Pääsiäistä

Ei uskoisi, miten tyhjältä voi koiraton talo tuntua. Mies lähti edeltä käsin Pohjois-Karjalaan ja vei karvaisen kansan mukanaan. Minä menen huomenna perässä junalla työpalaverista selvittyäni.

Tuntuu oudolta, kun kukaan ei hiippaile perässä huoneesta toiseen tai käy jaloissa pyörimässä. Eläinten - siinä missä ihmistenkin - läsnäolon aistii ja tiedostaa myös silloin, kun ne eivät pidä melua itsestään (eräät kyllä pitävät meluakin ihan kiitettävästi, mikä voi olla osasyynä hiljaisuuden tuntumiseen erityisen poikkeukselliselta). En ole lyhyitä välikausia lukuun ottamatta koskaan elänyt ilman koiraa, ja sen kyllä huomaa.

Hankikanto ja auringonpaiste näyttävät olevan lähipäivinä kortilla, mutta kevättä se sadekin tietää. Pagistaan toivottaa itse kullekin leppoisaa pääsiäistä!

Henkinen pääoma

"Palvelusuunnitelma on asiakkaan palvelutarpeen toteuttamiseksi tai hänen poistamiseksi tai vähentämiseksi tehty suunnitelma."
(Helsingin kaupungin sosiaaliviraston asiakastietojen käsitemalli 27.5.2006, siteerattu Jyväskylän yliopiston listaamissa kielikukkasissa).

- - -

Kannattaa päästää työpöytänsä kaaokseen, koska sen siivoaminen tuottaa kerta toisensa jälkeen hyveellisyyden ja aikaansaapuuden tunteen. Edessä on aina uuden, järjestelmällisemmän ja tehokkaamman elämän alku!

Apropos tehokkuus, eilen junassa pohdin, miten lähtökohtaisen ongelmallisina lapsuus ja vanhuus nähdäänkään tuottavuutta ja kasvua korostavassa yhteiskunnassamme. Kummatkin ovat elämänvaiheita, jotka etenevät omaa, kvartaalitaloudesta piittaamatonta tahtiaan. Ihmisen kasvamista lapsesta aikuiseksi ei voi nopeuttaa, eikä vanhenemista hidastaa (tai nopeuttaa, jos niikseen tulee, tekisi mieli todeta luettuaan erinäisiä keskusteluita). Terveenkin ihmisen elämänkaaressa on siis pitkiä aikoja, jolloin hän ei tuota mitään, vaan pikemminkin kuluttaa resursseja. Tämä on se asenne, joka tuntuu hallitsevan julkista keskustelua.

En väitä, etteikö niin kutsutussa huoltosuhteessa kyse olisi raaoista tosiasioista. Mutta etenkin vanhusten osalta ajattelumalli tuntuu puistattavan yksipuoliselta; lapset ovat sentään tulevia työntekijöitä ja veronmaksajia ja siten heidän kasvattamisensa ja kouluttamisensa on investointi tulevaisuuteen.

Kieltäydyn kerta kaikkiaan ajattelemasta vanhoja ihmisiä kuluerinä. Minusta he ovat jo pelkällä olemassaolollaan ja elämänkokemuksellaan valtava henkinen pääoma, vaikkei sitä pääomaa koskaan otettaisi hyötykäyttöön, tai vaikkei kaikilla olisi mahdollisuuksia siirtää kokemuksiaan ja oppimaansa nuoremmilleen. Jo ajatus siitä, mitä kaikkea vaikkapa 80-vuotias on nähnyt ja kokenut, on huimaava.

Eikö tuon elämänkokemuksen tiivistyminen hauraaseen ihmisyksilöön ole arvo sinänsä? Minulle ainakin on.

Selvittiin

Taisin parina viime keväänä valitella, että maaliskuu - ja mullanvaihtoaika, se on minulle aina kevään lähtölaukaus - tuntui tulevan liian pian: vastahan sitä odoteltiin talvea loputtoman marraskuun jatkeeksi.

Tänä vuonna kevättalvi on taas saanut sen arvon, mikä sille kuuluu. Maaliskuun kuulas valo ja hangista heijastuva aurinko saavat mielen riehakkaaksi ja primitiivisen voitonriemuiseksi; taas selvittiin yhdestä talvesta.

Kohta laulaa jo mustarastas.

Ryhdikkäästi

Pagistaanissa on oltu maaliskuussa kovin kiireisiä, mikä myös tiedoksi tahoille, jotka kenties yhteydenottoa odottavat. Tällä hetkellä allekirjoittaneen urakoitavana on sentään vain yksi päätoimi, mikä huhtikuussa muuttuu kesän mittaiseksi sivutyöksi uuden päätoimen tullessa mukaan kuvioihin. Töitä siis on, mikä on hyvä.

Huhtikuussa tulossa ovat myös väikkärin esitarkastuslausunnot ja niiden mahdollisesti vaatimat toimenpiteet - myös kustantamon lausuntoa odotellaan kynsiä purren - joten vapaa-ajan ongelmista tuskin tullaan tänä keväänä kärsimään.

Mutta kun istutaan, istutaan edes ryhdikkäästi, muistuttaa Reumaliitto. Ja pidetään muutenkin huolta itsestä: use it or lose it - käytä sitä, tai menetät sen - pätee kaikkeen ihmiskehon ja -mielen toimintaan. Niin lihaskuntoon, tasapainoon kuin hoksottimiinkin.

Saako Baabelin kaloja akvaariokaupasta

Kävin alkuviikossa Mainzissa vähemmistökielten tilaa kartoittavan ELDIA-projektin käynnistystilaisuudessa. Oma roolini mittavassa projektissa on sangen pieni ja avustava - itse urakka on kieli- ja oikeustieteilijöiden heiniä - mutta on toki mielenkiintoista olla tässäkin mukana.

Mitä henkilökohtaisiin kielikysymyksiin tulee, viime vuosina tavaksi tullut Keski-Euroopassa reissaaminen on saanut allekirjoittaneen katkerasti kiroamaan laiskuuttaan, joka esti ottamasta saksaa lukiossa D-kieleksi tai opiskelemasta sitä perusopintojen aikana edes parin alkeiskurssin verran. Jatko-opintojen aikana heräsin huomaamaan, että historiantutkijan olisi enemmän kuin hyvä osata edes auttavasti saksaa (paljon hyvää tutkimuskirjallisuutta on julkaistu vain saksaksi), mutta silloin asuin jo kaukana alma materistani, eikä yliopistobyrokratia sallinut minun mennä muiden yliopistojen kielikursseille.

Kävin kyllä puolikkaan lukukauden kansalaisopiston kurssilla pari vuotta sitten ja ehdin oppia kieltä sen verran, että osaan tilata oluen tai ostaa matkalipun. Tämäkin kurssittautumisyritys tyssäsi mukavasta opettajasta huolimatta, kun jouduin työperäisille matkoille useammalla viikolla peräkkäin. Kai olisin vielä saanut kirittyä ryhmän kiinni, mutta laiskuus voitti - taas. Järkeilin, ettei touhu kannata, kun kuitenkin joudun etätyöläisenä vähän väliä reissuun.

Myös venäjä olisi näin jälkiviisastellen ollut hyvä ottaa varsinaiseksi sivuaineeksi; haluaisin osata sitäkin nykyistä paremmin. Olisin saanut opiskeluoikeuden suoraan, koska pääsin venäjällä sisään yliopistoon. Mutta monet asiat valkenevat vasta, kun on jo liian myöhäistä.

Summa summarum: haluaisin hurjasti oppia lisää kieliä - venäjää paremmin, saksaa edes jonkin verran, miksei myös espanjaa tai italiaa tai huvin vuoksi viroa tai karjalaa, kun ne kuulostavat niin mukavilta - mutten ehdi tai jaksa tai viitsi nähdä sitä vaivaa, minkä uuden kielen opiskelu aikuisiällä vaatii. Odotan kai, että jonain yönä korvaani uisi Baabelin kala ja huomaisin aamulla ymmärtäväni kaikkia galaksin kieliä.

Ongelma ei ole siinä, ettei minulla olisi niin kutsuttua kielipäätä. Kai sitä jonkin verran on, kun sain ylioppilaskirjoituksissa kiitettävän arvosanan kahdesta kielestä ja vielä ruotsistakin hyvän, vaikken yläasteella ja lukiossa taatusti nähnyt opiskelun eteen yhtään enempää vaivaa, kuin oli aivan pakko. Nyt sitä satoa sitten korjataan.

Kieliopintojeni tiellä on siis - kuten sanottu - puhdas laiskuus. Pitäisi saada jotakin näkemättä vaivaa sen eteen.

Yksi ratkaisu on puhdas pakko. Motivoidun kyllä, jos ympäristö antaa siihen riittävän yllykkeen. Olenkin miettinyt, että saksan osalta parasta olisi järjestää itsensä tutkijavaihtoon johonkin saksankieliseen maahan. Vuosi tai edes puolikas kieliympäristöä ja kurssittautumista vastaisi taatusti muutamaa vuotta kansalaisopiston kahden viikkotunnin kursseilla. Muttei sekään niin yksinkertaista ole - joskin mahdollisuuksien rajoissa - kun on järjestänyt itselleen miehen, talon ja kolme koiraa.

Koska akvaariokauppojen tarjonta lienee rajallista telepaattisten tulkkijuotikkaiden osalta, hyviä vinkkejä aikuisiän kieliopintoihin otetaan vastaan. Onkohan esimerkiksi kuunneltavista kielikursseista mihinkään? Niitä voisi pyörittää yksinäisillä automatkoilla ja pakottaa itsensä järjestämään päivästä edes puoli tuntia aikaa kielen opiskeluun (eipäs hymeksitä tietäväisesti siellä). Kirjastoista saa vain vanhoja kasettiversioita ja olen liian pihi ostamaan päätä pahkaa kalliita cd-paketteja ilman suosituksia. Jotenkin nuo itseopiskelukurssit ovat tuoneet mieleen kotikuntoiluvälineet - molemmat hankitaan realismin rajat ylittävässä päättäväisyyden puuskassa, käytetään kaksi kertaa ja unohdetaan sitten kaikessa hiljaisuudessa johonkin kaappiin tai kellarikomeroon, jossa ne eivät joka päivä muistuta taas yhdestä kuolleena syntyneestä hyvästä aikomuksesta.

Jotain pitäisi yhtä kaikki tehdä. En halua löytää itseäni vuoden päästä valittamasta taas samaa asiaa - ja pelkään, että löydän kuitenkin.

Ristiriitainen juttu

Laskin käyneeni nyt Alpeilla kuudetta kertaa kolmen vuoden sisällä. Miehellä luku taitaa olla kaikkiaan lähempänä pariakymmentä. Aina tuntuu yhtä haikealta lähteä pois, laskeutua yhä alemmas ja lopulta katsoa vuorten ja jäätiköiden jäämistä taakse auton, bussin tai junan ikkunasta.

Lohdullista toki on, etteivät vuoret mihinkään katoa. Sieltä ne löytyvät seuraavallakin kerralla. Mutta jäätiköt - ne ovat aina vähän pienempiä.

Kuten lienen aiemminkin maininnut, laskettelu harrastuksena on minulle kovin ristiriitainen juttu. Ensinnäkin laskettelurinteiden ruhjominen vuorille tai tuntureille on maisemallisesti yksiselitteisen kaameaa. Toisekseen itsensä vinssaaminen konevoimilla mäen päälle kerta toisensa jälkeen pelkän huvittelun vuoksi on ekologisesti aika kestämätöntä. Sitä on myös matkustaminen harrastuspaikoille.

En pidä myöskään "laskettelukulttuurista", jos sillä tarkoitetaan merkkivaatteita, yleistä näyttäytymistä sekä tungeksimista kabiinihisseissä ja ylihinnoitelluissa rinneravintoloissa. Sen verran suomalainen ja reviiristäni tarkka olen, etten hirveästi nauti seisomisesta nenä kiinni tuntemattoman italialaisen lajitoverini niskassa täyteen ahdetussa hissikopissa.

Mutta mäen laskeminen suksilla alas - ja Alpeilla yksi mäki voi olla kilometrien mittainen - on itsessään niin hemmetin hauskaa, että olen sietänyt näitä harrastuksen ikäviä puolia ja hyväksynyt ekologisen selkäreppuni painon näiden harvahkojen reissujen osalta.

Vaihtoehtojakin tietysti on. Voisi seurata siipan esimerkkiä ja siirtyä telemark-hiihtoon. Perusteet opittuaan voisi ryhtyä luomulaskettelijaksi: suksiin nousukarvat (hiihtovaelluksilla aivan ehdoton apu) ja lihasvoimalla vipaten ylös.

Ja sitten vaikka Haute Routea yrittämään.

Tiedä mitä tässä vielä, jos terveyttä ja elonpäiviä suodaan.