Emmehän me koskaan

Pielisen rannalla vietetyn juhannuksen kohokohtia olivat taas kerran paitsi saunominen ja talviturkin heittäminen, myös alkukesästä nauttiminen toiseen kertaan - täällä etelämpänähän luonto elää jo keskikesää.

Nopeasti kesä etenee pohjoisempanakin: lauantaina kävimme katsomassa miehen tädin mailla sijaitsevaa suojeltua puronvartta, jossa saniaiset olivat jo ojentuneet kevätkippuroistaan metriseksi viidakoksi. Pari viikkoa sitten tarjolla olisi ollut rentukoiden kukintanäytös.

Nurmeksesta siirryimme Liperiin ryöstöretkelle. Vanhempani tekevät mökkiremonttia, jonka myötä purettiin hyvin palvelleet, riehakkaan oranssit keittiönkaapit vuodelta 1975. Pakkasimme ne isältä lainattuun peräkärryyn: ikäiseni kaapisto saa vielä toisen elämän alakerran verstaassa. Samaan lastiin kaivoimme aitan periltä liki satavuotiaan puusohvan, joka hankittiin 80-luvulla Turusta ja jossa nukuin monta vuotta, kunnes kasvoin siitä kirjaimellisesti ulos. Tilkkeeksi tungimme vanhan, kaksisataalitraisen akvaarioni (tuskin mikään tuo elämään säpinää paremmin kuin pikku vesivahinko puutalossa), kasan kuparisia kahvipannuja, jakkaran ja muuta pientä. Viikinkilaivamme irtosi rannikosta täytenä ja painavana meidän vilkuttaessamme häpeämättömästi isäntäväelle, joka kylläkin vakuutteli tyytyväisyyttään, kun aitat tyhjenivät edes vähän.

Tuskin menee montakaan viikkoa, kun löydän itseni taas manailemasta tavaran paljoutta ja ihmettelemästä, mistä rompetta oikein kerääntyy. Kun emmehän me juuri koskaan hanki mitään.

Ei koskaan kyseenalaistettu

Kuva on eräältä Pietarin Eremitaasin käytävältä, joka on koristeltu jäljennöksillä renessanssiajan italialaisfreskoista.

Koira-aitamme alkaa olla viimeistelyä vaille valmis ja taatusti jokaisen siihen käytetyn tunnin arvoinen. Talkooapuna oli sunnuntaina miehen velipoika, ja sarjatyönä jälkeä syntyi alkupohdintojen jälkeen nopeasti.

Huvituin kovasti, kun kerroin isälleni puhelimessa aitaurakasta ja tämä kysyi ensi töikseen, miten naapurin Pippuri-kissa nyt pääsee kyläilemään. Olen kyllä loputtoman kiitollinen vanhemmilleni heiltä perimästäni rakkaudesta eläimiin ja luontoon. Kaikki näytille kiikuttamani toukat ja etanat saivat aina kiinnostuneen vastaanoton, samaten kaikenkarvaiset lemmikkini rotista käärmeeseen ja hamstereista vuohiin.

Vaikka isä harrastikin hirvenmetsästystä vuosikymmenet, ei meillä koskaan ole tapettu mitään elävää ilman pakottavaa tarvetta. Esimerkiksi eräänä kesänä ampiaiset ehättivät rakentamaan ison pesän mökin ulkohuussin sisäkattoon. Melkein koko kesän käytimme hyyskää sovussa ampiaisten kanssa (niiden sosiaalisen elämän tarkkailu oli mitä mielenkiintoisinta vessaviihdettä). Vasta, kun äiti sai pistoksen huussia siivotessaan, isä nappasi pesän pussiin ja kiikutti sen metsään.

Vieraita ei kai tuona kesänä sattunut juuri käymään.

Niin ikään viimeksi mökillä käydessäni vanhemmat kertoivat hiirten invaasiosta, joka oli seurausta keittiöremontista ja lattian avaamisesta. Olohuoneessa juoksentelevien hiirten edesottamuksia kuvailtiin allekirjoittaneelle aidolla lämmöllä ja huumorilla. Toki meilläkin on aika ajoin jouduttu turvautumaan litskuihin (tai nelijalkaiseen palkkamurhaajaan, kuten minä raukkamaisesti tein maalla asuessani), mutta torjuntatoimet eivät ole koskaan perustuneet inhoon tai vihaan "tuholaisia" kohtaan.

Elämän - pienen ja vähäisenkään - kunnioittamista meillä ei ole koskaan kyseenalaistettu, vaikka rajoja lajien väliseen yhteiselämään onkin aika ajoin ollut pakko vetää. Se lienee parhaimpia eväitä, mitä kotoaan voi saada.

Kytkentä vinksallaan

Luottokasvattajallamme on taas kesäpentue, viides kesäkuuta syntynyt (kuva on kasvattajan ottama). Sivumennen mainittakoon, että yksi uros on vielä vapaana.

Luulen, että aivoissani on jokin kytkentä vinksallaan, koska koiranpennut herättävät minussa täsmälleen saman reaktion kuin pikkuvauvat useissa muissa. Ihmisen poikaset ovat kiinnostavia ja usein mitä viehättävimpiä olentoja, mutta samanlaista, täysin irrationaalista einoinsöpöjävoiollaolemassakatsokaanytnoitatassuja-tunnetilaa ne eivät allekirjoittaneessa saa aikaan.

Joskus takavuosina epämääräisesti häpesin asiaa, kun koin, että käytökseltäni pikkuvauvojen suhteen odotettiin jotakin enemmän - tässä asiassa naisilta tunnutaan aina odottavan enemmän kuin miehiltä, jopa toisen normaaliuden kyseenalaistamiseen asti - mutta sittemmin opin olemaan enimmäkseen välittämättä muiden odotuksista. Kuinka ollakaan, samalla kiusaantuneisuuteni vauvojen ja pikkulasten seurassa väheni huomattavasti. Sekä eläimet että lapset tuntuvat vainuavan heti, jos yrittää esittää jotakin, mitä ei ole ja jännittää omaa olemistaan sen vuoksi.

Ainoa nainen

Kevätkesän mukavimpiin ja mieltä ilahduttavimpiin tapauksiin on kuulunut ystävän esikoisromaanin julkaiseminen. Suosittelen lämpimästi lukemaan kirjan; en vain siksi, että kyseessä on ystäväni teos, vaan koska se on hyvin kirjoitettu ja aiheeltaan niin psykologisesti, sosiologisesti kuin puhtaan inhimillisestikin kiinnostava.

Mikä on hinta siitä, että ihminen yrittää olla muuta kuin on? Ketkä sen hinnan joutuvat loppuviimeksi maksamaan? Millaisista syistä ihmiset yrittävät olla ja esittää muuta kuin ovat? Myös itselleen? Entä jos ei itsekään tunne itseään, ja asiat alkavat valjeta vasta, kun se on niin sanotusti myöhäistä - ainakin joiltakin osin?

Elämä on ihmeellistä, hyvässä ja pahassa.

Unikot ja syreenit

Ehdinpä miten kuten ikuistaa idänunikkojen ja valkoisen syreenin yhteiskukinnan, jolle kuva ei oikein tee oikeutta. Periaatteessahan kasvillisuutta ei pitäisi olla noin lähellä talon seinää, mutta unikko paalujuurineen ei pidä siirtämisestä, vaan saattaa protestoida heittämällä henkensä.

Mikä olisi hyvin ikävää.

Emme ole raaskineet laittaa unikkojen takana näkyvään saunan ikkunaan verhoa, koska kukat ovat lauteilta katsottuna kuin taulu ja tarjoavat samalla aivan riittävän näkösuojan.

Koira haudattuna

Ei, edelleenkään en ole saanut aikaiseksi ottaa kuvia. Jos olisinkin, ne pitäisi siirtää koneelle ja käsitellä vielä julkaisukuntoon.

Mutta mainittakoon, että pihallamme on koira haudattuna. Ellei, kuten jo toisaalla arvailin, kyseessä ole joku mystisesti kadonnut naapuri.

Toin lauantaina mökiltä Pohjolan Kuningattaren juurivesan, jolle ryhdyin kaivamaan kuoppaa sopivan pehmeältä näyttävään kulmaukseen juhannusruusun naapurissa. Paikka oli pehmeä, koska sitä oli kaivettu ennenkin, tajusin lapion kopsahtaessa lautakanteen. Muistin, että talon pitkäaikaisilla omistajilla oli ollut koira, joten päättelin kyseessä olevan uskollisen ystävän viimeinen leposija. Mikäs siinä, hyvä paikkahan se ruusulle oli. Eipä tule enempää häirittyä hautarauhaa, ja ravinteitakin maasta löytynee mukavasti.

Mitä kulmakunnan eläviin eläimiin tulee, naapurin Pippuri-kissa on meillä nykyisin vakiovieras (kuvapyyntö on huomioitu ja toteutetaan mahdollisimman pian). Eilen se olisi väen vängällä halunnut tulla sisälle, ja jäi happamen näköisenä istumaan kuistille sulkiessamme oven sen mustan nenän edestä. Muuten se olisikin enemmän kuin tervetullut, mutta nuorempi karvainen assistentti ei varmasti malta tehdä tuttavuutta asiallisen rauhallisesti, vaan häsää kärsänsä halki alta aikayksikön. Sandy ja Pippuri ovatkin jo tavanneet. Ikäneitomme on siitä outo koira, että se pitää kissoista enemmän kuin lajitovereistaan ja tulee niiden kanssa hyvin toimeen.

Pippurin mukava emäntä nolostui ja kauhistui, kun taannoin esittäytyessämme kerroin kissan vierailuista. Hän kai luuli ensin, että kyseessä oli reklamaatio - taajamassa asuvat ulkokissan omistajat lienevät varsin herkkiä naapureiden kommenteille. Vannoin ja vakuutin, että olemme osa-aikakissasta yksinomaan iloisia; nyt ei tarvitse olla heti omaa hankkimassa.

Oma komposti

Kah, tovi jos toinenkin on vierähtänyt Pagistaanin päivittämisestä, mutta kuten odottaa saattaa, jurtan päivittäminen uuteen paikkaan on vienyt melko tarkkaan kaiken vapaa-ajan. Nyt aletaan olla jo voiton puolella. Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus vielä virittää tontin ympärille aita koiruuksia varten, sitten suuremmat ryskeet alkavat olla takana ja hienosäätäminen voi alkaa.

Viime viikolla pistäydyin muutaman päivän työperäisellä reissulla Joensuussa, missä Europe beyond East-West Division-konferenssi juhlisti alma materini 40-vuotista taivalta. Hämmentävää oli, että moni tutkijakoulutovereistani - joita oli taas oikein mukava tavata - luuli minun jo jättäneen väikkärini esitarkastukseen. En ole vielä päättänyt, suhtautuako luulemisiin myönteisenä kannustuksena (jäljellä on tosiaan lähinnä viilausta) vai ahdistuako niistä (kauanko oikein aion vielä hillota tätä).

Yhtä kaikki, oma komposti tekee ihmisen aika onnelliseksi liittymättä millään tavoin akateemisiin ansioitumisiin. Pihassa kukkivat tällä hetkellä valkoiset syreenit ja silkkipaperimaiset idänunikot, joista ottaisin kuvan, jos ehtisin. Juhannusruusu ja pionit ovat nupullaan, lisäksi kukkapenkeistä nousee kiinnostavia kasvustoja, joita en vielä tunnista.