perjantaina, tammikuuta 22, 2010

Koira ei ole ihminen

Tähän voisi hyvin laittaa jonkun söpön pusipusi-kuvatekstin. Juri (oikealla) käyttäytyy kuitenkin kuten sudenpentu vanhemman yksilön seurassa: se osoittaa omaa vaarattomuuttaan ja "alamaisuuttaan" kiemurtelemalla Rockyn kuonon alla ja nuolemalla sen suupieliä (joka on myös pentujen tapa pyytää emoa oksentamaan niille ruokaa).

Kennelliiton tekemää kyselyä koskevassa uutisessa muistutetaan itsestäänselvältä tuntuvasta asiasta, joka näyttää meiltä koiranomistajilta usein unohtuvan tänä koirien designvaatemallistojen aikana: koira ei ole ihminen.

"Koira ei pysty tuntemaan empatiaa tai rakastamaan ihmistä samalla tavalla kuin toinen ihminen. Liiallisen inhimillistämisen seurauksena yhä useammalla koiralla esiintyy käytösongelmia. Asiantuntijat toivoisivat ihmisten kohtelevan rakkaita koiriaan koirina."

Kieltämättä aika ajoin tulee sorruttua koirien leikkimieliseen inhimillistämiseen. Se lienee luonnollista: ihminen pyrkii sanoittamaan ympäristöään oman kokemusmaailmansa mukaan. Olen kuitenkin kovasti yrittänyt opetella ymmärtämään koirien käyttäytymistä ja lajinomaisuutta juuri siksi, etten vaatisi niiltä asioita, joita ei koiraeläimen tajuntaan ole ohjelmoitu.

Toisaalta juuri se, että koira on täysin omanlaisensa olento, tekee lajienvälisestä kanssakäymisestä niin palkitsevaa. Se on myös ollut pääsyy siihen, miksi meilläkin on jo pitkään ollut vaivoinamme ja ilonamme useampi kuin yksi koira (asia, joka lemmikittömien tuttavien keskuudessa on herättänyt aiheellistakin ihmetystä). Laumaeläinten keskinäisen toiminnan ja viestinnän seuraaminen on äärimmäisen mielenkiintoista ja opettavaista - ja auttaa myös osaltaan muistamaan koirien koiramaisuuden ja suden perimän.

Väittäisin, että koirat ovat ennen muuta pragmaatikkoja toimiessaan niin keskenään kuin ihmistenkin kanssa. Niiden tunteiden kirjoa ei pidä silti vähätellä. Se näyttää olevan laaja, vaikka ihminen ei pääsekään koiran päähän tutkimaan, mitä eläin missäkin tilanteessa todella tuntee, vaan - kuten edellä sanoin - on taipuvainen tulkitsemaan tilanteita omien kokemustensa ja tunteidensa valossa.

Mutta esimerkiksi se, että Sandylla on ollut tapana minun sairaana ollessani pysyä vieressäni hereillä vahtimassa, kunnes mies tulee kotiin - sitten se on kirjaimellisesti näyttänyt huokaisevan helpotuksesta ja käynyt nukkumaan - on tuskin merkki syvästä empatiasta ja huolesta. Olettaisin, että kyse on laumaeläimen järkevästä toiminnasta: kun normaalisti valpas ja asiain kulkua ohjaava pomo on kanveesissa, muiden on otettava vastuu lauman turvallisuudesta.

Joskus koirien älykkyys yllättää. Kuten eläintenkouluttaja Tuire Kaimiokin uutisjutussa toteaa, koira tuskin pystyy suunnittelemaan etukäteen, mitä mistäkin seuraa. Sen sijaan se on hyvin noheva oppimaan jo koetuista seurauksista. Meillä koirat ovat kerta toisensa jälkeen tehneet jotakin, jonka vasta viime aikoina - riittävien toistojen jälkeen - olemme alkaneet uskoa tarkoitukselliseksi.

Kun pentu tulee taloon, se tapaa viedä sumeilematta isommiltaan lelut ja luut. Ellei kyseessä ole erikoisen tärkeä aarre, vanhemmat koirat antavat yleensä pennulle periksi. Mutta usein käy niin, että pennun vietyä vaikkapa hyvässä työstövaiheessa olevan puruluun, vanhempi koira menee lelulaatikolle penkomaan ja tuo sieltä jonkin lelun, jolla se ei normaalisti ole ollenkaan kiinnostunut leikkimään. Pentu huomaa tämän ja hyökkää oitis vaatimaan uutta aarretta itselleen. Vanhempi koira pudottaa sen - ja ryntää saman tien nappaamaan äsken menettämänsä puruluun itselleen (ja saakin usein pitää sen itsellään jonkin aikaa etenkin, jos se vie sen jonnekin kauemmas). Toiminta näyttää suunnitelmalliselta - ja tavallaan sitä onkin - mutta taustalla on epäilemättä monta kokemusta siitä, miten nopeasti pennun mielenkiinto suuntautuukin uuteen kohteeseen.

Koiralaumalla on myös omat, ihmisistä riippumattomat sääntönsä. Kukaan ei saa mennä toisen omalle ruokakupille ilman, että vastassa on murinaa tai hampaat. Jos kuitenkin joltakulta jää ruokaa - yleensä Rockylta, joka on välillä huono syömään - voivat muut mennä sulassa sovussa syömään samasta kupista ylijääneen ruoan. Tässäkin tosin ajoituksen on oltava oikea: jos Sandy on ehtinyt kupille reilusti ennen Juria, siitä tulee Sandyn kuppi, jonne toisella ei enää ole asiaa.

Minkähän vuoksi nykyihmisillä on muuten niin suuri tarve inhimillistää eläimiä? On mielenkiintoista, millainen polarisoituminen on tapahtunut eläinten utilitaristisen hyödyntämisen ja lemmikkieläinten kohtelun välillä ainakin meillä länsimaissa. Toisaalla on lihan tehotuotanto ja toisaalla koirien terapeutit ja t-paidat. Onko ihmistenvälisestä kanssakäymisestä tullut - tai tehty - niin mutkikasta ja monin tavoin problemaattista, että koirien ja ihmisten välinen, helppo "rakkaus" tuntuu tarjoavan jotain pyyteetöntä ja ongelmatonta? Jotain kai kertoo myös se, miten monet ovat lemmikeilleen isiä ja äitejä. Sinänsä viattomalta ja herttaiselta vaikuttavat nimitykset voivat ehkä kieliä siitä, että eläimen itseisarvo oman lajinsa edustajana jää tavalla tai toisella ihmisen emotionaalisten tarpeiden alle (ennen kuin joku älähtää, lisään tähän "joissain tapauksissa" - eiväthän nuo välttämättä korreloi keskenään).

5 kommenttia:

lupiini kirjoitti...

Eläinten yhä vahvempi eriytyminen tuotantoeläimiksi ja inhimillistetyiksi, eläinproteiinilla lihotetuiksi lemmikeiksi kyllä hämmentää. Ja tuo hassusti mieleen esimerkiksi romanikerjäläiset, joista moni puhuu pelkkänä saastana ja kulueränä, varastelevana pummilaumana jonka voi rauhassa heittää pakkaseen. Ja samalla suomalaislapsia varjellaan neuroottisesti törmäyksiltä maailman kanssa, monella tasolla, konttauskypärin ja sitten myöhemmällä iällä ottamalla mukula pois koulusta, jossa on "liikaa" maahanmuuttajia.

Tiedän tapauksia, joissa koira tai kissa on inhimillistetty, klassisesti vauvankorvikkeeksi. Olen miettinyt sitä, että mitä tapahtuu kun tällaiseen perheeseen tulee ihmisvauva? Omat reaktiot kissaan yllättivät ja surettivat itseä, mutta mulla ei edes ole ollut koko kissaan kauhean vahvaa tunnesidettä ikinä (en osaa rakastaa kissoja, pidän niistä kyllä, mutta en rakasta). Että mitä tapahtuu vaikka sille söötille jackrusselille, joka otettiin harkkavauvaksi ja sitten kun ihmisvauva tulee taloon, entisestä söpöläisestä tulee maanvaiva ja tuholainen ja kohta se kiikutetaan piikille... noita juttuja saa lukea lehdistä vähän väliä.

Äiti- ja isäpuhe eläinten kohdalla karmaisee mua atavistisesti. Ja juuri siitä näkökulmasta, mitä aukkoa tuo karvalapsi puhujan mielessä oikein paikkaa? Samasta syystä inhoaninhoaninhoan eläinten pukemista, on ihan vammaista kun eläimillekin on jotain naamiaisasuja tai hemmetti vieköön, kynsilakkaa (nähty on, telkkarissa tosin, mutta kuitenkin). Vähän kuten vauvojen hajuvedet, sairasta touhua...

Zepa kirjoitti...

Musta kissojen (omienkin) paras puoli on että ne on KISSOJA :-) ei ihmisiä!

Niin, siis ei tää silti estä kissablogin pitämistä. Sielläkin mä olen perheen "ihminen", tuo kätevä kaksijalkainen ruoka-automaatti - en äiskä enkä mami...

Anonyymi kirjoitti...

Mä en kans voi tajuta tuota mamittelujuttua yhtään! Ehkä järkyttävintä vähään aikaan oli kun kaveri kertoi facebookissa että sen koira saa (vahinko)pennut - mihin tuli heti kymmeniä kommentteja tyyliin "Eiiiiih miten ihanaa susta tulee ISOÄITI!"

Taviokuurna kirjoitti...

Täyttä asiaa.

Ja sitten sen vierestä: tietääkö joku, mistä "noheva" tulee? En muista, mistä olen sen itse napannut, mutta joidenkin hämmästelyiden ohella se on alkanut pulpahdella esiin aina vain useammin mitä erilaisemmilta ihmisiltä :)

Anonyymi kirjoitti...

Pakkohan tätä on kommentoida ;)

Meille koirat ovat koiria, eli eläimiä. Olen kiinnostuneempi koirista ja koiranpennuista yleensä, kuin ihmisvauvoista. Minusta myös on äärimmäisen kiintoisaa seurata koirien keskinäistä touhuamista. Tämän vuoksi melko nopeaa meille tuli toinen koira, ja kolmannesta ruskeanokkaisesta haaveillaan.

Ensimmäistä koiraa alettiin suunnitella sen vuoksi, että puolisoni ollessa poissa minun ei olisi niin ikävää olla yksin. Kuitenkin kun rotuvalinta sattui kohdilleen, niin huomasin löytäneeni kiinnostavan harrastuksen. Rakastan trimmaamista ja ulkonaliikkumista koirien kanssa. Koiraharrastus on vienyt sen verran mennessään, että olen pyrkimässä kasvattajakurssille.

Koska olemme nuoria, olleet naimisissa kohta kolme vuotta, ja elämäntilanteemme on kohtuullinen, niin ympäristö haluaa väkisin tehdä koirista syyn lapsettomuuteemme. Saan jatkuvasti kuulla vihjailuja siitä, miten nykynuoret ottavat eläimiä, ja nuo eläimet lopulta kohoavat ihmisten asemaan ja niistä tulee lapsia. Sitten ei haluta enää niitä oikeita lapsia. Sanomattakin selvää, että näen punaista noita kommentteja kuunnellessani. Tärkeitä koirat toki ovat, mutta EIVÄT OLE lapsiamme. Aika inhottava lyömäase, johon vedota, jonka alkuperälle emme ole mielestämme antaneet perusteita. Suoranainen painostus on nyt vaihtunut tällaiseen vihjailuun ja ilkeilyyn. Asianlaita kun on kuitenkin niin, että koirat eivät ohjaile ja päätä meidän taloutemme tapahtumista. Emme pyri inhimillistämään niitä. Jos joku mainitsee minua "mamiksi" tai puolisoani "isiksi" koirien yhteydessä, niin korjaan taatusti asian laidan.

En ymmärrä koirien pukemista jos se ei ole välttämätöntä. Seuraan huvittuneena televisiosta tulevia koiraohjelmia, joissa omistaja saattaa kirkkain silmin väittää, miten koira masentuu, jos joutuu nukkumaan kuin hänen vieressään. Tai miten raavas mies vastustaa uroksensa kastroimista viimeiseen asti (vaikka ei ole aikomusta käyttää jalostukseen), sillä "mitä mies on ilman palleja"?

S-T

Tunnustus: syyllistyn toki joskus kutsumaan esim. Kanervaa vaaveliksi, mutta onhan se sitä vielä, eikö olekin? :) Sitä paitsi sen teen salaa kotona, kun muut eivät ole kuulemassa.