Tilaa lentää

Vielä edelliseen aiheeseen viitaten: Työterveyslaitoksen herrat kirjoittivat taannoin viisaita maan suurimman päivälehden pääkirjoitussivulla. Hekin tähdensivät, että työurien pidentäminen vaatii uudenlaista ajattelua.

"Radikaali ajatus olisi, että ryhdytään tietoisesti luomaan työhön väljyyttä, joka parantaa työssä jaksamista, tukee terveyttä ja antaa mahdollisuuksia työn kehittämiseen. Samalla kohennettaisiin koko väestön elämänlaatua.

Jos siirtyminen nelipäiväiseen työviikkoon nostaisi suomalaisten keskimääräisen eläkkeellejäämisiän nykyisestä 58 vuodesta 65 vuoteen, toimenpide olisi taloudellisesti kannattava."

Kirjoittaa on pitänyt vaikka mistä, mutta aiheet katoavat päästä saman tien, kun niihin ei tartu heti (kovin paljon maailma tuskin siinä häviää). Uuden projektin myötä olen siirtynyt taas tiedontankkausvaiheeseen; päivät kuluvat lähinnä lukien, pohtien ja muistiinpanoja tehden. Sitten aikanaan, kun päähänsä on ahtanut tarpeeksi aineistoa, ravistellut sitä säännöllisesti juoksemalla ja antanut alitajunnan tehdä oman työnsä, voi puolestaan siirtyä - toivon mukaan - tiedontuottamisvaiheeseen.

Tosiasiassahan asia ei ole aivan noin yksioikoinen. Mutta se kuulostaa yhtä kaikki hauskalta.

Tutkijan ja kirjoittajan hommissa muuten huomaa, että kroonistunut stressi ja liian tiukoiksi tikistetyt aikataulut ovat todellakin luovuuden ja paradoksaalisesti jonkinlaisen aidon tuotteliaisuuden vihollisia - tosiasia, joka pätee kyllä mihin tahansa työhön. Tietynlainen kurinalaisuus ja määräajat ovat välttämättömiä - ilman niitä ei ainakaan allekirjoittanut saisi kummoisia aikaan - mutta kyllä ajatuksen hiirihaukalla pitää olla tilaa lentää, ei se häkissä elä. Pitää olla aikaa seurata maailmanmenoa, lukea muutakin kuin työperäistä kirjallisuutta, katsella ympärilleen, nukkua tarpeeksi, laittaa hyvää ruokaa, tavata lajitovereita.

Happea tarvitaan myös, raitista ulkoilmaa ja sopivasti liikuntaa.

Jollen väärin muista, "huippuyliopistoa" Suomeen suunniteltaessa neuvoa käytiin kysymässä Oxfordista ja muista kunniakkaista opinahjoista. Vastaukset olivat jokseenkin yksiselitteisiä: tuloksia tulee, kun motivoituneille ja asiansa osaaville tekijöille annetaan työrauha ja luotetaan siihen, että he tekevät osansa. Ei siihen sen kummempia innovaatiotemppuja tai tuottavuustaikasauvoja tarvita. Huipputekijät ovat toki omaa kastiaan, mutta eiköhän sama päde meihin rivitutkijoihinkin. Tai keneen tahansa millä tahansa alalla*.

*Siivousajoiltani muistan erityisen ikävänä tunteen, että meitä suuren firman työntekijöitä kohdeltiin potentiaalisina pinnareina, jotka koettavat vetää mutkia suoriksi ja päästä mahdollisimman vähällä. Kun tuo epämääräisen epäluottamuksen ilmapiiri yhdistyi ylimitoitettuihin työtehtäviin tekijöihin nähden (ennen ulkoistamista sama työmäärä oli kuulemma jaettu liki kaksinkertaiselle tekijämäärälle), torpedoi se tehokkaasti hyvin tehdystä työstä syntyvän ilon, joka puolestaan on edellytys viihtymiselle ja jaksamiselle työssä kuin työssä.

Levätä pitää. Juri ja Sandy näyttävät esimerkkiä.