Talvimyrskyn jäljillä

Ei vappua ilman perinteistä vappuretkeä, jos olosuhteet ovat suinkin otolliset. Suuntana oli jälleen Seitsemisen kansallispuisto. Sen sijaintihan on Tampereeseen nähden mitä parhain. Sijainti on puolestaan oleellinen, jos aikoo jättää osan koirista Hervannassa asuville omaisille ja palata sinne itsekin vapun sivistyneempää (?) tupsulakkiosiota viettämään.

Tällä kertaa mukana olivat molemmat koiranpojat, joista nuoremmalle telttaretki oli uusi elämys. Kumpikin oli reipasta retkiseuraa, vaikka kulkeminen oli hankalahkoa: talvimyrskyn poluille kaatamia puita piti ylittää, alittaa ja kiertää pahimmillaan muutaman metrin välein. Seitsemisen eteläosa, jonne tänä vuonna suuntasimme, on muutenkin rääseikköisempää kuin mäntykankainen pohjoisosa. Koirien irti päästäminen olisi helpottanut kulkemista, mutta sitähän ei kansallispuistossa saa tehdä.

Myös lunta ja sulamisvettä metsässä oli enemmän kuin viime vuonna, joten käpälät kastuivat, eikä mulahduksiltakaan vältytty. Hännät kuitenkin heiluivat jatkuvasti ja ainoa itkun paikka oli makkaran loppuminen iltanuotiolla.

Lintuja ei aamuyöstä kuulunut niin paljon kuin aikaisemmilla vappuretkillä. Liekö syynä ollut metsäisen leiripaikan lisäksi se, että järvet ja lammet olivat vielä pitkälti jäässä, eikä ympärillä ollut suuria suoalueita? Äänimaisemasta pitivät huolta lähinnä peipot ja sepelkyyhkyt. Varhain aamulla kuului jostain kauempaa joutsenten toitotusta.

Kultakukkia ja kapselikahvia

Viime kesänä eräs naapureista laittoi pihansa kokonaan uusiksi ja kärräsi vanhat perennansa lähimetsän ojaan. Eihän niitä sinne voinut jättää, joten aikani tilannetta pohdittuani kävin pelastamassa jo kuivuudesta nuukahtaneet poloiset ojasta ja uudelleensijoitin ne pihaamme. Päivänliljojen mukana tuli näköjään myös muutama syvänkeltaisen kevätsahramin eli krookuksen sipuli. Kultakukkia! Tuota väriä meillä ei ennestään ollutkaan. Krookukset eivät olleet kelvanneet myyrillekään, jotka olivat käyneet talven aikana pistelemässä karvaiseen poskeensa yhden jos toisenkin tulppaaninsipulin.

---

Siipan kanssa mietimme, onko keski-ikäistymisen merkki suhtautua yhä huvittuneemmin kaikenlaisiin vempeleisiin ja röpöttimiin, joita ihmisille kaupitellaan. Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa kapselikahvinkeitin. Jos olen oikein ymmärtänyt, laitteeseen ladataan juomakapseli, painetaan nappia ja odotellaan kupillista käänteentekevän herkullista erikoiskahvia tai muuta juomaa.

Jos nyt jätetään huomiotta roskan määrä ja muut näkökohdat - ilmeisesti yksilöllistyneet nykyihmiset eivät enää tarjoile kahvia kuin itselleen - kuudentoista kapselin pakkaus maksaa osapuilleen saman verran kuin kokonainen puolen kilon paketti, josta sentään saa kahvia aika monta kupillista enemmän.

Mikä riemukkainta, erikoisespressojen ja herkkukaakaoiden ohessa valikoimasta löytyy myös vanha kunnon Juhla-Mokka. Ehkä sekin maistuu aivan toisenlaiselta tyyriistä kapselista kiehautettuna?

Mutta vanha viisaus pätee tähänkin: kukin tulkoon uskollaan autuaaksi. Jos joku kokee tarvitsevansa arkensa pyörittämiseen kapselikahvinkeitintä, ei se toki ole meidän taloudeltamme pois. Enkä epäile yhtään, etteivätkö jotkin allekirjoittaneen laitehankinnat vaikuta kanssaihmisistä aivan yhtä käsittämättömiltä.

Avoimin mielin

Kiertämäjärven autiotupa pakkasaamuna. Reput on pakattu ja sukset voideltu hyvin nukutun yön jälkeen.

Mainitsin aikovani kirjoittaa jonkin sanan kansallispuistoista, joista olen kyllä pagissut aiemmin kerran jos toisenkin. Mutta taannoinen hiihtoreissu sai taas miettimään asiaa.

Metsähallituksen tilastot kertovat, että kansallispuistojen kävijämäärät ovat vuosi vuodelta kasvaneet. Se on hyvä asia; on hienoa, että ihmiset löytävät vielä tiensä luontoon.

Kääntöpuolena on kuitenkin meidän retkeilijöiden mukanamme tuoma kuormitus. Suosituimmat reitit kuluvat ja - ikävä kyllä - roskaantuvat. Autiotuville jätetään niin ikään roskia kaljatölkeistä makkarapakkauksiin, vaikka toiveena ja kehotuksena toistetaan omien jätteiden tuomista pois puistosta ("jos jaksat kantaa pakkaukset täysinä luontoon, jaksat kantaa ne myös tyhjinä pois").

Autiotupajärjestelmä on hieno ja vertaansa vailla, mutta vaatii ylläpitoa: tuville tuodaan puita ja kaasua, tehdään korjauksia, huolletaan kuivakäymälöitä ja komposteja ja kuljetetaan pois niitä jätteitä, joita kulkijat eivät ole vieneet mukanaan*. Myös reittien varrella olevia laavuja ja tulipaikkoja on huollettava.

Etenkin talvella retkeillessä näitä palveluita oppii todella arvostamaan. Telttailussa pakkasella on oma hohtonsa, mutta tupa kaminoineen vetää useimmissa tapauksissa pidemmän korren, jos sellainen on tarjolla.

Metsähallitukselle kansallispuistot ovat menoerä. Mitä enemmän kävijöitä, sitä enemmän huoltoa tarvitaan. Taannoin väläyteltiinkin mahdollista kansallispuistomaksua kuluja tasaamaan - sitä, miten se kerättäisiin ja miten asiaa valvottaisiin, ei vielä juuri pohdittu. Jo tällaisenaan ehdotus herätti periaatteellista vastustusta.

Toisaalta ymmärrän vastalauseet. Kansallispuistot ovat tavallaan kaikkien yhteistä omaisuutta, kansallisaarteita, joihin pääsemisestä tuntuisi oudolta maksaa. Mutta ainakin minä maksaisin ihan mielelläni pienen summan noista hienoista palveluista, jos ja kun niitä kerran käytän, ja mikäli maksujen keräys pystyttäisiin toteuttamaan mielekkäällä tavalla. Kyse tuskin olisi suurista kustannuksista kävijää kohden.

"Palvelumaksun" vaihtoehtonahan saattaa olla avoimien autiotupien vähittäinen muuttaminen maksullisiksi varaustuviksi, mikä tarkoittaisi vanhan ja kunniakkaan eräperinteen hiipumista (tämä on toki vaarana myös, mikäli yhteisten tupasääntöjen noudattaminen osoittautuu osalle majoittujista liian vaikeaksi). Varaustuvat ovat hyvä lisä tupaverkostoon - me saatamme varata sellaisen yöksi tai pariksi jo kannatuksen vuoksi - mutta etukäteen tehdyt varaukset eivät salli reitti- tai aikataulumuutoksia.

Suhtaudutaan siis avoimin mielin kohtuullisiin kehitysehdotuksiin - sen lisäksi, että kannetaan oma kortemme kekoon pitämällä paikat siisteinä ja tuomalla roskat pois luonnosta.

*Arvon sisarten toivoisi muistavan, että myös terveyssiteet ja niiden pakkaukset ovat maatumattomia roskia, jotka itse kukin voisi hoitaa metsästä ja tupien hyyskistä pois.

Tunnelmointia Muorravaarakan varauskammissa (pikkutölkeissä myytävä viini ilahduttaa retkeilijöitä suuresti; tölkki kulkeutuu toki takaisin ihmisten ilmoille ja edelleen asianmukaisesti keräykseen).

Tovessah nouzi!

Kristos nouzi kuolennoiz – Tovessah nouzi!*

Vietimme pääsiäispyhät tuttuun tapaan Pohjois-Karjalassa kahden järven rannalla ja vähän Joensuussakin. Hiihtokausi sai jatkoa muutaman lenkin verran: Kuoringan jäällä oli hyvä sujutella rantasaunan lämpiämistä odotellessa. Onneksi olimme varovaisen toiveikkaina pakanneet sukset mukaan.

Yksi syistä, miksi kaipaan kroonisesti Itä-Suomeen on se, ettei talvi yleensä lopu siellä kesken. Se kahden vuodenajan hieno välivaihe, jossa yhdistyvät pitkät aurinkopäivät, kantavat hanget ja rapeat pakkasyöt on täällä etelässä varsin lyhyt. Aina sitä ei ole lainkaan, vaan talvi tuntuu kääntyvän kuraiseksi keskikevääksi yhdessä yössä.

Mutta krookukset ovat jo nupullaan syreenipensaan vieressä, valmiina aukeamaan heti, kun aurinko kurkistaa niitä pilvien takaa. Fasaanikukko on valinnut kiekumispaikakseen kasvihuoneen katon, mikä tekee varmasti kanoihin jyrähtävän vaikutuksen.

*Pääsiäistervehdys karjalaksi.

Ryömiskelyä ja konttailua

Pagistaaniin on monen vuoden haikailun jälkeen rantautunut makro-objektiivi. Siitä lämmin kiitos Joensuun kotiväelle, joka teki tämän hyvin tervetulleen lahjoituksen allekirjoittaneen taannoisen tohtoroitumisen tiimoilta. En toki odottanut mitään väitöslahjoja - läheisten kärsivällisyydessä ja tuessa oli ihan tarpeeksi - mutta sain niitä kuitenkin, hienoja sellaisia.

Hankinta on ollut taloudessa vasta pari tuntia ja ilta alkaa hämärtää, joten kovin suurisuuntaisia kuvauskokeiluja ei ole vielä ehditty tehdä. Luvassa lienee kuitenkin riemukkaita hetkiä (myös kanssaihmisille), koska vaatimaton valokuvausharrastukseni on jo tähän mennessä tarkoittanut pitkälti maassa ryömiskelyä ja puskissa konttailua.

Harmillisen vähällä käytöllä ollutta kuvasilmää verryttänee myös se, että lähden kesäksi Pohjois-Karjalaan toimittajantöihin. Lienee terveellistä tehdä välillä oikeaa työtä, jossa saa tavata eläviä ihmisiä ja kirjoittaa nykyhetken asioista - historia-alan työsarkaa sinällään vähättelemättä. Huimat kahdeksan vuotta on ehtinyt vierähtää edellisestä kesätoimittajan pestistä! Erinäisiä journalistisia keikkatöitä on tullut tehtyä satunnaisesti senkin jälkeen, joten toivon mukaan saan vielä viritettyä itseni lehtitekstien taajuudelle.

On myös hyvä tankata sitä oikeaa kotiseutua varastoon, kun näillä näkymin suuntaan syksyllä Englantiin ja palaan vasta kesän korvalla. Tiedossa on siis melkoisen liikkuvainen vuosi. Siipparaukalta tällainen retuaminen kysyy toki kärsivällisyyttä. Mutta onneksi meillä on ennestään puolentoista vuoden kokemus niin sanotusta etäsuhteesta.

Ei sovi käyttää tyhjiä huudahduslauseita

Tämä käytösohjeistus on tullut joskus otettua talteen jostakin. Se lienee kiertänyt jo muutaman kerran blogeissakin, mutta Pagistaanissa julkaisukerta on - jollen väärin muista - ensimmäinen. Tekstin alkuperä ei ole tiedossa, eikä sen autenttisuus.

Piti aivan miettiä, olenko huiskuttanut nenäliinaani höyrylaivoille liian ahkerasti. Äänekkääseen hohotukseen olen ainakin syyllistynyt, ja huoneen järähdyttelyyn kantapäilläni.

ETIKETTISÄÄNNÖT NAISILLE (vuonna 1886)

1) Puvussa ja esiintymistavassa ei sovi pitää pitkiä esiin pistäviä hiuskarvoja sieraimissa ja korva-aukoissa, vaan ne on poisleikattavat.

2) Ei sovi seurassa astua yli lattian kantapäillään niin että koko huone järähtelee vaan käynti on tapahtuva hiljaa ilman mitään suurta kolinaa.

3) Ei sovi nauraa ääneensä. Voihan kukin nauraa sydämensä pohjasta, jos siihen syytä on, mutta äänekäs hohotus ei ole sopivaa.

4) Ei sovi puheessaan ja käytökseen olla jäykkä tai unelias, mutta ei myöskään liiaksi vilkas ja monisanainen. Sievä vakava käyttäytyminen on paras.

5) Julkisuudessa. Ei sovi yhtyä jonkun herran tai naisen
seuraan, jotka kävelevät yhdessä vaikka onkin molempien läheisesti tuttu.
Sillä kahden kauppa on kolmannelle korvapuusti.

6) Puheessa. Ei sovi kirota puhuessaan. Ei sovi myöskään käyttää liian paljon superlatiivia. Pitää aina puhua maltillisesti. Ei sovi käyttää tyhjiä huudahduslauseita sellaisia kuin esim. Oi sen seitsemän seppää, Voi yhdeksän sutia ja se patasuti kymmenes, Voi näitä nälkähäitä jne.

7) Ei sovi liian paljon koristella pukuaan ruseteilla, poimuilla tahi rihmoilla. Yksinkertaisuus on kauneuden ja somuuden ensiehtoja.

8 ) Ei sovi kantaa liian raskaita ja suuria korvarenkaita. Pieni sievä korva kaunistaa suuresti päätä, mutta pitkät venutetut korvalehdet rumentavat kauniitkin kasvot.

9) Ei sovi syödä liiaksi makeisia - ei ainakaan niin paljon että hampaat pilaantuvat. Kahvi rumentaa ja kuivattaa ihon - sen huomaa parhaiten vanhoista kahvitädeistä. Samaten huono ravintokin rumentaa kasvot kokonaan. Sentähden juuri melkein kaikki vanhat mamsellit, jotka valmistavat ruokaa nuorille miehille, ja aina tietysti laittavat sen huonosti - ja jäävät naimattomiksi.

10) Ei sovi olla liiaksi häveliäs eikä liiaksi vapaa - vaikka pitäisikin itseään emansipeerattuna.

11) Ei sovi alinomaa suudella niinkuin esim tervehtiessään ystäviään tahi jättäessään heille hyvästi ei sovi edes koiria tai kissojakaan suudella.
Herrat eivät siitä ensinkään pidä ja muuten ne naiset jotka paljon suutelemista harjoittavat eivät saa miestä eivätkä siis myöskään nauttia avioelämän etuja niinkuin rikkautta ja onnea sekä iloa hyväillä omia pienokaisiaan ym.

12) Ei sovi huiskuttaa nenäliinaansa kaikille höyrylaivoille.

13) Ei sovi koskaan vähentää ijästään enempää kuin kymmenen vuotta sillä jos sanoo itseään liian nuoreksi niin voi syntyä epäilystä, mutta kymmenen vuotta voi ijästään kyllä vähentää ilman että sitä kukaan huomaa.

14) Kun herra maksaa laskun katselkaa silloin muualle aivan kuin ette huomaisi mitään.

Kuva on lainattu täältä.

Koilliskaira maaliskuussa

Kiitos suopeiden koiranhoitajien, saimme siipan kanssa tilaisuuden häipyä viikoksi tunturiin päätä tuulettamaan. Retkikohteena oli tällä kertaa niin kutsuttu Koilliskaira, eli UKK-kansallispuiston erämaaosa.

Lähtöpisteenä oli Raja-Joosepin tulliasema, jonne toivoimme pääsevämme palaamaan ympyräreittiä toisesta suunnasta. Talviretkeilyssä mikään ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Koska olimme liikkeellä telemark-suksilla eikä hankikantoa ollut, jouduimme seurailemaan poro- ja rajamiesten moottorikelkkauria ja vanhoja ladunpohjia. Eipä silti, myös eräsuksilla eteneminen syvässä huttuhangessa olisi ollut hidas ja tuskaisa prosessi.

Suuntasimme yhtä kaikki suksinemme ja reppuinemme Kiertämäjärven kautta Anterinmukkaan ja sieltä edelleen Muorravaarakkaan. Siellä puntaroimme mahdollisuutta lähteä pohjoiseen kohti Jyrkkävaaraa lupaavaa kelkkauraa pitkin. Mutta poromiehillä on poromiesten reitit, joten ei ollut mitään takeita siitä, että ura olisi vienyt sinne, minne me olimme menossa. Jyrkkävaarasta olisi vielä pitänyt löytää väylä kohti Suomujokea ja sieltä edelleen kohti Raja-Jooseppia Lutto-joen uomaa mukaillen. Tupakirjassa ei ollut merkintöjä, että kukaan olisi kulkenut kyseistä reittiä koko talvena, joten latujakaan ei ollut tiedossa.

Koska mönkään mennessään reitti olisi poikinut retkeen jopa neljä lisäpäivää, totesimme turvallisimmaksi vaihtoehdoksi lähteä palaamaan omia jälkiämme takaisin, vaikka hiihtokilometrejä kertyikin tässä vaihtoehdossa liki sata. Hyvä niin; pääsimme saunomaan peräti kahdesti Anterinmukan autiotuvan mainiossa saunassa (kuvassa), joka olikin tuttu syksypatikalta reilun kuuden vuoden takaa.

Saimme nautiskella erämaan rauhasta aika lailla itseksemme. Kevätsesonki oli vasta aluillaan, ja ruuhkat tapaavat muutenkin rajoittua Kiilopään ympäristöön kansallispuiston läntiseen "perusosaan". Viikon aikana juttusille tuli kaikkiaan viisi ihmistä: yksi poromies, kaksi turkulaista ahkioineen sekä kaksi Metsähallituksen huoltomiestä, jotka ajoivat tuville polttopuita. Kauempaa näkyi kyllä moottorikelkkoja ja jopa helikopteri, joilla poroja ajettiin keväterotukseen Raja-Jooseppiin (UKK-kansallispuistohan on täysivaltaista poronhoitoaluetta).


Muita liikkujia toki kohdattiin: riekkoja, pyitä, kuukkeleita, korppeja, poroja, lapinpöllö ja koskikara. Koska mukanamme oli logistiikkasyistä vain pienet taskukamerat, ei kovin kunnianhimoisiin luontokuvaussessioihin ollut mahdollisuutta, vaikka tilaisuuksia olisi riittänyt.

Mutta tarvitseeko sitä kaikkea dokumentoidakaan? Joskus on hyvä vain katsoa hiljaa.

Jälkinä olemassaolonsa tekivät tiettäväksi muun muassa kettu, metsäjänis, orava, erinäiset pikkunisäkkäät ja ahma. Jälkimmäinen oli käynyt poronhaaskalla, jonka sijainnista mainitut Metsähallituksen miehet meille vinkkasivat. Samalla he mainitsivat ajaneensa metsän läpi kelkkauran, jota pitkin mekin voisimme hiihdellä viimeisenä retkipäivänä niin, että saisimme vähän vaihtelua tuloreittiimme. Kiitos, niin teimme!

Apropos, Metsähallituksen palvelut ja kansallispuistojen tulevaisuus ansaitsevat taas kerran oman tekstinsä, joka toivon mukaan näkee päivänvalon lähiaikoina.

Säät ja kelit suosivat kaikin puolin, vaikkei mainittua hankikantoa ollutkaan. Vasta Pyhätunturilla - jonne suuntasimme ennen kotiin paluuta mäenlaskuun ja jäätä kiipeämään - kohdalle osui niin sakea lumipyry, ettei rinteessä tahtonut nähdä kättään pidemmälle. Onneksi vasta silloin; varsinkin avotunturissa retkeilijä on ihmeissään, kun näkyvyys ja jäljet peittyvät alta aikayksikön.

Meilläkin oli pikkuteltta ja talvimakuupussit mukana kiperien tilanteiden varalta, vaikka autiotuvilla yövyimmekin. Ei ollut kovin kaukana, että olisimme joutuneet teltan pystyttämään, kun ensimmäisenä, erinäisten sattumien vuoksi pitkäksi venähtäneenä iltana etsimme Kiertämäjärven tupaa otsalamppujen valossa. Mutta löytyihän se lopulta sieltä, mistä pitikin.

Toivo

Jos et koskaan toivo, et myöskään milloinkaan saa tietää, mitä toiveidesi tuolla puolen on.
- Kleemens Aleksandrialainen

Säännöllinen viikkorytmi

Kuvassa satalitrainen geotoopinpätkä Amazonin hämyisää joenuomaa. Geotooppi tarkoittaa, että kasvit ja eläimet ovat samalta maantieteelliseltä alueelta. Biotooppi on vielä tiukemmin rajattu kokonaisuus, jolla pyritään jäljittelemään esimerkiksi tietyn sivujoen mutkaa.

Akvaarioharrastuksestani tietävät tuttavat kertovat toisinaan itsekin harkinneensa akvaarion hankkimista ja kyselevät, onko siitä paljon työtä.

Eilen altaille viikkohuoltoa tehdessäni keksin, mitä vastata seuraavalle kysyjälle: jos henkilöllä on viherkasveja ja hän pitää niiden hoitamisesta, akvaario voi olla mitä antoisin harrastus. Mikäli hän ei ole lainkaan kiinnostunut minkään vihreän kasvattamisesta tai kokee, ettei ehdi pitää huolta helpoimmistakaan ruukkukasveista, kannattaa akvaarioajatusta puntaroida erityisen kriittisesti.

Eihän akvaarioon ole pakko kasveja laittaa. Yleensä niitä kuitenkin halutaan ja hyvä niin: ne parantavat hyvin voidessaan paitsi altaan ulkonäköä, myös veden laatua ja antavat kaloille suojaa. Tällöin altaan varsinainen hoitaminen on pitkälti kasvien hoitamista.

Kasveja tai ei, akvaario tarvitsee joka tapauksessa säännöllisen viikkorytmin, eli käytännössä osittaisen vedenvaihdon sekä tekniikan huoltamista tarpeen mukaan. Ei se paljon aikaa kerrallaan vie, mutta se pitää yhtä kaikki tehdä.

Muuten voi käydä kuten erään tutun akvaristin entiselle puolisolle. Tämä oli eron tullessa halunnut välttämättä pitää akvaarion olohuoneen kaunistuksena, vaikkei ollut sen hoitamiseen juuri puuttunutkaan. Muutaman viikon kuluttua uuteen asuntoon muuttaneen akvaristin puhelin soi: haiseva loota pyydettiin hakemaan pois ja nopeasti sittenkin.

Huonolla hoidolla oleva akvaario ei tosiaankaan ole mikään feng shui-henkinen sisustuselementti, rauhoittava pala luontoa omassa olohuoneessa, vaan apea muistutus maailman saastuneiden vesistöjen tilasta. Puhumattakaan siitä, että kyse on elävistä olennoista ja niiden hyvinvoinnista.

Myöskään etukäteisopiskelun tärkeyttä ei voi liikaa painottaa, jos mieli aloittaa akvaarioharrastuksensa menestyksekkäästi ja välttää ikävät tappiot. Kyseessä on kuitenkin biologinen kokonaisuus, pienoiskokoinen ekosysteemi, jonka perustamiseen ja ylläpitämiseen tarvitaan sekä vesikemian alkeita että kasvien ja kalojen lajikohtaisiin tarpeisiin tutustumista. Mutta se on oma tarinansa (kunhan ensi keväänä palaan maailmalta, saatan hyvinkin innostua laittamaan pystyyn Pagistaanin akvaarioaiheisen sivukonttorin, joka on tähän saakka jäänyt ajatuksen asteelle).

Viherkasveista puheen ollen, niistä kiinnostuneen kannattaa ottaa lukulistalleen kahden biologin Viidakkokirjeet-huonekasviblogi. On siellä satunnaisesti akvaarioasiaakin.

Aukeille

Etenkin sellaiselle, joka eksyy helposti oman päänsä sisälle, tekee hyvää mennä säännöllisin väliajoin aukeille paikoille. Jäätyneelle järvenselälle, meren rannalle, tunturiin, vuorille.

On se toki terveellistä muillekin.

Väitöksen jälkeiseen tutkimukseen

Toissa päivänä Suomen Kulttuurirahaston myöntämät apurahat tulivat virallisesti julki, joten tiedotettakoon Pagistaanissakin allekirjoittaneen saaneen

kuvauksia keskiaikaisista taisteluista venäläisessä historiankirjoituksessa ja niiden merkitystä kansallisten identiteettien muotoutumiselle käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen, kolmivuotisen apurahan ensimmäisen vuoden apurahana 25.000 euroa

En kyllä muista aihettani aivan noin kapulaisesti muotoilleeni, mutta asia tullee selväksi: työnteon puitteet on turvattu kolmeksi vuodeksi eteenpäin, jos en nyt aivan lekkeriksi hommaa lyö. Kiitos!

Valmiiksi tallattu polku

Ruotsin kuninkaallisten lisääntymisuutisten myötä tuli mietiskeltyä monarkiaa nykypäivänä. En lapsena ymmärtänyt mitään prinsessaleikkien päälle, eikä kuninkaallisten vetovoima ole oikein auennut aikuisiälläkään.

Jotakin tarvetta kuningashuoneisiin liittyvät uutiset meissä kuitenkin täyttävät. Tänään Helsingin Sanomissa siteerattiin tutkija Carl-Erik Grimstadia, joka

kutsuu Pohjolan kuningashuoneita massamediakulttuurin ruokkimiksi ylläpitomonarkioiksi. Niitä ylläpidetään, jotta saisimme virkistävää viihdettä.

Näinhän se on. Luulen, että kuninkaallisissa kiehtoo tietty ristiriita: toisaalta heitä kadehditaan, toisaalta pohditaan, onko moinen näytteillä olo edes elämää. Myös moralisointi on osa kuviota; kansahan se on, joka lopulta maksaa viulut.

On kiinnostavaa miettiä, mistä kateus nousee. Miksi esimerkiksi Kate Middletonin kuninkaallista naimakauppaa pidettiin todellisena onnenpotkuna ja joka tytön unelmana, vaikka perillisten, kuninkaallistenkin, tuottamisen näkeminen naisen elämäntehtävänä ei varsinaisesti ole enää nykypäivää?

Osin kyse voi olla puhtaasti pinnallisista asioista: taloudellisesti turvatusta elämästä, ajan viettämisestä kuuluisuuksien kanssa. Mutta sama on saavutettavissa - ainakin teoriassa - kun pelaa korttinsa taitavasti ja onnistuu joko haalimaan miljoonaomaisuuden tai lyömään hynttyyt yhteen jonkun kanssa, jolla sellainen on. Ei siihen monarkiaa tarvita.

Epäilenkin, että kuninkaallisten ihailussa ja kadehtimisessa mennään syvemmälle ihmismielen uumeniin ja kysymyksiin elämän merkityksellisyydestä. Kuninkaallinen on aina joku. Hänet huomataan hänen eläessään ja muistetaan kuoltuaan. Ainakin näennäisesti hänen elämällään on enemmän merkitystä kuin tavallisella Virtasella tai Jönssonilla. Tuo merkitys on lisäksi olemassa sisäsyntyisesti: ei tarvitse tehdä Nobelin arvoista keksintöä tai muuta huomattavaa jättääkseen jälkensä kansakunnan tai jopa ihmiskunnan historiaan.

Nykypäivänä medianäkyvyys ja jonkinasteinen julkisuus tuntuvat olevan aiempaa suuremman ja nuoremman kansanosan toiveissa. Elämä "tavisten" arjen yläpuolella näyttäytyy hohdokkaana, vaikka luulen, että lopulta kyse on jonkinlaisesta kollektiivisesta identiteettikriisistä, jonka voittajina nähdään yleiseen tietoisuuteen ankkuroituvat onnekkaat. Elämän merkityksen koetaan jotenkin syntyvän siitä, että oma olemassaolo on mahdollisimman monen tiedossa (niille, jotka julkisuudessa ovat, valjennee pian asioiden todellinen laita ja harhaluulot median suomasta eksistentiaalisesta täyttymyksestä - jos niitä on edes ollut - karisevat nopeasti).

Arvelisin, että kuninkaallisten elämää kadehtitaan myös siksi, että heillä näyttää olevan edessään valmiiksi tallattu polku. Paradoksaalista kyllä, samaa asiaa myös kauhistellaan, samaan tapaan kuin julkisuuden kaksiteräistä miekkaa. Mutta kun ajatellaan kaikkia niitä valintoja, joita (nyky)ihminen joutuu tekemään varhaisnuoruudestaan alkaen, ajatus valmiista, "kohtalon sanelemista" optioista on ahdistavuudessaankin jollain tapaa houkutteleva - semminkin, kun siihen liittyy mainittu merkityksellisyyden oletus.

Toisaalta monarkian edustajille on tarjolla arkisten valintojen laaja kirjo, jonka mahdollistaa tietty taloudellinen huolettomuus. Lomaillako Barbadoksella vai Malediiveilla? Siinä, missä keskivertokansalainen kamppailee suurten elämänvalintojen kanssa, jotka eivät kuitenkaan takaa laajoja valinnanmahdollisuuksia arjessa, kuninkaallisten osalta suuret valinnat on ainakin teoriassa tehty valmiiksi, jolloin elämänsisältöä voi hakea vapaaehtoisista hyväntekeväisyyshankkeista, kulutusvalinnoista, matkustelusta ja muista mukavuuksista, jotka sivustakatsojan silmissä näyttävät saavuttamattomuudessaan houkuttelevilta. Kultainen häkki on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin kuvaava metafora.

En tiedä, menevätkö nämä pohdinnat rytinällä metsään. En myöskään tiedä, miten yleistä kuninkaallisten tai muiden "etuoikeutettujen" kadehtiminen ylipäänsä on. Luulisin, että se joka tapauksessa karisee iän myötä, aivan kuten muukin julkkisten ja julkisuuden ihannointi. Vai kariseeko se? Toivottavasti sentään, kun ihmiset asettuvat vähitellen taloksi omaan elämäänsä ja alkavat hyväksyä naaman, joka aamuisin peilistä katsoo.

Elämän merkityksellisyyden etsimiseen voikin sitten vierähtää koko elinikä, mutta se olkoon eri tarina, kullakin itsensä näköinen.

Tulkintoja

Kirjailija Kirsti Ellilä pohtii kiintoisaa ilmiötä: ihmiset voivat sujuvasti tulkita olevansa samaa mieltä silloinkin, kun kyse on selvästi kahdesta eri mielipiteestä.

Sittemmin olen entistä systemaattisemmin tehnyt havaintoja siitä kuinka hauras on sanojen luoma yhteys. Samoihin sanoihin liitämme kukin täysin omat merkityssisältömme. Ihmeellistä, että yhteiskunta näinkin hyvin pysyy kasassa ja pystytään edes jonkinlaista yhteisymmärrystä luomaan eri toimijoiden välille.

Hyvä huomio. Mutta ehkä yhteisymmärrys syntyy juuri siksi, että omat tulkintamme eri ihmisten sanomisista korjaavat niitä parempaan linjaan toistensa - ja omiemme - kanssa?

Ja toisaalta: yhtä lailla ihmiset voivat tulkita olevansa eri mieltä silloin, kun puhuvat samasta asiasta eri sanoilla. Olettaisin, että tulkintaa sävyttävät aina keskustelutilanne, keskustelun tavoite ja keskustelijoiden välinen suhde. Voisikohan tässä yhteydessä puhua konsensus- tai konfliktihakuisuudesta?

Olen aina - tai ainakin aikuisiällä - kirjoittanut mieluummin kuin puhunut. Jos voin lähettää sähköpostia, teen niin mieluummin kuin soitan. Yksi syy on epäilemättä oman selustan varmistaminen ja konfliktien välttely: kirjoittaessani voin valita sanani huolellisemmin ja siten pyrkiä jo etukäteen välttämään väärin ymmärtämisen mahdollisuuden. Kammoksun ennen muuta niitä turhauttavia, typeriä tilanteita, joissa keskustelukumppani tahattomasti tai tahallaan tulkitsee sanavalintojani - tai mikä vielä pahempaa, äänensävyjäni - omista oletuksistaan tai traumoistaan käsin ja loukkaantuu asioista, joita kuvittelee rivien välistä lukevansa.

En tietenkään voi olla vastuussa toisten tulkinnoista tai mielenliikkeistä, vain omista sanomisistani, ja ne ovat kaksi eri asiaa (miten vaikea läksy tämä onkaan ollut oppia). Yritän silti mieluummin täyttää rivien välit valmiiksi itse, olla mahdollisimman yksiselitteinen.

Sosiaalinen media on kyllä tehokkaasti opettanut, että ainakin arkikeskustelussa kirjoitetun sanan luoma turvallisuudentunne on petollinen. Kirjoitettu, spontaani kommentti on aivan yhtä herkkä tulkinnoille kuin puhuttukin. Paradoksaalisesti kenties jopa herkempi, kun ne yhtä lailla tulkinnoille alttiit äänensävyt ja ilmeet puuttuvat.

Yhteyden luominen ja ylläpitäminen eri todellisuuksien välillä ei ole helppoa, mutta ei meillä taida olla vaihtoehtoja. Yrittää pitää.

Avaruusalus ja partiolaiset

Eilen silmään sattui Nokian entisen lakijohtaja Anne-Liisa Palmun haastattelu Salon tehtaan alasajon tiimoilta. Siinä hän muistuttaa globaalien suuryritysten - mukaan lukien "suomalaisena" pidetyn Nokian - toimivan narsistin tai jopa psykopaatin lailla: niillä ei ole tunteita, eivätkä ne harjoita vastavuoroisuutta.

Kustannukset ajavat matkapuhelinvalmistuksen sinne, missä varsinainen valmistusmateriaali syntyy. Anne-Liisa Palmu vertaa globaalia yritystä maapalloa kiertävään avaruusalukseen.
- Alus zoomailee yläilmoista paikkaa, johon olisi järkevä laskeutua toviksi. Sitten kun alus laskeutuu, se pudottaa imuriputket alas, ja aikansa ravintoa imettyään se lähtee taas jatkamaan matkaa. Tämä on se mitä meidän pitäisi ymmärtää. Isot yritykset ovat karhun syleily -yrityksiä. Niiden kanssa voi olla hyvä hetken, mutta niihin ei voi koskaan tosissaan luottaa, opastaa Palmu.

Läksynsä lienevät oppineet muun muassa romanialaiset: vuoden 2008 lopussa perustettu Nokian tehdas suljettiin jo kolme vuotta myöhemmin.

Vuonna 2010 toimittaja Juha Jaakkola siteerasi kolumnissaan Jorma Ollilaa. Tämä ei suinkaan puhunut avaruusaluksista, vaan "globaalista arvoverkosta":

Maailmanlaajuisesti toimivien yritysten sijoittuminen ei hänen mielestään riipu niinkään veroista ja työvoimakustannuksista kuin ”toimintaympäristön tarjoamista mahdollisuuksista joustavaan reagointiin sekä saumattomasta integroitumisesta laajempaan globaaliin arvoverkkoon”.

---

Ollila opettaa, että yksilöinä meidän suomalaisten pitää tässä hyvinvoinnin ja onnen tavoittelussa ”joka aamu kaivaa itsestämme partiolaisen asenne ja vaadittava sitä myös muilta”.

Suomen partiolaisten peruskirjassa sanotaan, että partioaatteen arvopohjana on "ihmiskuva, jossa ihmisellä on velvollisuuksia suhteessa Jumalaan, omaan itseen, muihin ihmisiin, yhteiskuntaan ja ympäristöön" (ehkä tähän voisi lisätä myös globaalit suuryritykset, pörssikurssit ja osakkeenomistajat).

Vai tyydymmekö sittenkin partiotunnukseen Ole valmis (englanniksi "Be prepared")? Siitä voi olla apua, kun seuraava avaruusalus tekee lähtöä globaalin arvoverkon hohteessa.

Hyvää Valentinusten päivää

1900-luvun alun Valentinen-päivän kortti on lainattu täältä.

Pagistaanhan periaatteessa vastustaa kaikenlaisia krääsäkekkereitä. Etenkin niitä, jotka on siirtoistutettu muualta lähinnä lisäämään kertakäyttöroinan menekkiä.

Ilmaiseksi voi kuitenkin toivottaa hyvää ystävänpäivää, jonka historiallinen tausta monine vaihtoehtoisine Valentinuksineen on ihastuttavan sekava ja monikerroksinen. Lyhyt versio suomeksi löytyy täältä. Pyhään Valentinukseen liitetyistä käsityksistä ja traditioista voi lukea englanniksi vaikkapa täältä (Wikipedia-suodin suositeltava).

Nevan rannalla

Pietari kutsui taas. Tällä kertaa kyseessä oli muuan projektipalaveri, jonka ohessa ehdin tehdä kirjahankintoja, juoda teetä Aleksanteri Nevskin luostarissa ja maleksia pitkin viimaisia rantakatuja. Olin suunnitellut myös visiittiä Venäläiseen museoon kerrankin ajan kanssa, mutta sepä olikin kiinni, kuten aina tiistaisin.

Kun seisoin yliopiston puoleisella rantakadulla katsellen joen yli Iisakin kirkolle päin, muistin yht'äkkiä seisseeni juuri samassa paikassa samanlaisella pakkassäällä liki tasan 19 vuotta sitten, kun kävin Pietarissa - en Leningradissa - ensimmäistä kertaa. Hymyilytti, kun muistelin sitä melkein täysi-ikäistä maailmanparantajaa, joka mielestään oli ratkaissut olemassaolon suuret kysymykset ja siinä sivussa ihastunut kovasti yhteen niistä yhtä nuorista miehistä, joiden kanssa jäätynyttä jokea katseli. Anorakissa, äidin villahuivissa ja siskon maihareissa paleli, mutta samalla tuntui, että oli tapahtumassa jotain ihmeellistä.

Olihan se. Oli tapahtumassa aikuisen elämä.

Sittemmin olen oudosti ajautunut Pietariin erinäisten käännekohtien tienoilla, jos väliin muulloinkin. Siellä itkin yhdeksän vuotta myöhemmin samaista, virran toisaalle kuljettamaa miestä, siellä aloitin taipaleeni tutkijakoululaisena, sinne päädyin nyt, kun olen tehnyt yllättävän vaikeaksi osoittautunutta välitilinpäätöstä tähän asti eletystä ja miettinyt tulevan suuntia.

Suon ja luiden päälle rakennettu kaupunki, tsaari Pietarin päähänpisto, katoavaisuuden korskea kulissi - maadoittaako se ihmismielen johonkin sitä itseään suurempaan, vai miksi juuri Nevan rannalla kiinnityn tietoisemmin niin nykyhetkeen kuin menneeseenkin? Miksi juuri tuolla järjettömällä luomuksella on melankolisen rauhoittava vaikutus, vaikka muuten kartan suurkaupunkeja ja menen mieluummin metsään?

Amatsoni kukkii

Tökkäsin joskus syksyllä ruukkuun muutaman amatsoninliljan (Eucharis amazonica) sipulin. Ajattelin lukemani perusteella, että kasvi kukkii hyvällä lykyllä kolmen vuoden päästä. Aikaisintaan. Ilmeisesti akvaariovedellä kastelu oli kuitenkin amatsonille mieleen, koska se tuuppasi ensimmäisen kukkavarren jo muutaman kuukauden kuluttua istutuksesta. Lehdetkin alkavat olla aironlavan kokoluokkaa.

Ravinteikas ja lämmin akvaariovesi on muutenkin kelpo apetta kasvikansalle. Meillä se on lievästi hapanta ja pehmeää, joten kalkinsuosijoita lukuun ottamatta kaikki pitävät siitä. Talvellahan ei muuta lannoitusta tarvitakaan. Kesällä olen kantanut vaihtovettä ämpäreittäin myös kasvihuoneeseen tomaattien ja kurkkujen riemuksi.

Mitä akvaarioihin tulee, talvi on ollut niissäkin hämmästyttävän satoisa. Niin keltakääpiöahvenet (Apistogramma borellii), rusokiilakyljet (Trigonostigma espei) kuin suppusuutkin (Nannostomus beckfordi) ovat tuottaneet jälkikasvua ilman sen kummempia toimenpiteitä. Eihän poikasista selviydy aikuisten joukossa täysikasvuiseksi kuin yksi silloin, toinen tällöin, mutta kaikki on kotiin päin. Varsinainen kudettaminen olisi ihan oma projektinsa, johon en ole viitsinyt ainakaan vielä ryhtyä.

Viimeisimmän ahvenpoikueen siirsin sentään työpöydälleni pikkualtaaseen kasvamaan, kun totesin, että naaraan vartiointiyrityksistä huolimatta koiras harvensi pesuetta minkä vain rouvan silmä vältti. Puolet kirjoista piti siirtää toimenpiteen seurauksena pinoihin lattialle, mutta sellaista elämä on. Sitä paitsi hauskempaa katseltavaa nuo pikkusintit ovat.

Äärettömät mahdollisuuksien joukot

Kirjoitin jokin aika sitten mahdollisuuksista ja sulkeutuvista ovista. Viime viikolla Valamossa käydessäni kirjakaupasta osui käteen munkki Serafim Seppälän palkittu teos Vapaus (2007), jonka kirkkaan analyyttisestä - ja hetkittäin varsin hauskasta - tekstistä olen nautiskellut muutamana iltana.

Serafim kuvaa rajattomien, mutta silti niin kovin rajallisten mahdollisuuksien probleemaa juuri sellaisena kuin olen sen kuluvana talvena kokenut:

Äärettömyyksiin avautuva sielu pienessä kuihtuvassa ruumiissa. On ihme, ettemme ole ahdistuneempia. Emme voi valita ja aktualisoida enempää kuin yhden mahdollisuuden kerrallaan - ei siksi, ettemme kykenisi valitsemaan useampia eikä siksi etteivätkö toteutumattomat mahdollisuudet voisi aktualisoitua, vaan ainoastaan siksi, että ajan rakenne ei salli saman asian tapahtumista kuin yhdellä tavalla. Jo tästä syystä ihminen olisi äärimmäisen rajoitettu, vaikka kukaan ei asettaisi hänelle minkäänlaisia rajoja.

Toteutumattomat ja toteutumatta jääneet mahdollisuudet synnyttävät ahdistusta. Tämän kieltäminen on omiaan muokkaamaan ihmistä pinnallisempaan suuntaan. Valitsemalla yhden mahdollisuuden ihminen kieltää olemassaolon muilta ja tällä tavoin tuhoaa jatkuvasti äärettömiä mahdollisuuksien joukkoja. Kerääntyvä paine on sukua syyllisyyden tunteelle. Toisin sanoen ihmisen perussyyllisyydentunne liittyy ajan armottomaan luonteeseen, joka surmaa toteutumattomat mahdollisuudet. Olisimme voineet elää toisin, valita toisin, asiat olisivat voineet mennä paremmin, ja tämä nostattaa ahdistusta tiedostamattammekin.

On aina jollain tapaa helpottavaa nähdä oma ahdistuksenaiheensa paitsi hienosti sanoiksi puettuna, myös asetettuna universaaliin tai yleisinhimilliseen perspektiiviin - vaikkei itseään minään erikoistapauksena pitäisikään.

Ehkä kyse ei ole niinkään omasta elämänahneudestani kuin siitä, että olen kulkenut riittävän kauas tullakseni ensimmäistä kertaa todella tietoiseksi tästä ihmiselämän eksistentiaalisesta tragediasta, ja se(kin) pitää jotenkin käsitellä ja hyväksyä voidakseen jatkaa eteenpäin.

Muuttuvat sitkeästi

Pagistaan koettaa pitää tutun, epäpoliittisen linjansa, mutta enpä malta olla toteamatta, että työkseen mielikuvia tutkivalle seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan vielä mielenkiintoisemmat kuin presidentinvaalien ensimmäistä vaihetta edeltäneet.

Sitä tietysti toivoisi, että nämä kinkerit ratkaistaisiin yksinomaan asiakysymysten ja ehdokkaiden oman osaamisen ja vakuuttavuuden pohjalta, mutta presidenttiys, jos mikä, on mielikuvien väkevästi pönkittämä instituutio. Siinä se ei jää monarkiasta paljoa jälkeen. Mielikuvat taas muuttuvat kovin sitkeästi ja tapaavat olla hyvää pataa "perinteiden" kanssa. Poruhan se nousi aikanaan siitäkin, että Suomen presidentiksi valittiin nainen, vieläpä avoliitossa elävä ja kirkkoon kuulumaton sellainen.

Siinä mielessä voi kyllä sanoa, että kahdessatoista vuodessa maailma - tai Suomi - on muuttunut paljon.

Huomioita

Päivä pitenee jo. Eihän se mikään uutinen ole, mutta on mukavaa huomata, että puoli neljältä on vielä valoisaa. Myös pilvisenä päivänä.

Työpöydälläni on taas maailmanlopun kaaos. Aika ajoin tormistaudun ja järjestän kaiken, mutta kahdessa viikossa pinot ovat jälleen levinneet läjiksi. Kirjoja ja papereita on pöydällä ja hyllyissä liikaa, ei tilanne niitä siirtelemällä miksikään muutu.

On asioita, joille ei elämässä mahda mitään. Toisille mahtaa. Joskus näitä molempia pitää miettiä pidemmän kautta ja toivoa, että pohtimiseen käytetty aika maksaa itsensä takaisin jossain muodossa.

Ja uskoa, että se - aika - vie taas kerran hämärästä valoon.

Pidä huolta

Raahauduin tänä aamuna vätkyttämään rautaa. Paikalle samoihin aikoihin tullut työntekijä ihmetteli tyhjää kuntosalia. Lisäkseni siellä ei ollut ketään muita, mikä oli minustakin outoa.
- Sama tilanne on ollut nyt muutamana aamuna.

Liekö kyse osaltaan ilmiöstä, josta YLE uutisoi otsikolla Kuntoilijoiden verukkeiden viikot alkavat jälleen. Jutussa urheilupsykologi Matti Jaakkola pohtii alkuvuoden väsähdyksen syitä. Niitä ovat lyhyesti se, ettei liikkumisen lisäämiseksi laiteta selkeitä tavoitteita - "liikun enemmän" ei riitä - ja se, että niitä laitetaan kerralla liikaa.

Monen lopahtaneen kuntoiluharrastuksen taustalla on pettymys.
- Tulee pettymys, kun on liialliset odotukset. Kuntoilija saattaa ajatella, että lenkillä käydessä tulee euforinen olo, joka jatkuu seuraavat kaksi päivää. Ei liikunta ole aina kivaa. Itselle pitää myös antaa repsahdukset anteeksi ja jatkaa siitä eteenpäin, muistuttaa Jaakkola.

---

Kuntoilun hiivuttua ihminen on mestari keksimään selityksiä. Verukkeet ovat tärkeitä, kun omiin tai muiden odotuksiin ei pystytty vastaamaan.

Olen ollut koko syksyn ja talven vähän siipi maassa, eikä puhettakaan, että olisin saanut itselleni asettamani kuntoilutavoitteet täyttymään. Olen kuitenkin yrittänyt pitää yllä edes jonkinlaista perusliikettä. Koirista on tietysti se hyöty, että joka päivä on pakko pistää nenänsä ulos ja kävellä ainakin muutama kilometri, vaikkei juoksulenkkiä saisikaan aikaiseksi.

Laiskuus ja senhetkinen hyvä olo ovat ihmisille tärkeitä. Ihminen toimisi mieluiten energiansäästötilassa. Se on jäänne ajoilta, jolloin voimia piti riittää ravinnonhankintaan.

Näinhän se on. Pitkään liikuntaa harrastaneella on tietysti helpompaa, kun liikkumisesta on tullut erottamaton osa elämää. Joskus tehoaa myös se, kun muistuttaa itselleen olevansa keski-ikäistyvä istumatyöläinen, jolla jo nyt on alkanut olla kaikenlaista pientä kremppaa ja jumitusta. Päiviensä - saati terveiden päiviensä - määrää ei tietenkään kukaan tiedä, mutta jos niitä suodaan, toivoisi kropan pysyvän menossa mukana.

Ehkä suhtautumiseni liikuntaan onkin vuosien myötä muuttunut lempeämpään suuntaan: se on ensisijaisesti huolen pitämistä itsestään, ei suorittamista.

Lohdullista toki on, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa tai parantaa tämäntyyppistä huolenpitoa ainoasta kehostaan, olipa lähtötilanne mitä hyvänsä. Onhan tutkittu, että vielä 90-vuotiaillakin lihaskunto - ja sen myötä elämänlaatu ja arjessa pärjääminen - paranee harjoittelemalla, vaikka se olisi aloitettaessa liki olematon.

Päätetään siis pitää itsestämme huolta, päätetään myös se, mitä se käytännössä tarkoittaa, muttei yritetä kerralla liikaa eikä lannistuta vastoinkäymisistä. Kuulostaa aika hyvältä, minusta.

Katsaus taaksepäin: vuosi 2011

Vuosi-inventaario Veloenalta lainattuna. Joskus näitä olen tehnytkin, mutten viitsi kaivella vanhoja (siis konkreettisesti, kuvaannollisesti teen sitä turhankin usein).

1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Julkaisin kirjan. Opiskelin latinaa. Kiipesin yli 4500 metriin. Aloin tutustua ikonimaalaukseen ihan omakohtaisesti, muutenkin kuin äidin katseluoppilaana. Kokeilin joogaa. Ahdistuin iän karttumisesta. Olen toki säännöllisesti ahdistunut siitä, miten nopeasti aika tuntuu kuluvan, mutta nyt pelästyin ensi kertaa omia ikävuosiani.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

En tehnyt varsinaisia uudenvuoden lupauksia vuosi sitten sen enempää kuin nytkään. Sen verran voisin tosin luvata, että yritän löytää elämääni enemmän iloa, kepeyttä ja luottamusta asioiden järjestymiseen. Viisas sananlasku sanoo, ettei surun lintuja voi estää lentämästä päänsä yli, mutta niiden ei tarvitse antaa tehdä pesää hiuksiinsa. Sanotaanko niin, että epäilen olleeni tarkkaamaton ja päästäneeni linnut asettelemaan ensimmäiset risut pääni päälle.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ei kukaan kovin läheinen. Yksissä nimiäisissä kävin. Lähipiirini ei ole noin ylipäänsä ollut kovin synnyttäväistä.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Läheltä liippasi jonkin kerran: omilta läheisiltä meni läheisiä.

5. Missä maissa kävit?

Sveitsissä, Venäjällä, Ranskassa ja Italiassa.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?

Jo mainittua luottamusta elämään. Vähemmän irrallisuuden ja eristäytyneisyyden tunteita. Jonkinlaisia suuntaviivoja eteenpäin; uskoa siihen, että minulla on oma - vaikka sitten vaihtelevakin - paikkani ja tehtäväni tässä hulinassa.

7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

Jos mieleen ei tule nyt yhtään, tuskin muistan niitä viiden vuoden päästäkään.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Ehkäpä väitöskirjan kansainvälisen version ilmestyminen kovissa kansissa isolta kustantajalta. Oli se Mont Blancille kiipeäminenkin hieno kokemus, joskaan en sitä minään suurena saavutuksena osaa pitää.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Varmaankin se, etten saanut vielä jatkorahoitusta tai töitä tätä pätkäsilppua jämäköittämään.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Kunnon flunssaa en sairastanut koko vuonna, vakavammista vaivoista puhumattakaan, mistä olen kiitollinen. Kiusat keskittyivät alaraajoihin: polvet kipuilivat juostessa hieman aiempaa enemmän ja jalkateristä löytyneet Mortonin neuroomat uhkasivat torpedoida kesän vaellus- ja kiipeilyreissun. Lisäksi ne pistivät jalkinepolitiikan uusiksi.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Parhaasta en tiedä, mutta tärkein - ja kallein - oli tämä uusi kone vanhuuttaan hajonneen tilalle.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Ainakin koirien, päivittäin.

13. Kenen käytös masensi?

Jos ei nyt masentanut, niin joidenkin läheisten ja tuttujen käytös harmitti, turhautti tai ihmetytti. Oma käytös kyllä masensi muutamankin kerran.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Mihinpä sitä vanhassa velkatorpassa asuja rahansa käyttää? Valtaosa meni tavallisiin asumis- ja elämiskuluihin ja remonttihommiin. Reissaaminen ja harrastukset veivät osansa sieltä välttämättömän yli jäävästä.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

En nyt ehkä oikein, oikein, oikein innoissani mistään, mutta ainakin hetkittäin aika innostunut monestakin asiasta: akvaarioissa puljaamisesta, Alpeista, uudesta tutkimusaiheestani, kirjoittamisesta, kuvaamisesta, eläimistä ja kasveista.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?

Äh, näitä "aina"-kysymyksiä... Epäilenpä, ettei mikään. Mutta senhän näkee sitten myöhemmin, vuosien päästä. Tai pikemminkin kuulee.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?

Vaatteista päätellen suurin piirtein samoissa mitoissa. Painoa saattaa olla jokunen kilo lisää. Vältän yleensä vaa'alla käymistä ja luotan vaatteisiini ja olooni.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Tulotaso oli osapuilleen sama, mutta himpun verran matalampi, kun jäin kuukausipalkalta apurahalle.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Viettäneeni aikaa ihmisten kanssa. Liikkuneeni luonnossa. Valokuvanneeni. Piirtäneeni. Soittaneeni mandoliinia. Hevostelleeni.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Valvoneeni aamuöitä murehtien kaikkea mahdollista mennyttä, olevaa ja tulevaa.

20. Kuinka vietit joulua?

Omaisten kanssa täällä Riihimäellä. Suuri osa ajasta kului keittiössä, mitä en pannut lainkaan pahakseni, semminkään kun ulkona sataa lösötti koko ajan.

22. Rakastuitko vuonna 2011?

En. Paitsi taas kerran alppimaisemiin ja -luontoon.

23. Kuinka monta yhden yön juttua?

Yhtään juttua en kirjoittanut yli yön, muista jutuista en tiedäkään.

24. Mikä oli suosikki-tv-ohjelmasi?

Katsomistiheyden perusteella TV-uutiset ja sää sekä luontodokumentit. Ihan oikeasti. Loppuvuodesta tuli hyvä ruotsalaissarja AD 1790, jota meillä katsottiin innolla.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

Elämäni lienee tylsää, kun en ole tähän ikään mennessä keksinyt siitä yhtään vihattavaa henkilöä. Vihansekaista surua tunnen kyllä joka kerran, kun luen esimerkiksi eläinrääkkäystapauksista, se ei ole vuodesta kiinni.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Paras? Eihän tähän voi vastata. Luin paljon hyviä kirjoja, vaikken osaa nostaa yhtä ylitse muiden. Mutta vuoden lopulla aloin lukea taas kerran Gerald Durrellin Korfu-trilogiaa ja nautin valtavasti vanhojen, jo lapsuudesta tuttujen kirjojen seurasta.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Tänä vuonna ei tainnut tulla mitään uutta, suurta löytöä. Hyvillä entisillä mentiin.

28. Mitä halusit ja sait?

Ainakin sen mainitun kirjan painosta ulos. Tutkijavaihtopaikan ulkomaille, joskin rahoitus puuttuu vielä.

29. Mitä halusit muttet saanut?

Tutkimusrahoitusta tai töitä. Mielenrauhaa.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Tajusin juuri, ettemme tainneet saada aikaiseksi yhtään leffateatterikäyntiä koko vuonna. Suosikiksi laskisin sellaisen, jonka katsoo monta kertaa; sellaista ei tainnut vastaan tulla. Hyviä tuli nähtyä muutama, mutta eihän niitäkään tähän hätään muista.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Täytin 36, mutta mitä tein... Yllätys! En muista! Pitäisikö tuollaiset muistaa?

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Että ihan mittaamattomasti... Kieltäydyn vastaamasta tällaisiin olisi-kysymyksiin, koska eihän sitä voi tietää; on asioita, joita luulee haluavansa enemmän kuin mitään muuta, mutta ne saatuaan huomaa, ettei elämä mullistunut tai edes muuttunut mitenkään lähtökohtaisesti paremmaksi.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011?

Sama kuin edellisinäkin vuosina: etätyöläisen verkkarihousut ja yläosan verhona sitä, mitä on aamulla käteen sattunut. Villasukat ja metsurinsaappaat.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Asuinkumppanit, niin kaksijalkainen kuin nelijalkaiset ja jalattomatkin. Kirjoitustyö.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Noin ylipäänsä lienen seurannut politiikkaa valppaampana kuin aikoihin. Niin on varmasti tehnyt moni muukin.

37. Ketä ikävöit?

Ihmisiä, ihmisseuraa. Omaisia, ystäviä, tuttavia.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

En tainnut juuri tavata uusia ihmisiä ja sen minkä tapasin, en kyllä tullut pistäneeksi heitä paremmuusjärjestykseen.

Toivotuksia ja tähteitä

Pääsipä käymään niin, että Pagistaanin virallinen jouluntoivotus jäi tänä vuonna tyystin väliin. Toivotetaan nyt sitten hyvää viattomien lasten päivää.

Huomennahan voitaisiin, jos se olisi allekirjoittaneesta kiinni, viettää viallisten aikuisten päivää. Sellaista lohdullista merkkipäivää, jolla muistettaisiin kaikkia meitä, jotka olemme tavalla tai toisella vinoon kasvaneita ja tunarointiin taipuvaisia.

Syy siihen, ettei edes joulua ehditty toivottaa, olivat tämänvuotiset juhlajärjestelyt: emme lähteneetkään koirinemme ja pakaaseinemme Pohjois-Karjalaan, vaan haalimme omaiset tänne Hämeen suuntaan, osan siskon luo Tampereelle ja osan meille. Koska yletön jouluhössötys on kaikkinensa turhaa ja stressaavaa, yritimme hoitaa juhlapyhät keveähköin järjestelyin hyasintin haisteluun ja glögin nauttimiseen keskittyen. Silti tekemistä oli riittämiin.

Nyt ovat vieraat lähteneet ja jääkaappi ja kellari täynnä outoja rääppeitä, vaikka koetimme tehdä ruokaa niin, ettei sitä jäisi kovin paljon yli (vinkkinä todettakoon, ettei kannata katsoa netistä, paljonko jouluruokia suositellaan varattavaksi minkäkin kokoiselle joukolle; laskelmat lienee tehty massaansa kasvattavia sumopainijoita silmällä pitäen). Porkkanalaatikosta paistoin jo sovellettuja karjalanpiirakoita - kannattaa muuten kokeilla! Juureslaatikon jämistä tein sosekeiton ja graavilohesta kalapiiraan. Loputkin tähteet saataneen jalostettua johonkin järjelliseen muotoon, mikä on helpotus ruoan pois heittämistä kammoksuvalle.

Näillä eväillä - kirjaimellisesti - mennään tämän lumettoman joulukuun ja sen myötä vuoden loppuun.

Sattumanvaraisuusyhteiskunta

-Elämme sattumanvaraisuusyhteiskunnassa. Ei ole enää sitä turvaraamia, joka ennen oli. Maisteriksi valmistuminenkaan ei enää takaa mitään. Ainoa viesti, mitä minulla opiskelijoilleni on, on se, että sattuma korjaa satoaan. (Helsingin yliopiston historioitsija, luokkatutkija Laura Kolbe, HS 4.12.)

On taas se aika, kun joululaulut soivat ja tutkimusrahoituslotto pyörii niin että heikompia huimaa. Moni jännittää, tärppääkö, saako mahdollisuuden tehdä työtään taas vuoden eteenpäin, parhaimmillaan jopa kaksi tai kolme. Osa-aikaisena onnettarena toimii edellä mainittu sattuma. Esimerkiksi Suomen Akatemia kertoo, että "rahoituksen riittämättömyydestä johtuen kaikkia parhaimmankaan arviointituloksen saaneita hakemuksia ei kyetä rahoittamaan." Oma lukunsa on, miten moni hakemus edes yltää parhaaseen arviointitulokseen.

Akateemisessa kilpajuoksussa onkin vain yksi varma voittaja: krooninen riittämättömyyden tunne.

Olen ollut siinä mielessä onnekas, etten ole ollut päivääkään työttömänä näinä yhdeksänä vuotena, jotka ovat kuluneet maisteriksi valmistumisestani. Aina on ollut rahoitusta, jota olen täydennellyt lehtitöillä (ja eräällä sinänsä antoisalla siivouspätkällä). Se on tällä alalla ihan hyvä saavutus. Tyly tosiasia kuitenkin on, että tohtorina rahoituksen saaminen on paljon vaikeampaa kuin tohtoriopiskelijana. Kuten muuan vanhempi kollega rohkaisevasti totesi, tutkijanpolun viimeiset ruusut nähdään väitöskaronkassa.

Niin, ajat ovat muuttuneet. Enää yliopistotutkinto, korkein mahdollinenkaan, ei takaa toimeentuloa kuin hyvin harvalla alalla. Mieleen tulevat lähinnä lääke- ja lakitieteet sekä erityisopettajien koulutus.

Pagistaanissa eletään siis jälleen kerran jännittäviä aikoja. Nykyinen rahoitus loppuu huhtikuussa, ja vaikka vieheitä on heitelty joka suuntaan, hyvin mahdollista on, että tarttumaan pääsee toimen sijasta työvoimatoimiston ovenkahvaan. Ajat kun ovat sellaiset, ettei varasuunnitelmanikaan - toimittajantöihin keskittyminen - taida lyödä leiville. Aiheesta voi lukea vaikkapa Ira Koivun Journalisti-lehteen kirjoittaman kolumnin Freelancereiden inflaatio.

Mutta on kai vain oltava tyytyväinen siitä, mitä on saanut ja mihin päässyt ja yrittää pitää mieli avoimena joka suuntaan, monille vaihtoehdoille. Menneitä valintoja ei voi enää muuttaa, eikä siihen välttämättä olisi edes syytä: silloin vaihtoehtoina olleet valinnat olisivat hyvin voineet tuoda minut tähän samaan pisteeseen, kenties jo vuosia aiemmin.

(Jälkimmäinen kappale edustaa poliittisesti korrektia, myönteistä ja rakentavaa suhtautumista haasteellisiin elämäntilanteisiin. Oikeasti taistelen pessimismiä, synkkyyttä ja itsesääliä vastaan nähden itseni miehen elätettävänä seuraavat kaksikymmentä vuotta, tai vaihtoehtoisesti veneen alla sammalta syömässä.)

Fregattaa

Eilen ihmettelin, kun päässä alkoi soida "Kai muistat kannella kun fregatin". Sitä sitten laulelin suihkussa, kaunis ja tunteikas kappale kun on kyseessä. Mutta mistä se päänsisäiselle levylautaselle putosi kaamospäivän horteisena iltana?

Sitten hoksasin, että mies oli juuri kertonut työpaikkansa tämäniltaisten pikkujoulujen teeman olevan Love boat (no comment).

Niinpä tietysti.

Ja nimi laivan, se on Rakkaus.
Ei löydy toista niin suurenmoista
Ja voittamaton on sen purjehdus.

Korvamatojen tiet ovat ihmeelliset. Tai purjehdukset voittamattomat, miten vain.

Kysyin siipalta, tietääkö hän tuon Kipparikvartetin tunnetuksi tekemän laulun. Hän esitti vastakysymyksen, tiedänkö minä, mitä tarkoittaa "fregattaa".

Kuulemma Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Pedro Hietasen legendaarisessa Yömyöhä-radio-ohjelmassa oli ollut tietovisa, jossa oli mainittu kysymys.

Laulu jatkoi soimistaan päässäni, mutta jokin oli muuttunut. Muuttunut iäksi.

Valmiiksi paloiteltua luettavaa

Tämä syksy on ollut tavallista työläämpi tarpoa läpi. Töitä ei sinällään ole ollut liikaa - reippaamminkin käsikirjoitus olisi voinut edistyä - mutta päässä on pyörinyt liian paljon asioita. Eksistentiaaliset kysymykset ovat vaatineet huomiota erityisesti aamuöisin, mikä syö aina jaksamista päivästä.

No, jotain luettua tähän väliin. Vasta nyt huomasin, että kaikki viime aikoina lukemani kirjat ovat olleet novelli- tai kirjoituskokoelmia. Ilmeisesti marraskuun aivokapasiteettini ei ole riittänyt pitkien, juonellisten teosten käsittelyyn. Sellaista se on.

Ahola, Suvi & Koskimies, Satu (toim.): Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (Tammi, 2005)
Sisko antoi lainaksi tämän kiintoisan koosteen L. M. Montgomeryn kirjoihin liittyvistä muisteloista. Annat ja Runotytöt (varsinkin jälkimmäiset) on tullut luettua vuosien myötä moneen kertaan, mutta eivät ne minulle ole koskaan olleet mitään kirjoja ylitse muiden. Kirjoituksia lukiessaan oli kuitenkin hauska tiedostaa, miten yksityisiksi luullut lukukokemukset olivat osa jonkinlaista sukupolvet ylittävää yhteistajuntaa.

Lappalainen, Tertti (toim.): Valamon kävijöitä (WSOY 1988)
Osin viran puolesta, osin muusta kiinnostuksesta luettu kirja on edellisen tavoin kokoelma ihmisten kirjoituksia, kertomuksia siitä, miten Heinäveden Uuden Valamon luostari on itse kunkin elämään vaikuttanut. Mukana on eri alojen ihmisiä, ortodokseja ja ei-ortodokseja, nuoria ja vanhoja. Tästä jäi jotenkin lämmin ja mukava olo.

Чехов, А. П.: Рассказы (2000)
Anton Tsehovin tuhdista novellikokoelmasta löytyi tuttuja, jo aikaa sitten suomennettuja kertomuksia, joiden lukemisesta oli vierähtänyt niin monta vuotta, että ne tuntuivat uusilta. Ehkä niiden tarkkaa, mutta lempeää psykologista otetta ei teini-iässä edes osannut arvostaa samalla tavoin kuin nyt. Tsehov lienee ollut myös varsin eläinrakas, niin herkällä viivalla hän hahmotteli niin koiria kuin muitakin eläimiä. Luen edelleen venäjänkielistä kaunokirjallisuutta hitaasti verrattuna suomeen tai englantiin, mutta kestävätpähän tällaiset herkkupalat pidempään.

Mörö, Mari: Vapaasti versoo. Rönsyjä puutarhasta (Kirjapaja, 2010)
Mari Mörön puutarha-, kana- ja lammasaiheiset pakinat ovat hervottoman hauskoja. Välillä olen pelännyt herättäväni kanssanukkujani hytkymiselläni. Mitä parhainta kaamoslukemista meille kaikille viherturaajille ja miksei muillekin.

Suomarjat

Yksi kerrostaloasumisen hyvistä puolista oli se, että viikonloppuisin tuli paljon nykyistä useammin pakattua mukaan reppu ja kamera ja lähdettyä jonnekin, missä ei ole asfalttia. Torpassa on eri tavalla tekemistä, joten päätös lähtemisestä metsään, suolle tai kallioille on tehtävä tietoisemmin.

Sitä - lähtemistä - kun ei koskaan kadu. Marraskuinen Torronsuon kansallispuisto oli hiljainen, kylmä ja kaunis. Karpaloita keräsimme kuljeskelun lomassa pari litraa. Enemmänkin olisi marjoja mukaan saanut, jos sormet eivät olisi kohmettuneet koppuroiksi tunnin poimimisen jälkeen.

Suomarjat, lakka ja karpalo, muodostavat luonnonmarjojen joukossa oman kulttuurillisen alalahkonsa. Aromikkaitahan ne ovat, mutta väitän, että niiden viehätys perustuu pitkälti poimimisen työläyteen: lakat kerätään hikisenä paarmojen ja hyttysten kupatessa ohimoita, karpalot syysmyöhällä suon hohkaessa hyistä kylmyyttä. Yksi kerrallaan, selkä särkien ja saappaanvarsia varoen on nuo suon aarteet noukittava.

Ei sitä ymmärrä se ulkomaalainen vieras, jolle suomalainen tuo ylpeydestä loistaen pakastimesta kaivetut viimeiset lakat: tässäpä todellinen herkku, marjojen marja! Vieras maistaa, lausahtaa jotain kohteliasta pohjoisesta aromista ja kaivelee sitten vaivihkaa siemeniä hampaistaan ihmetellen samalla, eikö suomalaisenkin suussa mansikka maistu monin verroin makeammalta.

Hapokkaiden suomarjojen arvostus juontunee myös siitä, että ne ovat olleet helposti säilöttävissä talven vitamiinivarannoksi jo ennen pakastimia. Niin on ollut puolukkakin, mutta korvokaupalla kerättävältä kangasmetsien marjalta puuttuu mainittu työläys- ja harvinaisuusarvo.

Marjoista ja suosta tuli mieleen: en muista, olenko jo mainostanut tätä täällä, mutta soista ja suon kulttuurimerkityksistä kiinnostuneiden kannattaa lukea Kirsi Laurénin väitöskirja Suo - sisulla ja sydämellä. Suomalaisten suokokemukset ja kertomukset kulttuurisen luontosuhteen ilmentäjinä (SKS, 2006). Sieltä löytyy marjastustarina jos toinenkin, puhumattakaan muista kiinnostavista suokertomuksista.

Sen jälkeen

Tänään Helsingin Sanomissa toimittaja Antti Manninen kirjoitti marraskuusta osapuilleen samaa, mitä minäkin olin aikonut. Tosin sujuvammin sanoin:

Marraskuu on mielialojen kellari, jota syvemmälle ei enää voi kaivautua. Se on toisaalta myös kaiken paremman lähtökohta. Suunta voi olla vain ylöspäin kohti valoa ja iloa. Mutta vielä ei ole sen aika. Marraskuu pitää ensin elää, nauttia tai kärsiä täysimääräisesti. Sen jälkeen voimme havahtua adventtiin, joulun odotukseen, tammikuun härkäviikkoihin ja uuteen kevääseen.

Lokakuussa kauppoihin alkoi ilmestyä joulusuklaita, joulukalentereita, valotähtiä, jättiporoja ja mitä vielä. Lokakuussa! Samoihin aikoihin talojen pihoille ja ikkunoille ilmaantuivat ensimmäiset jouluvalot ja kyntteliköt.

Hei, ihmiset, haluaisin elää syyskaamokseni rauhassa. Sytyttäkää lyhtyjä ja kynttilöitä - niiden huomaavainen valo on sovussa lumettoman hämärän kanssa - mutta älkää kietoko vielä pihakuusiinne niitä riemunkirjavia, silmiin käyviä valonauhoja. Kesä loppui vasta, maltetaan nyt mielemme ja eletään ja hengitetään tovi tätä syvenevää pimeää ikiaikaisen vuodenkierron mukana.

Sen jälkeen valokin tuntuu valolta ja juhla juhlalta.

Perustutkimusta

Jätän nyt diskreetisti mainitsematta, minkä paikkakunnan taidemuseo tällaisen loistavan työtilaisuuden tarjoaa. Todettakoon kuitenkin, että tässä tiivistyy hienosti jotakin olennaista nykyajasta ja nykytutkijan asemasta.

--- taidemuseo etsii tutkijaa toteuttamaan taidehistoriallista
perustutkimusta.

Perustutkimuksen tekijäksi etsitään taidehistorioitsijaa tai
graduvaiheessa olevaa taidehistorian opiskelijaa. Graduntekijälle
perustutkimus voisi samalla olla opinnäytetyö.

Taidemuseo ei maksa tutkimuksesta palkkaa. Museo on valmis maksamaan
korvausta matkakuluista ja katalogitekstin kirjoitustyöstä.
Korvauksen suuruus määritellään myöhemmin. Tutkijan on mahdollista
hakea tutkimukseensa apurahaa omissa nimissään. --- taidemuseo
tarjoutuu avustamaan hakemuksen laatimisessa, tutkimussuunnitelman
rajaamisessa ja käytännön tutkimustyössä.

Piti olla

Tähän väliin pieni tiedotusluontoinen asia. Oikeastaan kaksi.

1) Varmuuskopioita ei voi olla liikaa.

2) Jos allekirjoittaneen lupaamia valokuvia tai muuta aineistoa ei ole kuulunut, syynä on tietotekninen ongelma yhdistettynä jonkinasteiseen typeryyteen.

Uskollinen, vuonna 2004 joululahjaksi saatu kannettavani oli kärsinyt ainakin vuoden päivät vanhuudenoireista, jotka ansiokkaasti itseäni pettäen jätin huomiotta ("ostan kyllä uuden heti, kun rahatilanne tästä paranee").

Eräänä pimeänä, syksyisenä maanantaiaamuna kaikkensa antanut kone sitten luovutti. Ei käynnistynyt. Vähän ähisi ja yritti, muttei jaksanut enää.

Minulla tietysti piti olla varmuuskopiot kaikesta tärkeästä ja vähemmän tärkeästä, mutta eipäs ollutkaan. Sivuhuomautuksena todettakoon, ettei kannata luottaa etävarmuuskopiointeja tarjoaviin maksullisiin ohjelmiin. Ei ainakaan niin lujasti, ettei ottaisi säännöllisesti kopioita myös itse pariin eri paikkaan.

Tämä tapaus oli kaikkinensa onnettomien sattumien summa höystettynä mainitulla typeryydellä.

Sain kyllä likimain kaiken kadotetun takaisin - ilmaista se ei ollut, kuten ei myöskään uuden koneen ostaminen tuli hännän alla - mutta joudun vielä muiden kiireiden lomassa asentamaan uudestaan kuvansiirto- ja käsittelyohjelmat ja paljon muuta sellaista, joka vuosikaudet oli mukavasti käsillä yhdellä hiiren klikkauksella.

Hautautuivat ministeriöön

En nyt väitä, että lain rikkominen on hyväksyttävä keino vaikuttaa asioihin.

Mutta näiden kahden uutisen lukeminen vuorokauden sisällä saa miettimään, että on asioita, jotka etenevät byrokratian rattaissa sukkelasti ja hyvässä järjestyksessä. Ja sitten on niitä, jotka juuttuvat jonnekin välille.

Liekö osansa sillä, että toiset asianomistajat osaavat puhua, toiset eivät.

Sikalakuvaajien oikeudenkäynti alkoi

Salaa sikaloissa kuvanneiden eläinaktivistien oikeudenkäynti on alkanut Salossa. Syytteessä on neljä henkilöä. Syytenimikkeinä on törkeä kunnianloukkaus ja julkisrauhan häiritseminen. Oikeutta eläimille -järjestön aktivistit kuvasivat salaa sikatiloja Varsinais-Suomessa, Pirkanmaalla ja Pohjanmaalla syksyllä 2009. Järjestö julkaisi aineistoa Sikatehtaat.fi-internetsivustolla. Aineistosta nousi valtakunnallinen kohu.

Sikasäädösten tiukennukset hautautuivat ministeriöön

Valmistelutyö tuotti useita muutosehdotuksia. Ministeriö muun muassa kaavaili, että sikaloissa pitäisi olla nykyistä enemmän karsinatilaa ja kiinteää lattiaa. Lisäksi jokaiseen osastoon oli tarkoitus saada luonnonvaloa. Ministeriö teetti myös selvityksen muutosten taloudellisista vaikutuksista.

Ministeriöstä annettiin viime vuoden alkupuolella julkisuuteen tietoja, joiden mukaan säädösmuutokset olisivat voimassa vuoden 2010 loppuun mennessä. Maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöylitarkastaja Susanna Ahlström sanoo kuitenkin A-studiolle, että ehdotukset eivät koskaan edes lähteneet lausuntokierrokselle.

Muutamat vuodet voivat vaikuttaa

Olen monta kertaa vannonut pitäväni blogilusikkani erossa kaikista lapsiin ja perheisiin liittyvistä keitoksista.

Olen myös vannonut pysyväni poissa nettikeskusteluista, koska niiden lukemisesta ei mitään hyvää henkilön psyykelle koidu.

No, vannomatta paras.

Sunnuntain Helsingin Sanomissa oli lasten päivähoitoa koskeva artikkeli. Siinä oli haastateltu tutkijaa, jonka mielestä alle kolmivuotiaita lapsia ei pitäisi lainkaan viedä päiväkotiin. Hän vetoaa kiintymyssuhdeteoriaan, jonka mukaan

-- lapsen tulisi pysyä kolmevuotiaaksi mahdollisimman lähellä sitä aikuista, johon hän on ensisijaisesti kiintynyt. Se henkilö on äiti. Toissijaisia kiintymyksenkohteita ovat isä, sukulaiset, ystävät, hoitajat.

Rusasen mukaan ero ensisijaisesta hoivaajasta voi aiheuttaa lapsessa ahdistusta ja hylkäämisen tunteita. Jos ne jatkuvat pitkään, lapsesta voi tulla sosiaalisesti kykenemätön ja ahdistunut aikuinen.

Asiassahan ei ole mitään uutta. Lapsetonkaan ei ole voinut välttyä huomaamasta, että päivähoito versus kotihoito-keskustelu nostaa pintaan kiihkeitä tunteita, kuten kovin moni muukin jälkeläisten hankintaan, hoitoon ja kasvatukseen liittyvä asia. Tutkimustuloksia julkaistaan ahkerasti puolesta ja vastaan.

Ajauduin kuitenkin lukemaan mainitun artikkelin herättämää keskustelua. Pääsääntöisesti tutkijan näkemykset saivat hurraahuutoja ja aplodeja niin mies- kuin naispuolisiltakin kommentoijilta. Eikä siinä mitään. Mikä kuitenkin pisti akateemisen, pian postfertiilin pätkätyöläisen silmään oli se, miten muutamat - allekirjoittaneen mielestä erittäin aiheelliset - naisten työelämään liittyvät kysymykset ja kommentit sivuutettiin tässä yhteisessä kotihoitohurmoksessa.

Entä itse tutkija?

Hän myöntää, että ne muutamat vuodet voivat vaikuttaa esimerkiksi naisen asemaan työelämässä.

"En tarkoita sitä, että naisen pitäisi jäädä kaikesta kokonaan pois, kun hän hoivaa ja uudistaa yhteiskuntaa lasten kautta. Suurin osa töistä on kuitenkin aika tavallisia tehtäviä. Sellaisia, missä ei tehdä uraa."

Kiintoisaa. Olisiko tästä implisiittisesti pääteltävissä, että tutkijan mielestä lapsia kannattaa hankkia ensisijaisesti niiden naisten, jotka tekevät "tavallisia tehtäviä" eivätkä "uraa"? Vai onko tämä saivartelua?

Ei tarvitse miettiä kovin pitkään, mitä tällainen kolmen vuoden kotihoitonormi tekisi yleistyessään naisten työllisyysnäkymille. Nimenomaan naisten, mikäli äitipainotteinen kiintymyssuhdeteoria valtaisi jälleen alaa (en tiedä, onko asiaa aiemmin teoretisoitu ja missä määrin, mutta itsestään selvänähän äidin roolia on tavattu pitää). Työnantajalla tuskin on kovin suurta kiinnostusta palkata työntekijää, joka hyvin mahdollisesti katoaa paikalta vähintään kolmeksi, kukaties lähemmäs kymmeneksi vuodeksi, jos perhe kasvaa useammalla lapsella.

Syrjintää, ehkä. Mutta realiteetti.

Entä ne - tai me - joilla ei ole niin kutsuttua pysyvää virkaa tai työpaikkaa? Joku keskustelussa huomauttikin, että perheellistymistä halajavat naiset voisivat tässä mallissa unohtaa esimerkiksi muutaman vuoden pätkissä rahoitettavat tutkijantyöt. Tai sitten sen perheellistymisen. Kilpailu on aina vain kovempaa, eivätkä rahoittajat kysele, mistä vuosien aukko on ansio- ja julkaisuluetteloon tullut.

Järjetöntä, ehkä. Mutta realiteetti.

En todellakaan ota kantaa siihen, onko koti- vai päivähoito lapsille parempi. Ei ole niin sanotusti kompetenssia. Sitä paitsi uskon, että nämä asiat osataan päättää jokaisessa perheessä ihan itse oman tilanteen mukaan. Mutta minusta on kiinnostavaa, miten ja miksi ensin mainitusta on tulossa se "sosiaalisesti hyväksyttävämpi" malli. Vai kuvittelenko vain? Värittävätkö nettikeskustelut liikaa mielikuviani aiheesta? Ainakin muutamat lapsia saaneet tuttavat ovat todenneet, että kannattaa valita tarkasti seura, jolle hehkuttaa työhönpaluun autuutta vuoden kotonaolon jälkeen.

Nyt menen vähän vaaralliselle maaperälle, mutta onko toisten elämänvalintojen arvostelussa todella kyseessä vain lapsen parhaan esille tuominen? Olisiko taustalla myös nykyinen työllisyystilanne ja sen aiheuttama epävarmuus? Jos itsellä ei ole mielekästä työtä, johon palata ja tilanne ainakin jollain tasolla ahdistaa, eikö ole luonnollista julistaa kotiäitiys ainoaksi oikeaksi valinnaksi ja siten pönkittää omaa itsetuntoaan?

Sitä paitsi nyky-yhteiskunta vaatii työikäisiltä tehokkuutta ja verotuloja, joten voin hyvin kuvitella, että vuosikausia kotona olevat kokevat joutuvansa olemaan jatkuvalla puolustuskannalla.

On varmasti paljon niitä, joille kyseessä on oikeasti valinta ja jotka ovat siihen tyytyväisiä. Työ ei ole - ainakaan sen ei pitäisi olla - kenellekään elämän ainoa sisältö. Luulen kuitenkin, ettei näillä oman elämänsä kanssa sovussa olevilla ole syytä osoitella sormella muiden toisenlaisia valintoja, tuomita niitä itsekkäiksi ja ennustaa uraäidin laiminlyömille lapsille ankeaa tulevaisuutta.

Jos nyt oletamme, että tämä lippalakista vetäisty teoria pitää edes osittain paikkansa - huono työllisyystilanne ruokkii ajattelua, jossa äidin paikka on yksiselitteisesti kotona - eikö kaikkien etu olisi ajaa ratkaisuja, jotka lisäävät työelämän ja lastenhoidon joustavuutta sen sijaan, että vahvistettaisiin entisestään rintamalinjoja syyllistämällä ja syyttämällä puolin ja toisin? Muutenhan ajaudutaan kierteeseen, jossa naisten työllisyystilanne huononee entisestään, kun yhä useampi päätyy töihin palaamisen sijasta viettämään vuosikaudet kotona ja putoamaan kelkasta työelämän suhteen.

Sitä paitsi minusta on kurjaa, että juuri, kun miehet ovat vähitellen oppimassa vanhempainvapaiden käytön tilanteen niin salliessa, aletaankin julistaa äidin olevan lapselle se Ainoa Oikea Hoitaja.* Jotenkin vaikea uskoa, että tuollainen poissulkevuus edistäisi perheiden sisäistä hyvinvointia millään tasolla. Ja siitähän se lapsenkin hyvinvointi viime kädessä syntyy, jos olen oikein ymmärtänyt.

Nyt siirryn kiireesti takavasemmalle väistelemään vihaisia huutoja ja tomaatteja.

Ei sentään, kommentit ovat oikeasti tervetulleita, kuten aina. Mutta olkaa kilttejä älkääkä vetäkö esiin "mitä sinä muka näistä asioista voit ymmärtää"-korttia. Väitän, että nämä kysymykset ovat oikeasti isoja ja koskevat koko yhteiskuntaa, eivät vain nykylapsia ja -vanhempia.

*En voi olla ajattelematta miesparkaani, joka syntyi vuonna 1968 ja joutui kahden kuukauden ikäisenä - niin, äitiyslomat eivät ole aina olleet sitä, mitä nykyään - jäämään osin hoitajan, osin isänsä hoiviin äidin palatessa vuorotyöhön. Mitä traumoja tuo näennäinen tunne-elämän tasapainoisuus ja terve itsetunto mahtaakaan kätkeä?

Ei kaikkea

Olen tavannut pitää ikäkriisejä naistenlehtihöpötyksenä, jonka tarkoituksena on markkinoida ryppyvoiteita ja antioksidantteja elämän ruuhkavuosia eläville.

Tai pidin, kunnes aloin epäillä, että minulla on meneillään sellainen.

Se on sitä, kun yht'äkkiä tajuaa, etteivät kaikki ovet enää olekaan levällään auki, vaikka niin tottui joskus alle kolmekymppisenä ajattelemaan ja jatkoi sitä sujuvasti aina tänne asti. Jotkut ovat enää raollaan, toiset menossa nenän edessä kiinni. Se, haluaako juuri niistä ovista kulkea, ei sinällään ole olennaista. Jo mahdollisuuksien kapeneminen vetää kaiken haluavan nykyeläjän mielen apeaksi.

Jonain harmaana lokakuun aamuna sitä vain ymmärtää, että kaikkea ei yhdessä ihmiselämässä ehdi. Paljon ehtii, muttei kaikkea. Pitäisi ainakin yrittää elää niin, että se elämä on oma, ei toisten. Ja pitää kiinni ihmisistä, niistä, jotka sitä haluavat.

Ja aika, se tuntuu menevän vuosi vuodelta nopeammin. On ehkä hyvä pysähtyä aika ajoin miettimään, mihin se menee, ja onko menosuunta se, minkä sen haluaisikin olevan.

Seitsemän

Taannoin minulta kysyttiin, kuinka kauan on siitä, kun lähdin Pohjois-Karjalasta.
- Ei kovin kauan. Syksyllä 2004 taisin muuttaa, laskin nopeasti.
- Mutta onhan siitä jo aikaa, kysyjä totesi.

Niin, tajusin itsekin. Seitsemän vuotta jo. Seitsemän vuotta, joihin on mahtunut neljä hämäläistä ja eteläsuomalaista paikkakuntaa.

En muista, mitä ajattelin lähtiessäni; suunnittelinko palaavani joskus vai arvelinko jääväni sille tielleni. Tuskin kumpaakaan. Sen tiesin, että oli aika lähteä, ottaa vähän etäisyyttä yhteen jos toiseenkin asiaan. Mitään varsinaisesti parempaa en kuvitellut muualta löytäväni.

Lähteminen oli silloin oikea ratkaisu.

Sittemmin, vuosien mittaan, olen aika ajoin miettinyt paluuta. Hyvin täältä joutaisi tuttujen sienipaikkojen ääreen, omaa murretta kuuntelemaan. Jos eläisin yksin, olisin saattanut jo pakata koirani ja omaisuuteni ja lähteä takaisin. Mutta on asioita, jotka painavat aloilleen, ankkuroivat cesiumpitoiseen kantahämäläiseen savimaahan, vaikka mieli haikailisi itään, järvenselkien ja vaarojen maisemiin.

Toki tiedän, ettei sieltäkään onnelaa löytyisi. Jotain taakse jäänyttä sielläkin kaipaisin. Lähtemistä milloin minnekin suunnittelisin ehkä edelleen.

Mutta ainakin juuret olisivat maassa, luulen, eivätkä maan pinnassa kuivina ja helposti irtoavina.

Ja pensasaidan saisi pitää korkeana.*

*Tämä on tiettävästi yksi konkreettisista kulttuurieroista itä- ja länsisuomalaisten välillä: ensin mainitut suosivat korkeaa ja suojaavaa aitaa, jälkimmäiset matalaa, jonka yli näkee naapurin pihalle.

Reissulukemista ja fantasiaa

Rahoitushakemusten kanssa pitää kiirettä, mutta listataanpa vaihteeksi kirjoja. Näitä onkin nyt heinäkuulta asti, kaikkia en mahda enää muistaakaan. Remonttipuuhat ovat tosin pitäneet edelleen huolen vapaa-ajan ohjelmasta niin, että luettuja kirjoja on kertynyt aikaväliin nähden vähänlaisesti.

Jotenkin tuntuu siltä, että kerrostalossa asuessa tuli luettua enemmän. Mutta elämähän on tunnetusti valintoja.

Salman Rushdie: Luka and the Fire of Life (2010)

Tämä tarttui mukaan Frankfurtin lentokentältä, kun etsin grammaviilattuun alppireppuun sopivan ohutta ja kevyttä pokkaria. Se on jatkoa kirjalle Haroun and the Sea of Stories, jota en jostain syystä ole koskaan lukenut. Yhtä kaikki, kaikenikäisille sopivaksi mainostettu, salaviisas fantasiakirja oli hyvällä tavalla outo ja verbaalisesti erinomaisen viihdyttävä. Tuli sellainen olo, että kirjailijallakin on ollut hauskaa teosta kirjoittaessaan.

Heli Krüeger: Olen koskettanut taivasta (Otava, 2005)

Tähän en olisi varmasti tullut tarttuneeksi, jollei joku suomalaiskiipeilijä olisi jättänyt pokkaria 3500 metrin korkeudessa sijaitsevan Cosmiques-majan kirjahyllyyn. Odottelimme majalla sopivaa säätä, ja kun matkashakkia oli pelattu tarpeeksi, kävin tutkimassa mainitun hyllyn. Nuoren naisurheilijan kipuiluista kertova kirja oli luettu yhtenä iltapuhteena, eikä se jättänyt oikein mitään käteen. Kilpaurheilumaailman kuvauksena se oli toki kiinnostava.

Diana Wynne-Jones: Castle in the Air (1990)
Diana Wynne-Jones: House of Many Ways (2008)

En tiedä, miten olin välttynyt näiltä helmiltä, vaikka Wynne-Jones kuului suosikkikirjailijoihini jo teininä. Sisko lykkäsi joskus talvella luettavakseni viiston fantasiatrilogian ensimmäisen osan nimeltään Howl's Moving Castle (1986). Nämä jatko-osat odottivat aikaa parempaa yöpöydälläni hyvän tovin, ennen kuin kesäreissun jälkeen hotkaisin ne hyvällä ruokahalulla. Kuvaannollisesti.

Diana Wynne-Jones: Fire and Hemlock (1985)

Edellisten jälkeen myös tähän ikisuosikkiin piti tarttua pitkästä aikaa. Väljästi Tam Lin- ja Thomas the Rhymer-balladeihin pohjautuva nykyfantasia tuntui yhtä kiehtovalta kuin kolmetoistavuotiaana, tosin aikuisena siitä sai poimittua hieman erilaisia sävyjä ja oivalluksia.

Taina Teerialho: Kesän tunnit Gravelin laskuopin mukaan (WSOY, 2010)

Arkunveistokurssin ohjaajista ja oppilaista kertova, hienosävyinen kirja. Kerronta ei oikein tuntunut lähtevän lentoon kiintoisasta lähtöasetelmasta huolimatta, vaikka taitavaa työtä olikin. Tunne saattoi kyllä olla myös omasta mielialasta kiinni.

Ostrowski, Donald & Poe, Marshall T.: Portraits of Old Russia. Imagined Lives of Ordinary People, 1300-1725 (2011)

Vaikka olen pitänyt työhön liittyvät kirjat poissa niin yöpöydältäni kuin näistä kirjakatsauksistakin, tämä oli poikkeus. Venäjään erikoistuneille huippuhistorioitsijoille on annettu tehtäväksi laatia kuvitteellisia elämäkertoja 1300-1725-luvuilla eläneille venäläisille luostariin hylätystä tsaarittaresta munkkeihin ja sihteereistä maanviljelijöihin ja sotilaisiin. Historiallisesta tarkkuudesta ei kappaleissa ole tingitty, vaikka luovuutta onkin saanut käyttää keskivertoartikkelia vapaammin. Lopputulos on erittäin mielenkiintoinen sekä ideansa että toteutuksensa puolesta.

---

Jotakin oli varmasti vielä, mutta kun en näitä kirjaa järjestelmällisesti ylös, en voi tarkistaa asiaa. Mitäpä tuosta, tulee mieleen, jos on tullakseen.

Huomiota

Tässä viime aikoina median ja valtakunnanpolitiikan yhteisiä solmuja seuratessa on mieleen tullut periaate, jota koirien - ja ymmärtääkseni lastenkin - kasvatuksessa kannattaa toisinaan soveltaa. Ei-toivottua käytöstä ei noteerata, jolloin se toivottavasti loppuu, ainakin jos rettelöinnin motiivina on alun perinkin ollut huomion hakeminen.

Ongelmia tietysti tuottaa päättäminen, milloin käytökseen on oikeasti syytä ja tuloksekasta puuttua kiellolla tai mittasuhteisiin sopivalla rangaistuksella, ja milloin näkyvä puuttuminen tuo vain rajojen kokeilijalle toivotun palkinnon, eli huomion (ja poliitikon kyseessä ollessa marttyyrin aseman kannattajien keskuudessa).

Vaikeaa on.

Älä ajattele

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: miten erikoinen kokemus,
kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäätänsä on saanut kokea tämän.

- Eeva Kilpi

Olimme tänään saattamassa hautaan erästä nurmeslaista nuorta miestä. Kilven säkeet tuntuvat oudon lohdullisilta silloin, kun elämä tuntuu päättyneen "ennen aikojaan".

Reippaat ja suorapuheiset

Kun nyt on alkuun päästy, Pagistaan jatkaa yhteiskunnan epäkohtien ruotimista. Tälläkin kertaa yllyke jupinaan löytyi mediasta.

Aamulehti on viime aikoina ollut kritiikin kohteena, mutta eilen Tampereella kyläillessä lehdestä osui silmiin napakka pääkirjoitus opettajien haukkumisesta. Aiheena oli siis uutisointi, jonka mukaan oppilaat kommentoivat toistuvasti opettajien ulkonäköä tuntien aikana:

Kyse on huonosta kotikasvatuksesta, jos lapsille ei opeteta hyviä tapoja. Mitähän nämä keskenkasvuiset huutelijat – ja heidän vanhempansa – sanoisivat, jos opettaja vastaisi arvosteluun samalla mitalla?

Tämä kiinnitti huomion siksi, että siinä mainittiin virkistävän suoraan ja psykologisoimatta hyvät tavat. Sitä ei usein tapahdu. Käytöstavoista tuntuu tulleen jostain syystä jotain epämuodikasta, jonka perään haikailu tarkoittaa kaipuuta ulkokultaiseen pokkurointiin, rapuveitsillä snobbailuun ja neuroottiseen hyväksynnän hakemiseen. Sehän on vain hyvä, että lapsista kasvaa reippaita ja suorapuheisia kansalaisia, jotka uskaltavat sanoa, mitä ajattelevat, eivätkä suotta kumartele auktoriteetteja!

Puhumattakaan siitä, että huonosta kotikasvatuksesta puhuminen "syyllistää vanhempia".

Kuulemma nuoremman polven reippaus ja suorapuheisuus näkyvät työelämässäkin. Jos nyt kahvihuoneissa ei - toivottavasti - kommentoidakaan päin naamaa toisten liikakiloja, moni nuorista työntekijöistä ei esimerkiksi kysy, saako häiritä työhönsä syventynyttä kollegaa ennen oman asian toimittamista. Pieni asia, joka meille vanhanaikaisesti kasvatetuille kiitos ja anteeksi-neurootikoille on omassa kanssakäymisessä itsestäänselvyys. Kunnioitus esimiehiä kohtaan on niin ikään kivikautinen jäänne - sehän kuulostaakin silkalta nuoleskelulta! - eikä asiakaspalvelussa suotta nöyristellä.

Työkulttuuri lienee tältä osin muuttumassa, eikä se ole yksinomaan paha asia. Tuskin kukaan kaipaa paluuta aikaan, jolloin työläinen täristen odotti omaa vuoroaan Suuren Johtajan tammioven takana. Ongelmia voi kuitenkin tulla, jos työpaikalla liikkuu asiakkaita muualta maailmasta. Käytöstavat, jos mitkä, ovat niin sanottuja kulttuurisia konstruktioita, eli kukin yhteisö luo ja ylläpitää niitä keskuudessaan. On kulttuureita - eikä edes kovin kaukaisia - joissa hyvillä tavoilla ja kohteliaisuudella on suuri merkitys ja töksäyttelyä pidetään moukkamaisena ja loukkaavana.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kulttuurien välisessä kanssakäymisessä pitäisi harjoittaa kameleonttimaista, ulkokohtaista mielistelyä. Riittää, että lapsena ja aikuisena on opittu luonteva muiden ihmisten huomioiminen ja kunnioittaminen. Ne ja taito mukauttaa kohtuudella käytöstään erilaisiin tilanteisiin kantavat yllättävän pitkälle aina ja kaikkialla.

Allekirjoittanut on tietysti hyvää vauhtia tulossa ikään, jossa kuuluu asiaan taivastella nuorison huonoa käytöstä ja muistella, miten meidän aikanamme opettajia haukuttiin sentään vain selän takana. On paljon asioita, joissa nykyiset parikymppiset pärjäävät sata kertaa ikäisiäni paremmin. Reippaus on oikeasti hyvä asia, samoin se, ettei ensimmäiseksi huolehdi, mitä muut mistäkin ajattelevat.

Eikä mitään sanottua voi yleistää koskemaan koko ikäluokkaa. Kaikkea muuta.

Mutta silti. Väittäisin, että erinäisten kulttuurisidonnaisten käytöstapojen perimmäinen tarkoitus ei ole vaikeuttaa elämää tai pitää yllä elitististä vallankäyttöä, vaan edesauttaa ihmisten toimimista yhdessä. Rapuveitsen käyttäminen on merkityksetön sivuseikka, koska tarpeen tullen voi kysyä neuvoa vierustoverilta. Mutta toisten tahallinen loukkaaminen ruumiillisesti tai sanallisesti on vielä 2000-luvullakin huonoa käytöstä, ja se pitää uskaltaa sanoa ääneen. Huonoa käytöstä on myös näin harvaan asutussa maassa jättää pyytämättä anteeksi, jos tönäisee lajitoveria bussissa. Vieraisilla ei arvostella ääneen tarjoiluja, ei ronkita niitä etukäteen ja kiitetään, kun noustaan pöydästä. On paikkoja ja tilanteita, joissa ollaan siivosti ja aloillaan.

Jos vanhemmat eivät näitä sosiaalista elämää helpottavia asioita lapsilleen opeta, kuka sitten?

P.S. Kuulin tositarinan, jossa opettaja oli kieltänyt koululaista hygieniasyistä pitämästä reppuaan ruokailun aikana pöydällä. Seuraavana päivänä oppilas tuli kouluun mukanaan lappu, jossa kerrottiin, että tällä on vanhempien lupa pitää reppua pöydällä syödessään. Jokohan joku oppilas jossain on tuonut kouluun luvan arvostella opettajan kaksoisleukaa ja kampausta?

Liikunta tulee ensin

YLE uutisoi eilen, että liika rakkaus voi laukaista lemmikin stressin. Hassu otsikko toi ensin mieleen koiran, joka joutuu paniikkiin omistajansa tiukassa karhunhalauksessa. Itse juttu pohjautui eläinlääkäri Pilvi Vaajakarin haastatteluun ja oli täyttä asiaa. Eläinlääkärin mukaan lemmikkien - erityisesti koirien - stressi on lisääntynyt ilmiö ja oirehtii ihmisen näkökulmasta "ongelmakäyttäytymisenä", kuten paikkojen tuhoamisena ja yliaktiivisuutena.
- Tänä päivänä ihmisten elämänrytmi on niin hektinen, että se lemmikki jää liian vähälle huomiolle, hän toteaa.

Huomiotakin on monenlaista:

Ensin pitää selvittää, ovatko elämän perusarvot kunnossa. Koira esimerkiksi on hyvin vähään tyytyväinen, mutta asiat pitää ottaa oikeassa järjestyksessä. Ensimmäiseksi pitää tyydyttää koiran liikunnan tarve, se on kaiken A ja O. Mikäli lemmikki ei saa riittävästi toimintaa, se alkaa purkautua jollain muulla tavalla. Toinen asia on se, että tyydytetään ne muut tarpeet, kuten ravinnontarve. Vasta viimeisenä tulee hellyydentarve.

- Meillä ihmisillä on tapana rakastaa lemmikkejä liikaa. Usein tyydytämme ensin koiran hellyydentarpeen ja liikunta tulee viimeisenä. Tämä on yksi seikka, joka aiheuttaa mielestäni paljon ongelmia.

Koirien suosio lemmikkeinä kasvaa koko ajan. Kennelliiton mukaan Suomessa on tällä hetkellä noin 600 000 koiraa. Olen miettinyt, miten koiramäärän kasvu suhteutuu siihen, että suomalaiset liikkuvat aina vain vähemmän, monet eivät käytännössä ollenkaan. Minkä verran lienee Suomessa koiria, joita kyllä rakastetaan perheenjäseninä, mutta jotka eivät kiireisen arjen keskellä saa liikuntaa - ainakaan riittävästi? Ilmeisesti paljon, päätellen siitä, että koirillakin diagnosoidaan yhä enemmän "elintapasairauksia".

Surullista on tietysti se, että ihminen voi valita itse oman elintapansa, hänen kumppaninaan elävä koira ei. Hää o sus, sitä ei pitäisi kenenkään meistä koiranomistajista unohtaa, vaikka lemmikki olisikin ulkonäöltään lähempänä sohvatyynyä ja tykkäisi nukkua kainalossa.