan "haasteellista".
Lähetä kommentti