Läpeensä moderni ilmiö

Kun ennen tehtiin pitkä matka, se oli myös ajallisesti pitkä. Vaikkapa kahden viikon laivamatkalla elimistö sai sopeutua aikaeroon tolkullisessa tahdissa. Nykyisin tuhansien kilometrien taipaleet taittuvat muutamassa tunnissa, mitä ei kivikautinen kehomme käsitä. Varsinkin lyhytkestoisista reissuista saa maksaa sekä paikan päällä että palattuaan.

On kiintoisaa ajatella, että aikaerorasitus eli jetlag on läpeensä moderni ilmiö. Sitä ei ollut mitään mahdollisuutta kokea ennen toista maailmansotaa, koska matkanteon tahti millä tahansa välineellä oli turvallisen verkkainen. Ensimmäiset yhden pysähdyksen lennot mannerten välillä tehtiin 30-luvulla. Vielä samalla vuosikymmenellä matka esimerkiksi Euroopasta Yhdysvaltojen itärannikolle voitiin jo taittaa yhteen menoon.

Pitkien lentojen lisäksi moni muukin ihmisen rajattomasta puuhakkuudesta juontuva asia tai ilmiö on lopulta huimaavan nuori. Manhattanin kuuluisista pilvenpiirtäjistä vanhimmat ovat niin ikään 30-luvulta. Nyt kuhisevassa kekokeskittymässä elää yli puolitoista miljoonaa ihmistä.

Yhdessä ihmisiässä on ehtinyt tapahtua paljon, samaten jo puolessa siitä, eli osapuilleen allekirjoittaneen elinaikana. Ja miten nopeasti asioista tapaakaan tulla itsestään selvyyksiä joko arjessa tai symboliikan tasolla.

Pagistaanista ei nyt irtoa tämän syvällisempää pohdintaa, koska pää on vielä toisella mantereella. Luulen, että sopeutuminen aikaeroihin korreloi sen kanssa, miten ihminen pärjäisi vuorotyössä. Sehän on hyvin yksilöllistä - ja lyhyestä kokemuksesta tiedän, ettei minusta olisi jälkimmäiseen.

Kaikki haluavat New Yorkiin

Kanssaihmiset olivat innoissaan, kun sanoin lähteväni konferenssireissulle New Yorkiin. Kaikkihan haluavat New Yorkiin! Jos ovat jo käyneet siellä, haluavat uudestaan!

Paitsi allekirjoittanut änkyrä. Ei minulla ollut mitään henkilökohtaista kaunaa kaupunkia kohtaan semminkään, kun en ollut siellä aiemmin käynyt. Mutta lähtökohtaisesti suhtaudun epäluuloisesti ihmiskeskittymiin, joiden populaatio on suurempi kuin Suomen väkiluku. Edes Lontoossa en saanut aikaiseksi käydä kuin vasta marraskuussa. Kerta oli muuten ensimmäinen, vaikka asuin maassa jo toistamiseen - mikäli lentokentille laskeutumista ei lasketa.

Joko uskotte? Pagistaan on läpeensä maalainen ja metsittynyt, joskin rauhanomainen virtuaalivaltio, jossa kirveen etsimisen sijaan paetaan luolaan, jos virta tuo yläjuoksulta lastun.

Myönnettävä tosin on, että niin pitkin hampain kuin suurkaupunkeihin reissaankin, yhtäkään en ole lopulta varsinaisesti inhonnut. New York vaikuttaa niin ikään varsin joviaalilta paikalta kokoonsa nähden. Ensivaikutelmaan on hyvä syy. Kun eilen saavuin, sää oli kesäinen, suorastaan helteinen. Niinpä painelin jetlagia pakoon vihreään Keskuspuistoon, jota myös Manhattanin keuhkoiksi kutsutaan. Siellä kuljeskelin yli tunnin ja istuin tovin paljain jaloin kalliolla katselemassa ohi kulkevien koirien - ja ihmisten - kirjoa. Myös aamulla kävin hölköttelemässä puistossa yhden parhaista urbaaniaamulenkeistäni, joita on sivumennen sanoen kertynyt jo melkoinen kokoelma eri puolilta maailmaa; aamuvarhaisella juokseminen on mainio tapa nähdä kaupunkien toisenlaiset, unisemmat ja jotenkin herkemmät kasvot.

Sinänsä hassua, että vaikka olen käynyt Yhdysvalloissa kolmesti aiemmin, monelle suomalaiselle tutuin itärannikko on jäänyt tähän mennessä väliin. Ensimmäinen reissu oli kuukauden "road trip" vuonna 1999 silloisen mieheni ja tämän vanhempien kanssa. Entinen anoppini on amerikkalainen ja iranilaissyntyisen ex-appeni sukua asuu pitkin Yhdysvaltoja, joten yhdistimme samaan kiertomatkaan sukulaisvierailut ja turismin.

Olen rajattoman kiitollinen entisille appivanhemmilleni tuon huikean mahdollisuuden järjestämisestä. Preerian heinikko, joka aaltoili tuulessa kuin järven pinta, Arizonan hiekka-aavikot ja muinaisten luolaintiaanien asumukset Coloradossa, sormien uittaminen Rio Grandessa, Los Angelesin hiekkarannat, Yellowstonen kuumat lähteet, punapuumetsät, intiaanireservaatit ja Wounded Knee, ratsastaminen lännentyyliin Montanassa, hurrikaanit horisontissa... Vieläkin huimaa muistellessa, miten paljon erilaisia kokemuksia kuukauteen mahtui.

Jälkikäteen olen tosin sureksinut, etten pitänyt matkapäiväkirjaa. Pitkään muistin reitin ja ne parikymmentä osavaltiota, joiden kautta kuljimme. Ajan myötä yhtenäinen kuva reissusta on kuitenkin pirstaloitunut yksittäisiksi, joskin edelleen hämmentävän eläviksi muistikuviksi. Ex-appivanhemmilta voisi tietysti kysyä, mutta heille matka tuskin oli yhtä mieleenpainuva kuin minulle, eivätkä he varmasti muista sitäkään, mitä minä (kun pidempi ihmissuhde päättyy eroon, joutuu tekemään tiliä myös muistoistaan - ensinnäkään ei ole enää ketään, jolta kysyä "muistatko"; toisaalta hyviin muistoihin pitää oppia suhtautumaan hyvinä toisesta ja myöhemmistä tapahtumista riippumatta, mikä voi viedä aikaa, eikä ehkä onnistu kokonaan koskaan).

Kaksi seuraavaa, lyhyempää reissua suuntautuivat molemmat luoteisrannikolle ja osin Kanadaan toinen huvin, toinen työn merkeissä. Hyviä nekin, kumpikin omalla tavallaan. Alaska ja etelävaltiot olisi kenties kiintoisaa kokea, mutta toive niissä käymään pääsemisestä tuntuisi silkalta ahneudelta kaiken jo koetun ja nähdyn jälkeen. Joku roti sentään.

Nöyrää mieltä ja varovaisuutta

Näkymä Snowdonin huipulta.

Tuntuu aavistuksen verran pöljältä palata lumisiin maisemiin juuri, kun kevät näyttää vihdoin olevan tuloillaan. Mutta laitettakoon vielä muiden kiireiden lomassa pari kuvaa Snowdonian reissulta, kun siellä nyt oli ajankohtaan nähden - ja ylipäänsä - niin poikkeuksellinen lumitilanne.

Ennen pääsiäistä Walesin Mountain Rescue eli vuoristopelastusyksikkö varoitteli ihmisiä lähtemästä vuorille ilman asianmukaista varustusta mukaan lukien jääraudat ja hakku - sekä taito käyttää niitä. Pääsiäinen on aina sesonkiaikaa, ja auringonpaistetta povannut säätiedotus ennakoi valtavaa määrää retkeilijöitä Snowdon-vuorelle ja sen ympäristöön.

Eikä näin pieniä vuoria läheskään aina oteta niin sanotusti todesta. 

Lumi muutti harjannereitit upean alppimaisiksi.

Huomasimme kyllä heti kättelyssä, etteivät alppivarustus ja talvipukeutuminen olleet ollenkaan hätävarjelun liioittelua. Vuorenrinteitä peitti liukas jääkuori, jolla olisi ollut mahdotonta tai ainakin vaikeaa ja vaarallista edetä ilman jäärautoja. Muutaman asteen pakkanen puolestaan äityi viiman myötä hyytävän purevaksi.

Meidän reittimme olivat melko rauhallisia lajitovereiden kohtaamisen osalta, mutta pelastushelikopteri pörräsi ahkerasti edes takaisin varsinkin pääsiäispäivänä. Niinpä jälkikäteen verkosta luetut uutisetkaan eivät yllättäneet. Pelastajien pääsiäislammas oli epäilemättä ehtinyt jäähtyä kerran jos toisenkin: lukuisia retkeilijöitä oli pitänyt noutaa turvaan näiden loukkaannuttua tai eksyttyä vaarallisille reiteille. Osa ei ollut varautunut ollenkaan kylmyyteen ja viimaan, vaan joutui liian kevyissä vaatteissa hypotermian partaalle kykenemättä palaamaan omin avuin alas. Kuolemantapauksiltakaan ei vältytty.

Ikävän varjonhan onnettomuussuma loi muuten upealle reissulle. Samalla se muistutti taas kerran siitä, miten helposti mukava retki voi muuttua joksikin aivan muuksi. Luontoa ja sen voimia ei kannata koskaan aliarvioida. Varustautuminen ja ennakointi vähentävät riskejä, samoin kuin se, että reppuun muistaa pakata nöyrää mieltä ja varovaisuutta riippumatta siitä, minne suuntaa.

Ei ollut puolivilleillä walesinponeillakaan helppoa.

Ärmättävät ja yyskyttävät

Lukekaapa Mikael Agricolan eli suomen kielen päivän kunniaksi tietokirjailija ja esseisti Tommi Uschanovin* kolumni kadonneista sanoista.

Sanojen kirjoitusasu on myös voinut muuttua: remseä, vähintäin, huipistua, villiytyä. Eräiden sanojen kohdalla voi todeta, ettei kieli vain soinnahda samoin kuin ennen. Tällaisia ovat monet onomatopoeettiset, ääntä jäljittelevät verbit: avannon hyhmäinen vesi meurahti (Veikko Huovinen ), uninen koira voksahteli (Kalle Päätalo ), kiväärinlukot raksasivat (Veijo Meri ).

Koirat ja avannot kuulostavat yhä samalta kuin esimerkiksi 50 vuotta sitten, mutta kielikorva ei enää synnytä tämän kuuloisia sanoja niiden kuvaamiseen. Ympäristön useimmat äänet ovat nykyään liian mekaanisia ja tasaisia, jotta niitä eroteltaisiin enää yhtä tarkkaan.

Meidän koiramme kyllä vosahtelevat, vuhahtelevat, ärmättävät ja yyskyttävät. Muutenkin meillä käytetään mielellään maukasta kieltä mukaan lukien murresanat. Allekirjoittaneen osalta se on jo Veikko Huovisella ja muilla suomalaisilla sanataitureilla kyllästetyn lapsuudenkodin perua. Onneksi myös kumppanini osaa arvostaa, käyttää ja luoda herkullisia sanoja (vaikkei mikään intomielinen kirjallisuuden harrastaja omasta puolestaan olekaan). Ne kun tuovat arjen aamiaispöytiin mitä parhaimman höysteen.

*En tietenkään malta olla mainitsematta, että myös Tommi on Joensuun Norssin abivuosikertaa 1994.

Viideltä saunaan ja kuudelta aperitiiville

Työ haittaa taas harrastuksia. Neljän päivän konferenssi - sentään täällä kotikulmilla - pitää niin kiireisenä, ettei edes reissukuvia ole ehtinyt sortteerata.

Mainittakoon kuitenkin muuan kuriositeetti pääsiäisturneeltamme.

Sauna. Suomalainen sauna. Keskellä luoteiswalesilaista Snowdonian vuoristoa.

Sellainen ihme löytyi pääsiäispäivänä syrjäisestä Pen-y-Gwryd -hotellista, jonne siirsimme kortteerimme viimeiseksi yöksi nukuttuamme ensin kolme yötä (allekirjoittaneen osalta huonosti) niin sanotussa bunkhousessa eli hostellin tapaisessa joukkomajoituksessa.

Pyynnöstä lämmitettävä sähkösauna oli pikkuinen pöksä pihan perällä pienen lammen rannalla. Se oli varustettu ulkosuihkulla, josta tuli vain jääkylmää vettä. Mutta oikea sauna se oli yhtä kaikki, kiuas suomalaista tekoa ja asianmukaisen ärhäkkä. Jälkimmäinenhän ei maailman saunoissa ole aina niin sanottua.

Muutaman kuukauden saunattomuuden ja kolmen päivän vuoristokönyämisen jälkeen lauteilla istuminen oli ekstaattinen kokemus. Eikä suomalaiselle ollut konstikaan juosta hotellihuoneen suihkuun lumisen pihan yli pyyhe ympärillä.

Ah, pelkkä muistokin löylyistä lämmittää!

Niin, hotelliin emme suinkaan päätyneet sattumalta. Kyseisessä majapaikassa pääsee paitsi saunaan, myös brittiläisen kiipeilyhistorian kovaan ytimeen. Vuonna 1810 kievariksi muutettu maatila on 1800-luvun lopulta saakka majoittanut Snowdoniassa taitojaan hioneita kiipeilijöitä. Se toimi vuoden 1953 Everest-retkikunnan "perusleirinä" sen testatessa varusteitaan ennen suurta koitosta. Myöhemminkin retkikunnan jäsenet pitivät kokoontumisensa juuri Pen-y-Gwrydissa.

Hotellin omaperäistä viehätystä lisää se, että siellä on tietoisesti ja tyylikkäästi vaalittu menneen maailman tunnelmaa. Pubin nurkassa ei pauhaa jalkapalloselostus taulutelevisiosta, eikä viihde-elektroniikkaa löydy hotellihuoneistakaan. Haarukoidessaan ruokasalissa paahtopaistia luukahvaisilla aterimilla voi hyvin kuvitella olevansa 50-luvulla. Illallisen jälkeen kelpaa nautiskella tilkkanen hyvää viskiä takkatulen ääressä ja tutkailla seinille ripustettuja valokuva-aarteita ja kiipeilymuistoja.

Mikä mukavinta, kokonaisvaltaisen elämyksen hinta jää vielä kauas kaupunkien ökyhotelleista. Jopa Pagistaanin pihi retkikunta raaski sijoittaa yhteen luksusyöhön, vaikka sanastossamme luksus tarkoittaa yleensä kahta päällekkäistä retkipatjaa yhden sijaan (teltassa muuten nukkuu paljon paremmin kuin hostelleissa; oma rauha on aina oma rauha, vaikka ulkomaailmasta erottaisi vain kangas).

Atgyfododd Crist! Yn wir atgyfododd!

Otsikossa on ortodoksinen pääsiäistervehdys kymrin eli walesin kielellä. Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

Me teimme vaatimattomamman pääsiäisaamun ylösnousemuksen Tryfan-vuorelle. Kerron "keväisestä" reissustamme Snowdonian kansallispuistoon lisää myöhemmin. Keväinen on lainausmerkeissä siksi, että pääsiäinen oli Brittein saarilla kylmin miesmuistiin. Poikkeuksellisesti myös Snowdonian vuorilla oli täysin talviset olosuhteet. Allekirjoittaneellehan se sopi: pääsin näin nauttimaan kevättalven hohtavista hangista edes muutaman päivän, vaikka hiihtelyt ja mäenlaskut tältä talvelta väliin jäivätkin.