Eläintenkouluttaja Tuire Kaimion oppien mukaan koulutusta - tai opettamista - suunniteltaessa pitää ensin selvittää, mitä eläin haluaa.Tänään koiria lenkittäessäni mietin, mitä koiran koulutus oikeastaan on. Nimenomaan kotikoiran, jota ei opeteta mihinkään koiramaiseen ammattiin, kuten opas- tai poliisikoiraksi. Huomasin, että sana on oikeastaan aika harhaanjohtava. Opettaminen tai kasvattaminen ovat paljon parempia. Kysehän ei ole niinkään "kurista ja tavoista", vaan eläimen johdonmukaisesta ohjaamisesta ja ehdollistamisesta niin, että ihmisen luoma ympäristö sääntöineen olisi sille mahdollisimman mielekäs ja stressitön. Käytännössä tähän kuuluu myös toimiminen ihmisen toiveiden mukaan.
Koulutus kuulostaa myös tapahtumalta, jolla on alku ja loppu. Se taas voi olla ristiriidassa johdonmukaisuuden kanssa. Jos - kuten vaikkapa meillä - nuori ja malttamaton koira halutaan opettaa kulkemaan hihnassa kiskomatta, ei ihminen remmin toisessa päässä voi päättää, että vetäköön tänään, koulutetaan sitten taas huomenna.
Kouluttaminen kuulostaa niin ikään siltä, että ihmisen pitäisi koko ajan komentaa ja touhuta koiraa opettaessaan, vaikka usein juuri tekemättömyys on paras keino ehdollistamiseen. Koirahan vetää (tai hevonen niin sanotusti "painaa kädelle" ratsastettaessa), koska se haluaa mennä nopeammin eteenpäin. Se, että ihminen nyppii hihnasta ja kieltelee, mutta kulkee koko ajan koiran perässä, ei ole yhtä tehokasta kuin koko karavaanin pysäyttäminen kuin seinään aina, kun remmi kiristyy. Myös suunnan vaihtaminen on hyvä keino.
Koira ei myöskään saisi tulla vahingossa palkituksi vetämisestä - esimerkiksi tienpientareen haistelun olisi oltava välitön palkkio löysästä remmistä, ei kieli pitkällä kiskomisesta hajujen perään.
Kärsivällisyyttä ehdollistaminen kyllä kysyy johdonmukaisuuden lisäksi. Sitä ei allekirjoittaneella ole likimainkaan riittävästi, vaikka ikäni olen eläinten kanssa puljannut. Niinpä vastoin parempaa tietoani olen aika ajoin sortunut äsähtämään "Ei vedä!" mitä koira ei tietenkään ymmärrä. Tai ymmärtäähän se, että kaksijalkaista ottaa jokin kupoliin - se kääntyy katsomaan minua hämmästyneenä ja hieman varuillaan - mutta asiayhteys ei sille välttämättä aukea.
Mitä koiran ympäristön stressittömyyteen tulee, voi näennäinen hyvän tekeminen olla koiralle rasite. Jos - kuten meillä - ihmisten ruoka-aikaan koirat on säännönmukaisesti lähetetty pois keittiöstä norkoilemasta ja elättelemästä turhia toiveita*, on ajoittainen makupalojen antaminen pöydästä karhunpalvelus, vaikka koira siinä saakin, mitä haluaa (tietyt lukijatahot tuntekoot tässä kohden aiheellisen piston omassatunnossaan).
Oletetaan, että koira on oppinut pöydässä istuvien ja ruokailuvälineitä heiluttavien ihmisten tarkoittavan sitä, että sen on siirryttävä pois keittiöstä muihin puuhiin. Jos nyt livetäänkin johdonmukaisuudesta ja ryhdytään satunnaisesti palkitsemaan koiraa keittiössä pyörimisestä antamalla sille pöydästä syötävää - juuri satunnaisen palkitsemisen sanotaan muuten olevan kaikkein tehokkainta - viestintä käy ristiriitaiseksi. Enää eläin ei tiedäkään, mitä pöydässä istuvista ihmisistä pitäisi ajatella. Koiranpäässä muodostunut yhtälö ihmiset + ruokapöytä = pois keittiöstä on saanut rinnalleen vaihtoehdon: ihmiset + ruokapöytä = mahdollisuus makupaloihin. Kun herkuille perso koira seuraavan kerran passitetaan pois ruoka-aikaan, se ahdistuu ja hämmentyy. Pöydässä istuvilta ihmisiltähän olisi saattanut saada jotakin, ja nyt tuo mahdollisuus on siltä evätty.
Näin ainakin kuvittelisin koiran ajatusmaailman toimivan. Me ihmiset vain helposti odotamme eläimiltä samanlaista mukautumiskykyä kuin itseltämme ja ajattelemme, että tänään on tällainen tilanne ja huomenna toisenlainen, kyllähän koirakin sen tajuaa. Uskoisin kuitenkin, että juuri selkeät säännönmukaisuudet ja rutiinit tekevät koiran olon turvalliseksi ihmisten ehdoilla toimivassa laumassa; se tietää, mitä siltä vaaditaan ja miten maailma makaa. Ihmisolennon oikkujen ja mielivaltaisuuden armoilla oleva koira taas joutuu olemaan koko ajan varuillaan.
En kirjoita tätä paasatakseni - siihen ei ole tosiaankaan varaa! - vaan hahmottaakseni asian paremmin myös itse. Mielessä pyörineiden pohdintojen kirjoittaminen "auki" on ainakin allekirjoittaneelle tehokkain tapa saada ne selkeämpään muotoon omassakin pääkopassa.
*Pöydän alla pyörivistä koiristahan ei sinällään ole haittaa kenellekään, omalle väelle kaikkein vähiten, mutta vieraiden ja vierailuiden varalta on huomattu toimivaksi käytännöksi opettaa koirille kyseinen asia. Ja silloin siitä on tietysti mielellään pidettävä kiinni kotiväenkin kesken.
2 kommenttia:
Umh, itse kyllä olen melko epäileväinen senkin suhteen, ymmärtääkö ihminenkään (ainakaan jos se olen minä) kovin hyvin ristiriitaisuutta. Saatan räytyä mitä kummallisimmissa ajatuksissa siihen saakka, että minua vaivannut tilanne ruoditaan oikein tiuhalla kammalla. Ja olen huomannut, että pidän ihmisistä, jotka asettavat johdonmukaisesti rajansa ja tekevät tiettäväksi, että tämän he hyväksyvät ja tätä eivät ja sillä siisti. Heidän kanssaan ei tarvitse tuntea tuota EI VEDETÄ -ärähdyksen jälkeistä hölmistystä: Mitä ihmettä minä nyt tein? Jostakin ollaan kireitä, mutta mistä?
Tämä on sinänsä hauska oivallus, että minua on yleensä syyllistetty aika kovasti rajojeni asettamisesta. Nyt alan vähitellen hahmottaa, että se ei kuitenkaan ole huono asia. Jos sillä säästytään hämmennyksiltä ja ambivalensseilta, se voi olla ihan mainiotakin. Tietysti joku voi loukkaantua sitten, että "en ole oikea ystävä" tai "tarpeeksi empaattinen" tai "en jousta", mutta se on hänen arvostelmansa.
Nasulle paras palkinto tuntuu olevan, että se saa loikata minua vasten. toki siihen annetaan erikseen lupa taputtaen käsillä vatsaa.
Veloena, enpä voisi olla enempää samaa mieltä, toisin sanoen jaan nuo tuntemuksesi yksi yhteen. Mikään ei ole ahdistavampaa ja hämmentävämpää kuin epämääräinen tunne, että jotain on tullut tehtyä tai sanottua "väärin" yhdistettynä äänettömään vaatimukseen, että väärin tekeminen pitäisi vielä osata arvata ja tunnistaakin.
Uh, juuri noita ihmisten välisiä pelejä ja niiden vaatimaa ilmapiirin haistelua en siedä enkä jaksa yhtään, iän myötä yhä vähemmän - vaikka epäilemättä itsekin aika ajoin syyllistyn mitä epämääräisimpään viestintään (muutenkin kuin koiraparkojen kanssa).
Itse asiassa joskus sain Suuren Oivalluksen aiheesta: koko nuoruusikäni ajattelin, että jos olen oikein joustava ja myötäsukainen ihan sama-ihminen, joka ei ainakaan näytä mahdollisia pahastumisiaan eikä esitä vaatimuksia, muilla on mukavaa ja helppoa olla minun kanssani. Mutta saamani viestit osoittivatkin ihan muuta: ärtymistä ja turhautumista. Jossain vaiheessa sitten tajusin, että juuri suorien ja mutkattomien, rajansa selvästi asettavien ja toiveensa ääneen sanovien ihmisten kanssa on itselläni kaikkein helpointa olla, miksei sitten muillakin?
Rajanvedon opettelu ja sen saama vastaanotto lähimmäisiltä ovatkin sitten oma lukunsa...
Lähetä kommentti