Amatsoni kukkii

Tökkäsin joskus syksyllä ruukkuun muutaman amatsoninliljan (Eucharis amazonica) sipulin. Ajattelin lukemani perusteella, että kasvi kukkii hyvällä lykyllä kolmen vuoden päästä. Aikaisintaan. Ilmeisesti akvaariovedellä kastelu oli kuitenkin amatsonille mieleen, koska se tuuppasi ensimmäisen kukkavarren jo muutaman kuukauden kuluttua istutuksesta. Lehdetkin alkavat olla aironlavan kokoluokkaa.

Ravinteikas ja lämmin akvaariovesi on muutenkin kelpo apetta kasvikansalle. Meillä se on lievästi hapanta ja pehmeää, joten kalkinsuosijoita lukuun ottamatta kaikki pitävät siitä. Talvellahan ei muuta lannoitusta tarvitakaan. Kesällä olen kantanut vaihtovettä ämpäreittäin myös kasvihuoneeseen tomaattien ja kurkkujen riemuksi.

Mitä akvaarioihin tulee, talvi on ollut niissäkin hämmästyttävän satoisa. Niin keltakääpiöahvenet (Apistogramma borellii), rusokiilakyljet (Trigonostigma espei) kuin suppusuutkin (Nannostomus beckfordi) ovat tuottaneet jälkikasvua ilman sen kummempia toimenpiteitä. Eihän poikasista selviydy aikuisten joukossa täysikasvuiseksi kuin yksi silloin, toinen tällöin, mutta kaikki on kotiin päin. Varsinainen kudettaminen olisi ihan oma projektinsa, johon en ole viitsinyt ainakaan vielä ryhtyä.

Viimeisimmän ahvenpoikueen siirsin sentään työpöydälleni pikkualtaaseen kasvamaan, kun totesin, että naaraan vartiointiyrityksistä huolimatta koiras harvensi pesuetta minkä vain rouvan silmä vältti. Puolet kirjoista piti siirtää toimenpiteen seurauksena pinoihin lattialle, mutta sellaista elämä on. Sitä paitsi hauskempaa katseltavaa nuo pikkusintit ovat.

Äärettömät mahdollisuuksien joukot

Kirjoitin jokin aika sitten mahdollisuuksista ja sulkeutuvista ovista. Viime viikolla Valamossa käydessäni kirjakaupasta osui käteen munkki Serafim Seppälän palkittu teos Vapaus (2007), jonka kirkkaan analyyttisestä - ja hetkittäin varsin hauskasta - tekstistä olen nautiskellut muutamana iltana.

Serafim kuvaa rajattomien, mutta silti niin kovin rajallisten mahdollisuuksien probleemaa juuri sellaisena kuin olen sen kuluvana talvena kokenut:

Äärettömyyksiin avautuva sielu pienessä kuihtuvassa ruumiissa. On ihme, ettemme ole ahdistuneempia. Emme voi valita ja aktualisoida enempää kuin yhden mahdollisuuden kerrallaan - ei siksi, ettemme kykenisi valitsemaan useampia eikä siksi etteivätkö toteutumattomat mahdollisuudet voisi aktualisoitua, vaan ainoastaan siksi, että ajan rakenne ei salli saman asian tapahtumista kuin yhdellä tavalla. Jo tästä syystä ihminen olisi äärimmäisen rajoitettu, vaikka kukaan ei asettaisi hänelle minkäänlaisia rajoja.

Toteutumattomat ja toteutumatta jääneet mahdollisuudet synnyttävät ahdistusta. Tämän kieltäminen on omiaan muokkaamaan ihmistä pinnallisempaan suuntaan. Valitsemalla yhden mahdollisuuden ihminen kieltää olemassaolon muilta ja tällä tavoin tuhoaa jatkuvasti äärettömiä mahdollisuuksien joukkoja. Kerääntyvä paine on sukua syyllisyyden tunteelle. Toisin sanoen ihmisen perussyyllisyydentunne liittyy ajan armottomaan luonteeseen, joka surmaa toteutumattomat mahdollisuudet. Olisimme voineet elää toisin, valita toisin, asiat olisivat voineet mennä paremmin, ja tämä nostattaa ahdistusta tiedostamattammekin.

On aina jollain tapaa helpottavaa nähdä oma ahdistuksenaiheensa paitsi hienosti sanoiksi puettuna, myös asetettuna universaaliin tai yleisinhimilliseen perspektiiviin - vaikkei itseään minään erikoistapauksena pitäisikään.

Ehkä kyse ei ole niinkään omasta elämänahneudestani kuin siitä, että olen kulkenut riittävän kauas tullakseni ensimmäistä kertaa todella tietoiseksi tästä ihmiselämän eksistentiaalisesta tragediasta, ja se(kin) pitää jotenkin käsitellä ja hyväksyä voidakseen jatkaa eteenpäin.

Muuttuvat sitkeästi

Pagistaan koettaa pitää tutun, epäpoliittisen linjansa, mutta enpä malta olla toteamatta, että työkseen mielikuvia tutkivalle seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan vielä mielenkiintoisemmat kuin presidentinvaalien ensimmäistä vaihetta edeltäneet.

Sitä tietysti toivoisi, että nämä kinkerit ratkaistaisiin yksinomaan asiakysymysten ja ehdokkaiden oman osaamisen ja vakuuttavuuden pohjalta, mutta presidenttiys, jos mikä, on mielikuvien väkevästi pönkittämä instituutio. Siinä se ei jää monarkiasta paljoa jälkeen. Mielikuvat taas muuttuvat kovin sitkeästi ja tapaavat olla hyvää pataa "perinteiden" kanssa. Poruhan se nousi aikanaan siitäkin, että Suomen presidentiksi valittiin nainen, vieläpä avoliitossa elävä ja kirkkoon kuulumaton sellainen.

Siinä mielessä voi kyllä sanoa, että kahdessatoista vuodessa maailma - tai Suomi - on muuttunut paljon.

Huomioita

Päivä pitenee jo. Eihän se mikään uutinen ole, mutta on mukavaa huomata, että puoli neljältä on vielä valoisaa. Myös pilvisenä päivänä.

Työpöydälläni on taas maailmanlopun kaaos. Aika ajoin tormistaudun ja järjestän kaiken, mutta kahdessa viikossa pinot ovat jälleen levinneet läjiksi. Kirjoja ja papereita on pöydällä ja hyllyissä liikaa, ei tilanne niitä siirtelemällä miksikään muutu.

On asioita, joille ei elämässä mahda mitään. Toisille mahtaa. Joskus näitä molempia pitää miettiä pidemmän kautta ja toivoa, että pohtimiseen käytetty aika maksaa itsensä takaisin jossain muodossa.

Ja uskoa, että se - aika - vie taas kerran hämärästä valoon.

Pidä huolta

Raahauduin tänä aamuna vätkyttämään rautaa. Paikalle samoihin aikoihin tullut työntekijä ihmetteli tyhjää kuntosalia. Lisäkseni siellä ei ollut ketään muita, mikä oli minustakin outoa.
- Sama tilanne on ollut nyt muutamana aamuna.

Liekö kyse osaltaan ilmiöstä, josta YLE uutisoi otsikolla Kuntoilijoiden verukkeiden viikot alkavat jälleen. Jutussa urheilupsykologi Matti Jaakkola pohtii alkuvuoden väsähdyksen syitä. Niitä ovat lyhyesti se, ettei liikkumisen lisäämiseksi laiteta selkeitä tavoitteita - "liikun enemmän" ei riitä - ja se, että niitä laitetaan kerralla liikaa.

Monen lopahtaneen kuntoiluharrastuksen taustalla on pettymys.
- Tulee pettymys, kun on liialliset odotukset. Kuntoilija saattaa ajatella, että lenkillä käydessä tulee euforinen olo, joka jatkuu seuraavat kaksi päivää. Ei liikunta ole aina kivaa. Itselle pitää myös antaa repsahdukset anteeksi ja jatkaa siitä eteenpäin, muistuttaa Jaakkola.

---

Kuntoilun hiivuttua ihminen on mestari keksimään selityksiä. Verukkeet ovat tärkeitä, kun omiin tai muiden odotuksiin ei pystytty vastaamaan.

Olen ollut koko syksyn ja talven vähän siipi maassa, eikä puhettakaan, että olisin saanut itselleni asettamani kuntoilutavoitteet täyttymään. Olen kuitenkin yrittänyt pitää yllä edes jonkinlaista perusliikettä. Koirista on tietysti se hyöty, että joka päivä on pakko pistää nenänsä ulos ja kävellä ainakin muutama kilometri, vaikkei juoksulenkkiä saisikaan aikaiseksi.

Laiskuus ja senhetkinen hyvä olo ovat ihmisille tärkeitä. Ihminen toimisi mieluiten energiansäästötilassa. Se on jäänne ajoilta, jolloin voimia piti riittää ravinnonhankintaan.

Näinhän se on. Pitkään liikuntaa harrastaneella on tietysti helpompaa, kun liikkumisesta on tullut erottamaton osa elämää. Joskus tehoaa myös se, kun muistuttaa itselleen olevansa keski-ikäistyvä istumatyöläinen, jolla jo nyt on alkanut olla kaikenlaista pientä kremppaa ja jumitusta. Päiviensä - saati terveiden päiviensä - määrää ei tietenkään kukaan tiedä, mutta jos niitä suodaan, toivoisi kropan pysyvän menossa mukana.

Ehkä suhtautumiseni liikuntaan onkin vuosien myötä muuttunut lempeämpään suuntaan: se on ensisijaisesti huolen pitämistä itsestään, ei suorittamista.

Lohdullista toki on, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa tai parantaa tämäntyyppistä huolenpitoa ainoasta kehostaan, olipa lähtötilanne mitä hyvänsä. Onhan tutkittu, että vielä 90-vuotiaillakin lihaskunto - ja sen myötä elämänlaatu ja arjessa pärjääminen - paranee harjoittelemalla, vaikka se olisi aloitettaessa liki olematon.

Päätetään siis pitää itsestämme huolta, päätetään myös se, mitä se käytännössä tarkoittaa, muttei yritetä kerralla liikaa eikä lannistuta vastoinkäymisistä. Kuulostaa aika hyvältä, minusta.

Katsaus taaksepäin: vuosi 2011

Vuosi-inventaario Veloenalta lainattuna. Joskus näitä olen tehnytkin, mutten viitsi kaivella vanhoja (siis konkreettisesti, kuvaannollisesti teen sitä turhankin usein).

1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Julkaisin kirjan. Opiskelin latinaa. Kiipesin yli 4500 metriin. Aloin tutustua ikonimaalaukseen ihan omakohtaisesti, muutenkin kuin äidin katseluoppilaana. Kokeilin joogaa. Ahdistuin iän karttumisesta. Olen toki säännöllisesti ahdistunut siitä, miten nopeasti aika tuntuu kuluvan, mutta nyt pelästyin ensi kertaa omia ikävuosiani.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

En tehnyt varsinaisia uudenvuoden lupauksia vuosi sitten sen enempää kuin nytkään. Sen verran voisin tosin luvata, että yritän löytää elämääni enemmän iloa, kepeyttä ja luottamusta asioiden järjestymiseen. Viisas sananlasku sanoo, ettei surun lintuja voi estää lentämästä päänsä yli, mutta niiden ei tarvitse antaa tehdä pesää hiuksiinsa. Sanotaanko niin, että epäilen olleeni tarkkaamaton ja päästäneeni linnut asettelemaan ensimmäiset risut pääni päälle.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ei kukaan kovin läheinen. Yksissä nimiäisissä kävin. Lähipiirini ei ole noin ylipäänsä ollut kovin synnyttäväistä.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Läheltä liippasi jonkin kerran: omilta läheisiltä meni läheisiä.

5. Missä maissa kävit?

Sveitsissä, Venäjällä, Ranskassa ja Italiassa.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?

Jo mainittua luottamusta elämään. Vähemmän irrallisuuden ja eristäytyneisyyden tunteita. Jonkinlaisia suuntaviivoja eteenpäin; uskoa siihen, että minulla on oma - vaikka sitten vaihtelevakin - paikkani ja tehtäväni tässä hulinassa.

7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

Jos mieleen ei tule nyt yhtään, tuskin muistan niitä viiden vuoden päästäkään.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Ehkäpä väitöskirjan kansainvälisen version ilmestyminen kovissa kansissa isolta kustantajalta. Oli se Mont Blancille kiipeäminenkin hieno kokemus, joskaan en sitä minään suurena saavutuksena osaa pitää.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Varmaankin se, etten saanut vielä jatkorahoitusta tai töitä tätä pätkäsilppua jämäköittämään.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Kunnon flunssaa en sairastanut koko vuonna, vakavammista vaivoista puhumattakaan, mistä olen kiitollinen. Kiusat keskittyivät alaraajoihin: polvet kipuilivat juostessa hieman aiempaa enemmän ja jalkateristä löytyneet Mortonin neuroomat uhkasivat torpedoida kesän vaellus- ja kiipeilyreissun. Lisäksi ne pistivät jalkinepolitiikan uusiksi.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Parhaasta en tiedä, mutta tärkein - ja kallein - oli tämä uusi kone vanhuuttaan hajonneen tilalle.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Ainakin koirien, päivittäin.

13. Kenen käytös masensi?

Jos ei nyt masentanut, niin joidenkin läheisten ja tuttujen käytös harmitti, turhautti tai ihmetytti. Oma käytös kyllä masensi muutamankin kerran.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Mihinpä sitä vanhassa velkatorpassa asuja rahansa käyttää? Valtaosa meni tavallisiin asumis- ja elämiskuluihin ja remonttihommiin. Reissaaminen ja harrastukset veivät osansa sieltä välttämättömän yli jäävästä.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

En nyt ehkä oikein, oikein, oikein innoissani mistään, mutta ainakin hetkittäin aika innostunut monestakin asiasta: akvaarioissa puljaamisesta, Alpeista, uudesta tutkimusaiheestani, kirjoittamisesta, kuvaamisesta, eläimistä ja kasveista.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?

Äh, näitä "aina"-kysymyksiä... Epäilenpä, ettei mikään. Mutta senhän näkee sitten myöhemmin, vuosien päästä. Tai pikemminkin kuulee.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?

Vaatteista päätellen suurin piirtein samoissa mitoissa. Painoa saattaa olla jokunen kilo lisää. Vältän yleensä vaa'alla käymistä ja luotan vaatteisiini ja olooni.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Tulotaso oli osapuilleen sama, mutta himpun verran matalampi, kun jäin kuukausipalkalta apurahalle.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Viettäneeni aikaa ihmisten kanssa. Liikkuneeni luonnossa. Valokuvanneeni. Piirtäneeni. Soittaneeni mandoliinia. Hevostelleeni.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Valvoneeni aamuöitä murehtien kaikkea mahdollista mennyttä, olevaa ja tulevaa.

20. Kuinka vietit joulua?

Omaisten kanssa täällä Riihimäellä. Suuri osa ajasta kului keittiössä, mitä en pannut lainkaan pahakseni, semminkään kun ulkona sataa lösötti koko ajan.

22. Rakastuitko vuonna 2011?

En. Paitsi taas kerran alppimaisemiin ja -luontoon.

23. Kuinka monta yhden yön juttua?

Yhtään juttua en kirjoittanut yli yön, muista jutuista en tiedäkään.

24. Mikä oli suosikki-tv-ohjelmasi?

Katsomistiheyden perusteella TV-uutiset ja sää sekä luontodokumentit. Ihan oikeasti. Loppuvuodesta tuli hyvä ruotsalaissarja AD 1790, jota meillä katsottiin innolla.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

Elämäni lienee tylsää, kun en ole tähän ikään mennessä keksinyt siitä yhtään vihattavaa henkilöä. Vihansekaista surua tunnen kyllä joka kerran, kun luen esimerkiksi eläinrääkkäystapauksista, se ei ole vuodesta kiinni.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Paras? Eihän tähän voi vastata. Luin paljon hyviä kirjoja, vaikken osaa nostaa yhtä ylitse muiden. Mutta vuoden lopulla aloin lukea taas kerran Gerald Durrellin Korfu-trilogiaa ja nautin valtavasti vanhojen, jo lapsuudesta tuttujen kirjojen seurasta.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Tänä vuonna ei tainnut tulla mitään uutta, suurta löytöä. Hyvillä entisillä mentiin.

28. Mitä halusit ja sait?

Ainakin sen mainitun kirjan painosta ulos. Tutkijavaihtopaikan ulkomaille, joskin rahoitus puuttuu vielä.

29. Mitä halusit muttet saanut?

Tutkimusrahoitusta tai töitä. Mielenrauhaa.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Tajusin juuri, ettemme tainneet saada aikaiseksi yhtään leffateatterikäyntiä koko vuonna. Suosikiksi laskisin sellaisen, jonka katsoo monta kertaa; sellaista ei tainnut vastaan tulla. Hyviä tuli nähtyä muutama, mutta eihän niitäkään tähän hätään muista.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Täytin 36, mutta mitä tein... Yllätys! En muista! Pitäisikö tuollaiset muistaa?

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Että ihan mittaamattomasti... Kieltäydyn vastaamasta tällaisiin olisi-kysymyksiin, koska eihän sitä voi tietää; on asioita, joita luulee haluavansa enemmän kuin mitään muuta, mutta ne saatuaan huomaa, ettei elämä mullistunut tai edes muuttunut mitenkään lähtökohtaisesti paremmaksi.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011?

Sama kuin edellisinäkin vuosina: etätyöläisen verkkarihousut ja yläosan verhona sitä, mitä on aamulla käteen sattunut. Villasukat ja metsurinsaappaat.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Asuinkumppanit, niin kaksijalkainen kuin nelijalkaiset ja jalattomatkin. Kirjoitustyö.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Noin ylipäänsä lienen seurannut politiikkaa valppaampana kuin aikoihin. Niin on varmasti tehnyt moni muukin.

37. Ketä ikävöit?

Ihmisiä, ihmisseuraa. Omaisia, ystäviä, tuttavia.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

En tainnut juuri tavata uusia ihmisiä ja sen minkä tapasin, en kyllä tullut pistäneeksi heitä paremmuusjärjestykseen.

Toivotuksia ja tähteitä

Pääsipä käymään niin, että Pagistaanin virallinen jouluntoivotus jäi tänä vuonna tyystin väliin. Toivotetaan nyt sitten hyvää viattomien lasten päivää.

Huomennahan voitaisiin, jos se olisi allekirjoittaneesta kiinni, viettää viallisten aikuisten päivää. Sellaista lohdullista merkkipäivää, jolla muistettaisiin kaikkia meitä, jotka olemme tavalla tai toisella vinoon kasvaneita ja tunarointiin taipuvaisia.

Syy siihen, ettei edes joulua ehditty toivottaa, olivat tämänvuotiset juhlajärjestelyt: emme lähteneetkään koirinemme ja pakaaseinemme Pohjois-Karjalaan, vaan haalimme omaiset tänne Hämeen suuntaan, osan siskon luo Tampereelle ja osan meille. Koska yletön jouluhössötys on kaikkinensa turhaa ja stressaavaa, yritimme hoitaa juhlapyhät keveähköin järjestelyin hyasintin haisteluun ja glögin nauttimiseen keskittyen. Silti tekemistä oli riittämiin.

Nyt ovat vieraat lähteneet ja jääkaappi ja kellari täynnä outoja rääppeitä, vaikka koetimme tehdä ruokaa niin, ettei sitä jäisi kovin paljon yli (vinkkinä todettakoon, ettei kannata katsoa netistä, paljonko jouluruokia suositellaan varattavaksi minkäkin kokoiselle joukolle; laskelmat lienee tehty massaansa kasvattavia sumopainijoita silmällä pitäen). Porkkanalaatikosta paistoin jo sovellettuja karjalanpiirakoita - kannattaa muuten kokeilla! Juureslaatikon jämistä tein sosekeiton ja graavilohesta kalapiiraan. Loputkin tähteet saataneen jalostettua johonkin järjelliseen muotoon, mikä on helpotus ruoan pois heittämistä kammoksuvalle.

Näillä eväillä - kirjaimellisesti - mennään tämän lumettoman joulukuun ja sen myötä vuoden loppuun.

Sattumanvaraisuusyhteiskunta

-Elämme sattumanvaraisuusyhteiskunnassa. Ei ole enää sitä turvaraamia, joka ennen oli. Maisteriksi valmistuminenkaan ei enää takaa mitään. Ainoa viesti, mitä minulla opiskelijoilleni on, on se, että sattuma korjaa satoaan. (Helsingin yliopiston historioitsija, luokkatutkija Laura Kolbe, HS 4.12.)

On taas se aika, kun joululaulut soivat ja tutkimusrahoituslotto pyörii niin että heikompia huimaa. Moni jännittää, tärppääkö, saako mahdollisuuden tehdä työtään taas vuoden eteenpäin, parhaimmillaan jopa kaksi tai kolme. Osa-aikaisena onnettarena toimii edellä mainittu sattuma. Esimerkiksi Suomen Akatemia kertoo, että "rahoituksen riittämättömyydestä johtuen kaikkia parhaimmankaan arviointituloksen saaneita hakemuksia ei kyetä rahoittamaan." Oma lukunsa on, miten moni hakemus edes yltää parhaaseen arviointitulokseen.

Akateemisessa kilpajuoksussa onkin vain yksi varma voittaja: krooninen riittämättömyyden tunne.

Olen ollut siinä mielessä onnekas, etten ole ollut päivääkään työttömänä näinä yhdeksänä vuotena, jotka ovat kuluneet maisteriksi valmistumisestani. Aina on ollut rahoitusta, jota olen täydennellyt lehtitöillä (ja eräällä sinänsä antoisalla siivouspätkällä). Se on tällä alalla ihan hyvä saavutus. Tyly tosiasia kuitenkin on, että tohtorina rahoituksen saaminen on paljon vaikeampaa kuin tohtoriopiskelijana. Kuten muuan vanhempi kollega rohkaisevasti totesi, tutkijanpolun viimeiset ruusut nähdään väitöskaronkassa.

Niin, ajat ovat muuttuneet. Enää yliopistotutkinto, korkein mahdollinenkaan, ei takaa toimeentuloa kuin hyvin harvalla alalla. Mieleen tulevat lähinnä lääke- ja lakitieteet sekä erityisopettajien koulutus.

Pagistaanissa eletään siis jälleen kerran jännittäviä aikoja. Nykyinen rahoitus loppuu huhtikuussa, ja vaikka vieheitä on heitelty joka suuntaan, hyvin mahdollista on, että tarttumaan pääsee toimen sijasta työvoimatoimiston ovenkahvaan. Ajat kun ovat sellaiset, ettei varasuunnitelmanikaan - toimittajantöihin keskittyminen - taida lyödä leiville. Aiheesta voi lukea vaikkapa Ira Koivun Journalisti-lehteen kirjoittaman kolumnin Freelancereiden inflaatio.

Mutta on kai vain oltava tyytyväinen siitä, mitä on saanut ja mihin päässyt ja yrittää pitää mieli avoimena joka suuntaan, monille vaihtoehdoille. Menneitä valintoja ei voi enää muuttaa, eikä siihen välttämättä olisi edes syytä: silloin vaihtoehtoina olleet valinnat olisivat hyvin voineet tuoda minut tähän samaan pisteeseen, kenties jo vuosia aiemmin.

(Jälkimmäinen kappale edustaa poliittisesti korrektia, myönteistä ja rakentavaa suhtautumista haasteellisiin elämäntilanteisiin. Oikeasti taistelen pessimismiä, synkkyyttä ja itsesääliä vastaan nähden itseni miehen elätettävänä seuraavat kaksikymmentä vuotta, tai vaihtoehtoisesti veneen alla sammalta syömässä.)

Fregattaa

Eilen ihmettelin, kun päässä alkoi soida "Kai muistat kannella kun fregatin". Sitä sitten laulelin suihkussa, kaunis ja tunteikas kappale kun on kyseessä. Mutta mistä se päänsisäiselle levylautaselle putosi kaamospäivän horteisena iltana?

Sitten hoksasin, että mies oli juuri kertonut työpaikkansa tämäniltaisten pikkujoulujen teeman olevan Love boat (no comment).

Niinpä tietysti.

Ja nimi laivan, se on Rakkaus.
Ei löydy toista niin suurenmoista
Ja voittamaton on sen purjehdus.

Korvamatojen tiet ovat ihmeelliset. Tai purjehdukset voittamattomat, miten vain.

Kysyin siipalta, tietääkö hän tuon Kipparikvartetin tunnetuksi tekemän laulun. Hän esitti vastakysymyksen, tiedänkö minä, mitä tarkoittaa "fregattaa".

Kuulemma Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Pedro Hietasen legendaarisessa Yömyöhä-radio-ohjelmassa oli ollut tietovisa, jossa oli mainittu kysymys.

Laulu jatkoi soimistaan päässäni, mutta jokin oli muuttunut. Muuttunut iäksi.

Valmiiksi paloiteltua luettavaa

Tämä syksy on ollut tavallista työläämpi tarpoa läpi. Töitä ei sinällään ole ollut liikaa - reippaamminkin käsikirjoitus olisi voinut edistyä - mutta päässä on pyörinyt liian paljon asioita. Eksistentiaaliset kysymykset ovat vaatineet huomiota erityisesti aamuöisin, mikä syö aina jaksamista päivästä.

No, jotain luettua tähän väliin. Vasta nyt huomasin, että kaikki viime aikoina lukemani kirjat ovat olleet novelli- tai kirjoituskokoelmia. Ilmeisesti marraskuun aivokapasiteettini ei ole riittänyt pitkien, juonellisten teosten käsittelyyn. Sellaista se on.

Ahola, Suvi & Koskimies, Satu (toim.): Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (Tammi, 2005)
Sisko antoi lainaksi tämän kiintoisan koosteen L. M. Montgomeryn kirjoihin liittyvistä muisteloista. Annat ja Runotytöt (varsinkin jälkimmäiset) on tullut luettua vuosien myötä moneen kertaan, mutta eivät ne minulle ole koskaan olleet mitään kirjoja ylitse muiden. Kirjoituksia lukiessaan oli kuitenkin hauska tiedostaa, miten yksityisiksi luullut lukukokemukset olivat osa jonkinlaista sukupolvet ylittävää yhteistajuntaa.

Lappalainen, Tertti (toim.): Valamon kävijöitä (WSOY 1988)
Osin viran puolesta, osin muusta kiinnostuksesta luettu kirja on edellisen tavoin kokoelma ihmisten kirjoituksia, kertomuksia siitä, miten Heinäveden Uuden Valamon luostari on itse kunkin elämään vaikuttanut. Mukana on eri alojen ihmisiä, ortodokseja ja ei-ortodokseja, nuoria ja vanhoja. Tästä jäi jotenkin lämmin ja mukava olo.

Чехов, А. П.: Рассказы (2000)
Anton Tsehovin tuhdista novellikokoelmasta löytyi tuttuja, jo aikaa sitten suomennettuja kertomuksia, joiden lukemisesta oli vierähtänyt niin monta vuotta, että ne tuntuivat uusilta. Ehkä niiden tarkkaa, mutta lempeää psykologista otetta ei teini-iässä edes osannut arvostaa samalla tavoin kuin nyt. Tsehov lienee ollut myös varsin eläinrakas, niin herkällä viivalla hän hahmotteli niin koiria kuin muitakin eläimiä. Luen edelleen venäjänkielistä kaunokirjallisuutta hitaasti verrattuna suomeen tai englantiin, mutta kestävätpähän tällaiset herkkupalat pidempään.

Mörö, Mari: Vapaasti versoo. Rönsyjä puutarhasta (Kirjapaja, 2010)
Mari Mörön puutarha-, kana- ja lammasaiheiset pakinat ovat hervottoman hauskoja. Välillä olen pelännyt herättäväni kanssanukkujani hytkymiselläni. Mitä parhainta kaamoslukemista meille kaikille viherturaajille ja miksei muillekin.

Suomarjat

Yksi kerrostaloasumisen hyvistä puolista oli se, että viikonloppuisin tuli paljon nykyistä useammin pakattua mukaan reppu ja kamera ja lähdettyä jonnekin, missä ei ole asfalttia. Torpassa on eri tavalla tekemistä, joten päätös lähtemisestä metsään, suolle tai kallioille on tehtävä tietoisemmin.

Sitä - lähtemistä - kun ei koskaan kadu. Marraskuinen Torronsuon kansallispuisto oli hiljainen, kylmä ja kaunis. Karpaloita keräsimme kuljeskelun lomassa pari litraa. Enemmänkin olisi marjoja mukaan saanut, jos sormet eivät olisi kohmettuneet koppuroiksi tunnin poimimisen jälkeen.

Suomarjat, lakka ja karpalo, muodostavat luonnonmarjojen joukossa oman kulttuurillisen alalahkonsa. Aromikkaitahan ne ovat, mutta väitän, että niiden viehätys perustuu pitkälti poimimisen työläyteen: lakat kerätään hikisenä paarmojen ja hyttysten kupatessa ohimoita, karpalot syysmyöhällä suon hohkaessa hyistä kylmyyttä. Yksi kerrallaan, selkä särkien ja saappaanvarsia varoen on nuo suon aarteet noukittava.

Ei sitä ymmärrä se ulkomaalainen vieras, jolle suomalainen tuo ylpeydestä loistaen pakastimesta kaivetut viimeiset lakat: tässäpä todellinen herkku, marjojen marja! Vieras maistaa, lausahtaa jotain kohteliasta pohjoisesta aromista ja kaivelee sitten vaivihkaa siemeniä hampaistaan ihmetellen samalla, eikö suomalaisenkin suussa mansikka maistu monin verroin makeammalta.

Hapokkaiden suomarjojen arvostus juontunee myös siitä, että ne ovat olleet helposti säilöttävissä talven vitamiinivarannoksi jo ennen pakastimia. Niin on ollut puolukkakin, mutta korvokaupalla kerättävältä kangasmetsien marjalta puuttuu mainittu työläys- ja harvinaisuusarvo.

Marjoista ja suosta tuli mieleen: en muista, olenko jo mainostanut tätä täällä, mutta soista ja suon kulttuurimerkityksistä kiinnostuneiden kannattaa lukea Kirsi Laurénin väitöskirja Suo - sisulla ja sydämellä. Suomalaisten suokokemukset ja kertomukset kulttuurisen luontosuhteen ilmentäjinä (SKS, 2006). Sieltä löytyy marjastustarina jos toinenkin, puhumattakaan muista kiinnostavista suokertomuksista.

Sen jälkeen

Tänään Helsingin Sanomissa toimittaja Antti Manninen kirjoitti marraskuusta osapuilleen samaa, mitä minäkin olin aikonut. Tosin sujuvammin sanoin:

Marraskuu on mielialojen kellari, jota syvemmälle ei enää voi kaivautua. Se on toisaalta myös kaiken paremman lähtökohta. Suunta voi olla vain ylöspäin kohti valoa ja iloa. Mutta vielä ei ole sen aika. Marraskuu pitää ensin elää, nauttia tai kärsiä täysimääräisesti. Sen jälkeen voimme havahtua adventtiin, joulun odotukseen, tammikuun härkäviikkoihin ja uuteen kevääseen.

Lokakuussa kauppoihin alkoi ilmestyä joulusuklaita, joulukalentereita, valotähtiä, jättiporoja ja mitä vielä. Lokakuussa! Samoihin aikoihin talojen pihoille ja ikkunoille ilmaantuivat ensimmäiset jouluvalot ja kyntteliköt.

Hei, ihmiset, haluaisin elää syyskaamokseni rauhassa. Sytyttäkää lyhtyjä ja kynttilöitä - niiden huomaavainen valo on sovussa lumettoman hämärän kanssa - mutta älkää kietoko vielä pihakuusiinne niitä riemunkirjavia, silmiin käyviä valonauhoja. Kesä loppui vasta, maltetaan nyt mielemme ja eletään ja hengitetään tovi tätä syvenevää pimeää ikiaikaisen vuodenkierron mukana.

Sen jälkeen valokin tuntuu valolta ja juhla juhlalta.

Perustutkimusta

Jätän nyt diskreetisti mainitsematta, minkä paikkakunnan taidemuseo tällaisen loistavan työtilaisuuden tarjoaa. Todettakoon kuitenkin, että tässä tiivistyy hienosti jotakin olennaista nykyajasta ja nykytutkijan asemasta.

--- taidemuseo etsii tutkijaa toteuttamaan taidehistoriallista
perustutkimusta.

Perustutkimuksen tekijäksi etsitään taidehistorioitsijaa tai
graduvaiheessa olevaa taidehistorian opiskelijaa. Graduntekijälle
perustutkimus voisi samalla olla opinnäytetyö.

Taidemuseo ei maksa tutkimuksesta palkkaa. Museo on valmis maksamaan
korvausta matkakuluista ja katalogitekstin kirjoitustyöstä.
Korvauksen suuruus määritellään myöhemmin. Tutkijan on mahdollista
hakea tutkimukseensa apurahaa omissa nimissään. --- taidemuseo
tarjoutuu avustamaan hakemuksen laatimisessa, tutkimussuunnitelman
rajaamisessa ja käytännön tutkimustyössä.

Piti olla

Tähän väliin pieni tiedotusluontoinen asia. Oikeastaan kaksi.

1) Varmuuskopioita ei voi olla liikaa.

2) Jos allekirjoittaneen lupaamia valokuvia tai muuta aineistoa ei ole kuulunut, syynä on tietotekninen ongelma yhdistettynä jonkinasteiseen typeryyteen.

Uskollinen, vuonna 2004 joululahjaksi saatu kannettavani oli kärsinyt ainakin vuoden päivät vanhuudenoireista, jotka ansiokkaasti itseäni pettäen jätin huomiotta ("ostan kyllä uuden heti, kun rahatilanne tästä paranee").

Eräänä pimeänä, syksyisenä maanantaiaamuna kaikkensa antanut kone sitten luovutti. Ei käynnistynyt. Vähän ähisi ja yritti, muttei jaksanut enää.

Minulla tietysti piti olla varmuuskopiot kaikesta tärkeästä ja vähemmän tärkeästä, mutta eipäs ollutkaan. Sivuhuomautuksena todettakoon, ettei kannata luottaa etävarmuuskopiointeja tarjoaviin maksullisiin ohjelmiin. Ei ainakaan niin lujasti, ettei ottaisi säännöllisesti kopioita myös itse pariin eri paikkaan.

Tämä tapaus oli kaikkinensa onnettomien sattumien summa höystettynä mainitulla typeryydellä.

Sain kyllä likimain kaiken kadotetun takaisin - ilmaista se ei ollut, kuten ei myöskään uuden koneen ostaminen tuli hännän alla - mutta joudun vielä muiden kiireiden lomassa asentamaan uudestaan kuvansiirto- ja käsittelyohjelmat ja paljon muuta sellaista, joka vuosikaudet oli mukavasti käsillä yhdellä hiiren klikkauksella.

Hautautuivat ministeriöön

En nyt väitä, että lain rikkominen on hyväksyttävä keino vaikuttaa asioihin.

Mutta näiden kahden uutisen lukeminen vuorokauden sisällä saa miettimään, että on asioita, jotka etenevät byrokratian rattaissa sukkelasti ja hyvässä järjestyksessä. Ja sitten on niitä, jotka juuttuvat jonnekin välille.

Liekö osansa sillä, että toiset asianomistajat osaavat puhua, toiset eivät.

Sikalakuvaajien oikeudenkäynti alkoi

Salaa sikaloissa kuvanneiden eläinaktivistien oikeudenkäynti on alkanut Salossa. Syytteessä on neljä henkilöä. Syytenimikkeinä on törkeä kunnianloukkaus ja julkisrauhan häiritseminen. Oikeutta eläimille -järjestön aktivistit kuvasivat salaa sikatiloja Varsinais-Suomessa, Pirkanmaalla ja Pohjanmaalla syksyllä 2009. Järjestö julkaisi aineistoa Sikatehtaat.fi-internetsivustolla. Aineistosta nousi valtakunnallinen kohu.

Sikasäädösten tiukennukset hautautuivat ministeriöön

Valmistelutyö tuotti useita muutosehdotuksia. Ministeriö muun muassa kaavaili, että sikaloissa pitäisi olla nykyistä enemmän karsinatilaa ja kiinteää lattiaa. Lisäksi jokaiseen osastoon oli tarkoitus saada luonnonvaloa. Ministeriö teetti myös selvityksen muutosten taloudellisista vaikutuksista.

Ministeriöstä annettiin viime vuoden alkupuolella julkisuuteen tietoja, joiden mukaan säädösmuutokset olisivat voimassa vuoden 2010 loppuun mennessä. Maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöylitarkastaja Susanna Ahlström sanoo kuitenkin A-studiolle, että ehdotukset eivät koskaan edes lähteneet lausuntokierrokselle.

Muutamat vuodet voivat vaikuttaa

Olen monta kertaa vannonut pitäväni blogilusikkani erossa kaikista lapsiin ja perheisiin liittyvistä keitoksista.

Olen myös vannonut pysyväni poissa nettikeskusteluista, koska niiden lukemisesta ei mitään hyvää henkilön psyykelle koidu.

No, vannomatta paras.

Sunnuntain Helsingin Sanomissa oli lasten päivähoitoa koskeva artikkeli. Siinä oli haastateltu tutkijaa, jonka mielestä alle kolmivuotiaita lapsia ei pitäisi lainkaan viedä päiväkotiin. Hän vetoaa kiintymyssuhdeteoriaan, jonka mukaan

-- lapsen tulisi pysyä kolmevuotiaaksi mahdollisimman lähellä sitä aikuista, johon hän on ensisijaisesti kiintynyt. Se henkilö on äiti. Toissijaisia kiintymyksenkohteita ovat isä, sukulaiset, ystävät, hoitajat.

Rusasen mukaan ero ensisijaisesta hoivaajasta voi aiheuttaa lapsessa ahdistusta ja hylkäämisen tunteita. Jos ne jatkuvat pitkään, lapsesta voi tulla sosiaalisesti kykenemätön ja ahdistunut aikuinen.

Asiassahan ei ole mitään uutta. Lapsetonkaan ei ole voinut välttyä huomaamasta, että päivähoito versus kotihoito-keskustelu nostaa pintaan kiihkeitä tunteita, kuten kovin moni muukin jälkeläisten hankintaan, hoitoon ja kasvatukseen liittyvä asia. Tutkimustuloksia julkaistaan ahkerasti puolesta ja vastaan.

Ajauduin kuitenkin lukemaan mainitun artikkelin herättämää keskustelua. Pääsääntöisesti tutkijan näkemykset saivat hurraahuutoja ja aplodeja niin mies- kuin naispuolisiltakin kommentoijilta. Eikä siinä mitään. Mikä kuitenkin pisti akateemisen, pian postfertiilin pätkätyöläisen silmään oli se, miten muutamat - allekirjoittaneen mielestä erittäin aiheelliset - naisten työelämään liittyvät kysymykset ja kommentit sivuutettiin tässä yhteisessä kotihoitohurmoksessa.

Entä itse tutkija?

Hän myöntää, että ne muutamat vuodet voivat vaikuttaa esimerkiksi naisen asemaan työelämässä.

"En tarkoita sitä, että naisen pitäisi jäädä kaikesta kokonaan pois, kun hän hoivaa ja uudistaa yhteiskuntaa lasten kautta. Suurin osa töistä on kuitenkin aika tavallisia tehtäviä. Sellaisia, missä ei tehdä uraa."

Kiintoisaa. Olisiko tästä implisiittisesti pääteltävissä, että tutkijan mielestä lapsia kannattaa hankkia ensisijaisesti niiden naisten, jotka tekevät "tavallisia tehtäviä" eivätkä "uraa"? Vai onko tämä saivartelua?

Ei tarvitse miettiä kovin pitkään, mitä tällainen kolmen vuoden kotihoitonormi tekisi yleistyessään naisten työllisyysnäkymille. Nimenomaan naisten, mikäli äitipainotteinen kiintymyssuhdeteoria valtaisi jälleen alaa (en tiedä, onko asiaa aiemmin teoretisoitu ja missä määrin, mutta itsestään selvänähän äidin roolia on tavattu pitää). Työnantajalla tuskin on kovin suurta kiinnostusta palkata työntekijää, joka hyvin mahdollisesti katoaa paikalta vähintään kolmeksi, kukaties lähemmäs kymmeneksi vuodeksi, jos perhe kasvaa useammalla lapsella.

Syrjintää, ehkä. Mutta realiteetti.

Entä ne - tai me - joilla ei ole niin kutsuttua pysyvää virkaa tai työpaikkaa? Joku keskustelussa huomauttikin, että perheellistymistä halajavat naiset voisivat tässä mallissa unohtaa esimerkiksi muutaman vuoden pätkissä rahoitettavat tutkijantyöt. Tai sitten sen perheellistymisen. Kilpailu on aina vain kovempaa, eivätkä rahoittajat kysele, mistä vuosien aukko on ansio- ja julkaisuluetteloon tullut.

Järjetöntä, ehkä. Mutta realiteetti.

En todellakaan ota kantaa siihen, onko koti- vai päivähoito lapsille parempi. Ei ole niin sanotusti kompetenssia. Sitä paitsi uskon, että nämä asiat osataan päättää jokaisessa perheessä ihan itse oman tilanteen mukaan. Mutta minusta on kiinnostavaa, miten ja miksi ensin mainitusta on tulossa se "sosiaalisesti hyväksyttävämpi" malli. Vai kuvittelenko vain? Värittävätkö nettikeskustelut liikaa mielikuviani aiheesta? Ainakin muutamat lapsia saaneet tuttavat ovat todenneet, että kannattaa valita tarkasti seura, jolle hehkuttaa työhönpaluun autuutta vuoden kotonaolon jälkeen.

Nyt menen vähän vaaralliselle maaperälle, mutta onko toisten elämänvalintojen arvostelussa todella kyseessä vain lapsen parhaan esille tuominen? Olisiko taustalla myös nykyinen työllisyystilanne ja sen aiheuttama epävarmuus? Jos itsellä ei ole mielekästä työtä, johon palata ja tilanne ainakin jollain tasolla ahdistaa, eikö ole luonnollista julistaa kotiäitiys ainoaksi oikeaksi valinnaksi ja siten pönkittää omaa itsetuntoaan?

Sitä paitsi nyky-yhteiskunta vaatii työikäisiltä tehokkuutta ja verotuloja, joten voin hyvin kuvitella, että vuosikausia kotona olevat kokevat joutuvansa olemaan jatkuvalla puolustuskannalla.

On varmasti paljon niitä, joille kyseessä on oikeasti valinta ja jotka ovat siihen tyytyväisiä. Työ ei ole - ainakaan sen ei pitäisi olla - kenellekään elämän ainoa sisältö. Luulen kuitenkin, ettei näillä oman elämänsä kanssa sovussa olevilla ole syytä osoitella sormella muiden toisenlaisia valintoja, tuomita niitä itsekkäiksi ja ennustaa uraäidin laiminlyömille lapsille ankeaa tulevaisuutta.

Jos nyt oletamme, että tämä lippalakista vetäisty teoria pitää edes osittain paikkansa - huono työllisyystilanne ruokkii ajattelua, jossa äidin paikka on yksiselitteisesti kotona - eikö kaikkien etu olisi ajaa ratkaisuja, jotka lisäävät työelämän ja lastenhoidon joustavuutta sen sijaan, että vahvistettaisiin entisestään rintamalinjoja syyllistämällä ja syyttämällä puolin ja toisin? Muutenhan ajaudutaan kierteeseen, jossa naisten työllisyystilanne huononee entisestään, kun yhä useampi päätyy töihin palaamisen sijasta viettämään vuosikaudet kotona ja putoamaan kelkasta työelämän suhteen.

Sitä paitsi minusta on kurjaa, että juuri, kun miehet ovat vähitellen oppimassa vanhempainvapaiden käytön tilanteen niin salliessa, aletaankin julistaa äidin olevan lapselle se Ainoa Oikea Hoitaja.* Jotenkin vaikea uskoa, että tuollainen poissulkevuus edistäisi perheiden sisäistä hyvinvointia millään tasolla. Ja siitähän se lapsenkin hyvinvointi viime kädessä syntyy, jos olen oikein ymmärtänyt.

Nyt siirryn kiireesti takavasemmalle väistelemään vihaisia huutoja ja tomaatteja.

Ei sentään, kommentit ovat oikeasti tervetulleita, kuten aina. Mutta olkaa kilttejä älkääkä vetäkö esiin "mitä sinä muka näistä asioista voit ymmärtää"-korttia. Väitän, että nämä kysymykset ovat oikeasti isoja ja koskevat koko yhteiskuntaa, eivät vain nykylapsia ja -vanhempia.

*En voi olla ajattelematta miesparkaani, joka syntyi vuonna 1968 ja joutui kahden kuukauden ikäisenä - niin, äitiyslomat eivät ole aina olleet sitä, mitä nykyään - jäämään osin hoitajan, osin isänsä hoiviin äidin palatessa vuorotyöhön. Mitä traumoja tuo näennäinen tunne-elämän tasapainoisuus ja terve itsetunto mahtaakaan kätkeä?

Ei kaikkea

Olen tavannut pitää ikäkriisejä naistenlehtihöpötyksenä, jonka tarkoituksena on markkinoida ryppyvoiteita ja antioksidantteja elämän ruuhkavuosia eläville.

Tai pidin, kunnes aloin epäillä, että minulla on meneillään sellainen.

Se on sitä, kun yht'äkkiä tajuaa, etteivät kaikki ovet enää olekaan levällään auki, vaikka niin tottui joskus alle kolmekymppisenä ajattelemaan ja jatkoi sitä sujuvasti aina tänne asti. Jotkut ovat enää raollaan, toiset menossa nenän edessä kiinni. Se, haluaako juuri niistä ovista kulkea, ei sinällään ole olennaista. Jo mahdollisuuksien kapeneminen vetää kaiken haluavan nykyeläjän mielen apeaksi.

Jonain harmaana lokakuun aamuna sitä vain ymmärtää, että kaikkea ei yhdessä ihmiselämässä ehdi. Paljon ehtii, muttei kaikkea. Pitäisi ainakin yrittää elää niin, että se elämä on oma, ei toisten. Ja pitää kiinni ihmisistä, niistä, jotka sitä haluavat.

Ja aika, se tuntuu menevän vuosi vuodelta nopeammin. On ehkä hyvä pysähtyä aika ajoin miettimään, mihin se menee, ja onko menosuunta se, minkä sen haluaisikin olevan.

Seitsemän

Taannoin minulta kysyttiin, kuinka kauan on siitä, kun lähdin Pohjois-Karjalasta.
- Ei kovin kauan. Syksyllä 2004 taisin muuttaa, laskin nopeasti.
- Mutta onhan siitä jo aikaa, kysyjä totesi.

Niin, tajusin itsekin. Seitsemän vuotta jo. Seitsemän vuotta, joihin on mahtunut neljä hämäläistä ja eteläsuomalaista paikkakuntaa.

En muista, mitä ajattelin lähtiessäni; suunnittelinko palaavani joskus vai arvelinko jääväni sille tielleni. Tuskin kumpaakaan. Sen tiesin, että oli aika lähteä, ottaa vähän etäisyyttä yhteen jos toiseenkin asiaan. Mitään varsinaisesti parempaa en kuvitellut muualta löytäväni.

Lähteminen oli silloin oikea ratkaisu.

Sittemmin, vuosien mittaan, olen aika ajoin miettinyt paluuta. Hyvin täältä joutaisi tuttujen sienipaikkojen ääreen, omaa murretta kuuntelemaan. Jos eläisin yksin, olisin saattanut jo pakata koirani ja omaisuuteni ja lähteä takaisin. Mutta on asioita, jotka painavat aloilleen, ankkuroivat cesiumpitoiseen kantahämäläiseen savimaahan, vaikka mieli haikailisi itään, järvenselkien ja vaarojen maisemiin.

Toki tiedän, ettei sieltäkään onnelaa löytyisi. Jotain taakse jäänyttä sielläkin kaipaisin. Lähtemistä milloin minnekin suunnittelisin ehkä edelleen.

Mutta ainakin juuret olisivat maassa, luulen, eivätkä maan pinnassa kuivina ja helposti irtoavina.

Ja pensasaidan saisi pitää korkeana.*

*Tämä on tiettävästi yksi konkreettisista kulttuurieroista itä- ja länsisuomalaisten välillä: ensin mainitut suosivat korkeaa ja suojaavaa aitaa, jälkimmäiset matalaa, jonka yli näkee naapurin pihalle.

Reissulukemista ja fantasiaa

Rahoitushakemusten kanssa pitää kiirettä, mutta listataanpa vaihteeksi kirjoja. Näitä onkin nyt heinäkuulta asti, kaikkia en mahda enää muistaakaan. Remonttipuuhat ovat tosin pitäneet edelleen huolen vapaa-ajan ohjelmasta niin, että luettuja kirjoja on kertynyt aikaväliin nähden vähänlaisesti.

Jotenkin tuntuu siltä, että kerrostalossa asuessa tuli luettua enemmän. Mutta elämähän on tunnetusti valintoja.

Salman Rushdie: Luka and the Fire of Life (2010)

Tämä tarttui mukaan Frankfurtin lentokentältä, kun etsin grammaviilattuun alppireppuun sopivan ohutta ja kevyttä pokkaria. Se on jatkoa kirjalle Haroun and the Sea of Stories, jota en jostain syystä ole koskaan lukenut. Yhtä kaikki, kaikenikäisille sopivaksi mainostettu, salaviisas fantasiakirja oli hyvällä tavalla outo ja verbaalisesti erinomaisen viihdyttävä. Tuli sellainen olo, että kirjailijallakin on ollut hauskaa teosta kirjoittaessaan.

Heli Krüeger: Olen koskettanut taivasta (Otava, 2005)

Tähän en olisi varmasti tullut tarttuneeksi, jollei joku suomalaiskiipeilijä olisi jättänyt pokkaria 3500 metrin korkeudessa sijaitsevan Cosmiques-majan kirjahyllyyn. Odottelimme majalla sopivaa säätä, ja kun matkashakkia oli pelattu tarpeeksi, kävin tutkimassa mainitun hyllyn. Nuoren naisurheilijan kipuiluista kertova kirja oli luettu yhtenä iltapuhteena, eikä se jättänyt oikein mitään käteen. Kilpaurheilumaailman kuvauksena se oli toki kiinnostava.

Diana Wynne-Jones: Castle in the Air (1990)
Diana Wynne-Jones: House of Many Ways (2008)

En tiedä, miten olin välttynyt näiltä helmiltä, vaikka Wynne-Jones kuului suosikkikirjailijoihini jo teininä. Sisko lykkäsi joskus talvella luettavakseni viiston fantasiatrilogian ensimmäisen osan nimeltään Howl's Moving Castle (1986). Nämä jatko-osat odottivat aikaa parempaa yöpöydälläni hyvän tovin, ennen kuin kesäreissun jälkeen hotkaisin ne hyvällä ruokahalulla. Kuvaannollisesti.

Diana Wynne-Jones: Fire and Hemlock (1985)

Edellisten jälkeen myös tähän ikisuosikkiin piti tarttua pitkästä aikaa. Väljästi Tam Lin- ja Thomas the Rhymer-balladeihin pohjautuva nykyfantasia tuntui yhtä kiehtovalta kuin kolmetoistavuotiaana, tosin aikuisena siitä sai poimittua hieman erilaisia sävyjä ja oivalluksia.

Taina Teerialho: Kesän tunnit Gravelin laskuopin mukaan (WSOY, 2010)

Arkunveistokurssin ohjaajista ja oppilaista kertova, hienosävyinen kirja. Kerronta ei oikein tuntunut lähtevän lentoon kiintoisasta lähtöasetelmasta huolimatta, vaikka taitavaa työtä olikin. Tunne saattoi kyllä olla myös omasta mielialasta kiinni.

Ostrowski, Donald & Poe, Marshall T.: Portraits of Old Russia. Imagined Lives of Ordinary People, 1300-1725 (2011)

Vaikka olen pitänyt työhön liittyvät kirjat poissa niin yöpöydältäni kuin näistä kirjakatsauksistakin, tämä oli poikkeus. Venäjään erikoistuneille huippuhistorioitsijoille on annettu tehtäväksi laatia kuvitteellisia elämäkertoja 1300-1725-luvuilla eläneille venäläisille luostariin hylätystä tsaarittaresta munkkeihin ja sihteereistä maanviljelijöihin ja sotilaisiin. Historiallisesta tarkkuudesta ei kappaleissa ole tingitty, vaikka luovuutta onkin saanut käyttää keskivertoartikkelia vapaammin. Lopputulos on erittäin mielenkiintoinen sekä ideansa että toteutuksensa puolesta.

---

Jotakin oli varmasti vielä, mutta kun en näitä kirjaa järjestelmällisesti ylös, en voi tarkistaa asiaa. Mitäpä tuosta, tulee mieleen, jos on tullakseen.

Huomiota

Tässä viime aikoina median ja valtakunnanpolitiikan yhteisiä solmuja seuratessa on mieleen tullut periaate, jota koirien - ja ymmärtääkseni lastenkin - kasvatuksessa kannattaa toisinaan soveltaa. Ei-toivottua käytöstä ei noteerata, jolloin se toivottavasti loppuu, ainakin jos rettelöinnin motiivina on alun perinkin ollut huomion hakeminen.

Ongelmia tietysti tuottaa päättäminen, milloin käytökseen on oikeasti syytä ja tuloksekasta puuttua kiellolla tai mittasuhteisiin sopivalla rangaistuksella, ja milloin näkyvä puuttuminen tuo vain rajojen kokeilijalle toivotun palkinnon, eli huomion (ja poliitikon kyseessä ollessa marttyyrin aseman kannattajien keskuudessa).

Vaikeaa on.