Yhä harvempi, yhä enemmän

Eräs tuttuni mainitsi Facebookissa, ettei ole osannut vastata tyydyttävästi lapsensa toistuvaan kysymykseen, miksi tarhapäiviä pitää olla enemmän kuin kotipäiviä.

Pagistaanissakin on pohdittu taas nykyajan työelämää. Niin lähipiiristä kuin hieman etäämpääkin kuulee jatkuvasti esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun yhä harvempi tekee yhä enemmän kasvavien tulospaineiden puristuksessa. Stressiä, unettomuutta, jatkuvaa huolta, riittämättömyyttä, vapaa-ajan supistumista minimiin, elämänilon katoamista. Pahimmillaan näihin yhdistyy vielä huoli oman työpaikan tulevaisuudesta.

Joskus tuntuu, että koko yhteiskunta pyörii valtavan perspektiiviharhan varassa. Työelämä, elämäntyö, työ on elämä, elämä on työ, jonka alttarille uhrataan kaikki perheestä terveyteen. Eikö vähempi todellakaan riittäisi? Eikö taakkaa voitaisi jakaa useammalle? Miksei enää riitä, että yritys tekee tulosta? Miksi pitää tehdä aina edellisvuotista parempaa tulosta?

Samalla pohditaan, miten nyt työssä olevista ja työikään tulevista saataisiin tiristettyä viimeisetkin mehut. Eläkeikää tulee nostaa, ja onpa silmään sattunut puheenvuoroja, joissa on väläytelty kokonaistyöajan pidentämistäkin (aivan kuin sitä ei olisi jo tapahtunut lukemattomien, kirjaamattomien ylityötuntien muodossa).

Eläkeiän nostopaineitahan perustellaan sillä, että ihmiset elävät pidempään terveempinä. Siippa esitti kiintoisan näkökohdan: voisiko olla, että eliniän pitenemiskehitys jälleenrakennussukupolvesta näihin päiviin on kohta nähty? Sydän- ja verisuonisairaudet, tuki- ja liikuntaelinsairaudet, mielenterveysongelmat ja alkoholin liikakäyttö tuntuvat lisääntyvän jatkuvasti, eivätkä liian rankka työtahti toisaalla ja työttömyys toisaalla niitä ainakaan vähennä. Vielä tämä kehityskulku ei elinikätilastoissa näy, mutta loogiselta tuntuu, ettei satavuotiaita, perusterveitä ja toimintakykyisiä miehiä ja naisia tulla näkemään joukoittain tulevaisuudessakaan.

Tosiasia on myös se ahkerasti esiin tuotu seikka, että eläkeiän nostaminen vaatisi vastapainokseen työelämän muuttumista vähemmän kuormittavaksi. Se puolestaan näyttäisi vaativan niin suuria rakenne- ja ennen muuta arvomuutoksia paitsi Suomessa, myös globaalilla tasolla, että moni tunnollinen työntekijä ehtii kaatua saappaat jalassa joko hautaan tai työkyvyttömyyseläkkeelle, ennen kuin jotain tapahtuu - jos tapahtuu.

Sikäli kuin tiedetään, itse kullekin on jaettu vain yksi elämä, ainakin tässä muodossa. Kohtuulliselta tuntuisi, että ansiotyötään voisi tehdä perustyytyväisenä - vaikkei se herkkua kellekään aina ole - ja että siihen ainoaan elämään mahtuisi paljon muutakin.