Ainakin nettimediassa on yleistynyt raivo-sanan liittäminen milloin mihinkin impulsiiviseen käytökseen. On rattiraivoa ja nettiraivoa.
Pagistaanissa iskee syksyisin haravaraivo.
Meillä on mökillä lehtiharavia, jotka ovat palvelleet moitteettomasti useita vuosikymmeniä ja palvelevat yhä. Niillä on ikää osapuilleen saman verran kuin allekirjoittaneella.
Mutta kun nykyisin ostaa rautakaupasta metallipiikkisen haravan, se röksähtää jo ensimmäisen syksyn rapsutusurakassa. Yleensä ensimmäisenä alkaa liikkua se tukilista, joka pitää piikit harallaan. Toisena syksynä harava on jo täysin rempula: metalliosa heiluu ja tukilistaa pitää kiristää noin kolmen minuutin välein, että työskentely on ylipäänsä mahdollista. Myös piikit alkavat irrota.
Kiukku ja turhauma!
On tunnettua, että elektronisten laitteiden ja kodinkoneiden käyttöikä on nykyisin lähinnä vitsi, jos vertailukohteena ovat vanhemman polven vehkeet. Esimerkiksi meillä on edelleen lujassa käytössä pesukone, joka on nopeasti laskettuna noin 25 vuotta vanha. Mikroaaltouuni ei taida paljon jälkeen jäädä. Luulenpa, etteivät nykypäivän hankinnat tule yltämään samaan. Katkera kokemus on myös osoittanut, että kaksivuotias kannettava tietokone saattaa olla tiensä päässä tai ainakin hyvää vauhtia lähestymässä loppuaan.
Mutta ettei lehtiharavan kaltaista, yksinkertaista tarvekaluakaan voi enää tehdä kestämään käyttöä. Sitä ei ihminen käsitä.
torstaina, lokakuuta 24, 2013
tiistaina, lokakuuta 22, 2013
Ajasta irrallaan
Kävin läpi kirjahyllyä ja juutuin lukemaan Eeva Kilven kirjaa Elämän evakkona (WSOY, 1983). Siinä äiti pohti suhdettaan aikuistuneisiin lapsiin:
Kun oli kaikkensa koittanut ja saanut ne aikuisiksi ja luuli, että nyt oli urakka viimeinkin ohi, olisi pitänyt jaksaa ruveta arvostelemaan itseään, havaita mitä virheitä kenenkin kanssa oli tehnyt, kehittyä heidän mukanaan näkemään itsensä kuin sivusta ja olla heidän kanssaan samaa mieltä kaikesta itseään koskevasta.
Tähän en taida tohtia lisätä mitään.
Mutta asiasta eteenpäin: Kilvestä tuli mieleen, miten hän jossain lehtijutussa - olisiko ollut 80-vuotishaastattelu - totesi katsovansa edelleen maailmaa nuoren tytön silmin. Taisin omalta äidiltäni joskus kysyä, miltä tuntuu, kun elettyjä vuosikymmeniä on takana jo yli seitsemän. Tuntuuko se ikä jossakin? Kuulemma ei ainakaan mielen tasolla; ihan sama ihminen sitä on kuin nuorempanakin.
Vastaavia kommentteja olen kuullut ja lukenut muiltakin. Ja kun itselläkin on jo elämää koettuna muutama vuosikymmen, on kiintoisaa huomata, miten tosiaan on aivan sama ihminen kuin silloin, kun alkoi ensimmäisinä elinvuosinaan tiedostaa ja muistaa asioita. Minuus ei siis ole missään vaiheessa vaihtunut, kuten käärmeellä nahka, vaikka ymmärrys todellisuudesta on kasvanut ja uusia asioita kerrostunut kokemusten varastoon. En tiedä, osaanko selittää tätä likimainkaan selkeästi, mutta ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Luulenkin, että ihmisen sielu - tai tietoisuus, tai minuuden ydin, miksi sitä itse kukin haluaa nimittää - on jollain tapaa ajasta irrallaan. Iätön. Toki ihminen kasvaa ja muuttuu muutenkin kuin ruumiiltaan, mutta varsinainen vanheneminen koskee, niin uskon, vain kehoa ja tietysti esimerkiksi muistisairaiden osalta myös mieltä, tai jonkinlaista todellisuuden hahmottamisen kykyä. Mutta onko se sama kuin tuo minuuden ydin? Epäilen suuresti.
Kuten tunnettua, antiikin kreikkalaisilla oli kaksi käsitettä ajalle, kronos ja kairos. Kronos on lineaarinen (tai sellaiselta tuntuva), mitattava ja määrällinen aika. Kairos taas kuvaa ajan laadullista puolta. Se on läsnäolon ja jonkin oikealla hetkellä tapahtumisen käsite.
Ehkä ihmisen sielu elää kairos-aikaa kehon taipuessa kronoksen kaareen. Tässä mielessä tuntuu loogiselta, että jos jokin osa ihmisolennosta koskettaa ikuisuutta ja siirtyy kenties aikanaan kronoksesta joihinkin toisiin aikaulottuvuuksiin tai ajattomuuteen, tuntemiemme käsitteiden ulottumattomiin, se on juuri tuo iätön, merkillisesti vanhenematon ydinminuus.
Sinulla ei ole sielua. Sinä olet Sielu. Sinulla on ruumis. - C. S Lewis
Kun oli kaikkensa koittanut ja saanut ne aikuisiksi ja luuli, että nyt oli urakka viimeinkin ohi, olisi pitänyt jaksaa ruveta arvostelemaan itseään, havaita mitä virheitä kenenkin kanssa oli tehnyt, kehittyä heidän mukanaan näkemään itsensä kuin sivusta ja olla heidän kanssaan samaa mieltä kaikesta itseään koskevasta.
Tähän en taida tohtia lisätä mitään.
Mutta asiasta eteenpäin: Kilvestä tuli mieleen, miten hän jossain lehtijutussa - olisiko ollut 80-vuotishaastattelu - totesi katsovansa edelleen maailmaa nuoren tytön silmin. Taisin omalta äidiltäni joskus kysyä, miltä tuntuu, kun elettyjä vuosikymmeniä on takana jo yli seitsemän. Tuntuuko se ikä jossakin? Kuulemma ei ainakaan mielen tasolla; ihan sama ihminen sitä on kuin nuorempanakin.
Vastaavia kommentteja olen kuullut ja lukenut muiltakin. Ja kun itselläkin on jo elämää koettuna muutama vuosikymmen, on kiintoisaa huomata, miten tosiaan on aivan sama ihminen kuin silloin, kun alkoi ensimmäisinä elinvuosinaan tiedostaa ja muistaa asioita. Minuus ei siis ole missään vaiheessa vaihtunut, kuten käärmeellä nahka, vaikka ymmärrys todellisuudesta on kasvanut ja uusia asioita kerrostunut kokemusten varastoon. En tiedä, osaanko selittää tätä likimainkaan selkeästi, mutta ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Luulenkin, että ihmisen sielu - tai tietoisuus, tai minuuden ydin, miksi sitä itse kukin haluaa nimittää - on jollain tapaa ajasta irrallaan. Iätön. Toki ihminen kasvaa ja muuttuu muutenkin kuin ruumiiltaan, mutta varsinainen vanheneminen koskee, niin uskon, vain kehoa ja tietysti esimerkiksi muistisairaiden osalta myös mieltä, tai jonkinlaista todellisuuden hahmottamisen kykyä. Mutta onko se sama kuin tuo minuuden ydin? Epäilen suuresti.
Kuten tunnettua, antiikin kreikkalaisilla oli kaksi käsitettä ajalle, kronos ja kairos. Kronos on lineaarinen (tai sellaiselta tuntuva), mitattava ja määrällinen aika. Kairos taas kuvaa ajan laadullista puolta. Se on läsnäolon ja jonkin oikealla hetkellä tapahtumisen käsite.
Ehkä ihmisen sielu elää kairos-aikaa kehon taipuessa kronoksen kaareen. Tässä mielessä tuntuu loogiselta, että jos jokin osa ihmisolennosta koskettaa ikuisuutta ja siirtyy kenties aikanaan kronoksesta joihinkin toisiin aikaulottuvuuksiin tai ajattomuuteen, tuntemiemme käsitteiden ulottumattomiin, se on juuri tuo iätön, merkillisesti vanhenematon ydinminuus.
Sinulla ei ole sielua. Sinä olet Sielu. Sinulla on ruumis. - C. S Lewis
keskiviikkona, lokakuuta 16, 2013
Kakkosjurtta
Ystävä kysyi taannoin, mikä on hurttajurtan tilanne viitaten tähän jutaamiseemme tukikohdasta toiseen.
Niin. Kun joka tapauksessa vietän enemmän aikaa lähitöissä Joensuussa, asumiskysymykset on pitänyt ottaa pohdintaan. Vanhempien nurkissa ei viitsi alvariinsa pyöriä. Vuokrataso on Joensuussa niin ikään järjetön, minkä lisäksi kolmen koiran kööri hankaloittaa vieraalla asumista.
Niinpä siippa laski osakerahansa ja tuumi, että eiköhän kuitenkin kannata ostaa jokin käyttökuluiltaan edullinen kakkospaikka Joensuun lähiympäristöstä ja maksaa omaa pois korkean vuokran sijaan. Kun tulevaisuudessa luultavasti joudumme siirtämään jurtan kokonaisuudessaan Itä-Suomeen, olisi tukikohta jo valmiina. Jos tai kun sitä ei enää tarvitsisi, sen voisi joko myydä tai laittaa vuokralle. Mahdollisiin ulkomaankomennuksiinkaan kakkosasunto tuskin vaikuttaisi.
Vaikka noin periaatteessa pidän ajatuksesta, että maallisia kiinnityksiä ja omaisuutta olisi mahdollisimman vähän ja nekin tarpeen tulleen mukaan pakattavissa, aikani puntaroituani myönsin, että perin porvarillisessa ehdotuksessa oli järkeä.
Mutta ei meitä taida laumoinemme enää kerrostaloon saada kuin pakon edessä. Rivitalokin on vähän siinä ja siinä. Niinpä perjantaina teimme hartaan vääntämisen jälkeen kaupat liperiläisestä mummonmökistä, jota ympäröi hehtaarin maatilkku, pieni navetta, maakellari ja liuta omenapuita. Matkaa vanhempien kesäpaikalle ja sen myötä Kuorinka-järven rantaan tulee pari kilometriä, mistä epäilemättä koituu erinäisiä synergiaetuja, kuten ajanmukainen kapulatermi kuuluu. Lisäksi eno puolisoineen asuu noin kilometrin päässä.
Vuonna 1956 rakennettu 50 neliön mökki on alun alkaen hyvin tehty ja kohtalaisesti pidetty, tosin riskinsä vanhoissa rakenteissa toki on. Niitä syynäsimme taas kerran rakennustekniikan lähiammattilaisen eli siskoni kanssa sen, minkä ilman sorkkarautaa selville sai. Mutta tuskinpa tuo on ainakaan läpeensä hapan. Ja kaikkein synkimmässä skenaariossakin tontti on hyvä ja halutulla paikalla.
Reilun viikon päästä on - jälleen kerran - luvassa kahden hengen koira-aitatalkoot ja puusavottaa kolmessa paikassa. Sitten katsellaan, miten tämä kuvio lähtee toimimaan.
Niin. Kun joka tapauksessa vietän enemmän aikaa lähitöissä Joensuussa, asumiskysymykset on pitänyt ottaa pohdintaan. Vanhempien nurkissa ei viitsi alvariinsa pyöriä. Vuokrataso on Joensuussa niin ikään järjetön, minkä lisäksi kolmen koiran kööri hankaloittaa vieraalla asumista.
Niinpä siippa laski osakerahansa ja tuumi, että eiköhän kuitenkin kannata ostaa jokin käyttökuluiltaan edullinen kakkospaikka Joensuun lähiympäristöstä ja maksaa omaa pois korkean vuokran sijaan. Kun tulevaisuudessa luultavasti joudumme siirtämään jurtan kokonaisuudessaan Itä-Suomeen, olisi tukikohta jo valmiina. Jos tai kun sitä ei enää tarvitsisi, sen voisi joko myydä tai laittaa vuokralle. Mahdollisiin ulkomaankomennuksiinkaan kakkosasunto tuskin vaikuttaisi.
Vaikka noin periaatteessa pidän ajatuksesta, että maallisia kiinnityksiä ja omaisuutta olisi mahdollisimman vähän ja nekin tarpeen tulleen mukaan pakattavissa, aikani puntaroituani myönsin, että perin porvarillisessa ehdotuksessa oli järkeä.
Mutta ei meitä taida laumoinemme enää kerrostaloon saada kuin pakon edessä. Rivitalokin on vähän siinä ja siinä. Niinpä perjantaina teimme hartaan vääntämisen jälkeen kaupat liperiläisestä mummonmökistä, jota ympäröi hehtaarin maatilkku, pieni navetta, maakellari ja liuta omenapuita. Matkaa vanhempien kesäpaikalle ja sen myötä Kuorinka-järven rantaan tulee pari kilometriä, mistä epäilemättä koituu erinäisiä synergiaetuja, kuten ajanmukainen kapulatermi kuuluu. Lisäksi eno puolisoineen asuu noin kilometrin päässä.Vuonna 1956 rakennettu 50 neliön mökki on alun alkaen hyvin tehty ja kohtalaisesti pidetty, tosin riskinsä vanhoissa rakenteissa toki on. Niitä syynäsimme taas kerran rakennustekniikan lähiammattilaisen eli siskoni kanssa sen, minkä ilman sorkkarautaa selville sai. Mutta tuskinpa tuo on ainakaan läpeensä hapan. Ja kaikkein synkimmässä skenaariossakin tontti on hyvä ja halutulla paikalla.
Reilun viikon päästä on - jälleen kerran - luvassa kahden hengen koira-aitatalkoot ja puusavottaa kolmessa paikassa. Sitten katsellaan, miten tämä kuvio lähtee toimimaan.
maanantaina, lokakuuta 07, 2013
Koiranpojat varautuvat talveen
Olen aina suhtautunut hieman epäluuloisesti koirien vaatettamiseen. Nelijalkaisillamme on toki ollut sade- ja talviloimet, muttei mitään muita hipleitä. Olen ajatellut, että koiran garderoobin laajentaminen palvelee enemmän ihmisen kuin eläimen tarpeita. Vähän niin kuin sivustakatsojan silmin hurjaksi yltynyt lasten vaatekomeroiden kilpavarustelu lienee enemmän vanhemman kuin lapsen itsensä huvi.Viime vuosina on kuitenkin tullut aika ajoin tunne, että koiruudet saattaisivat arvostaa lisävillakerrosta. Esimerkiksi viimaisella kevätjäällä kulkiessamme tai talvenkylmää mökkiä lämmittäessämme bedlingtonit ovat olleet vähän viluisia. Niiden turkkihan ei ole kovin arktista sorttia ja me pidämme sen vielä varsin lyhyenä.
Joka tapauksessa tänä syksynä piti hankkia koko laumalle uudet sademanttelit. Tilasin ne mittojen mukaan eräältä bedlingtonharrastajalta. Jälki oli erinomaista.
Siitä se ajatus sitten lähti sadeloimitilauksen jälkimainingeissa. Miksipä ei tukisi pienyrittäjää sen sijaan, että vinkuisi käsityötaitoisilta omaisilta taas kerran palvelusta ja työläästi etsisi sopivaa mallia ohjeineen?
Nyt on bedlingtonpojilla mittatilauksena tehdyt villapaidat, jotka sopivat vaikkapa talvimanttelin alle tai lämmittäjiksi sellaisenaan. Äiti halusi kustantaa neuleet koiranpoikien joululahjoina, joten sponsorikin löytyi.
Ferris-lurcher ei vielä saanut neuletta. Sillähän on paksunpuoleinen villapusero omasta takaa; se näyttää olevan usein kuumissaan tavallisessa huoneenlämmössä ja luulen, että brittiherra pärjää pakkasellakin pelkällä tuulenpitävällä talviloimella. Mutta se jää nähtäväksi.
Tämä ei ole maksettu mainos, mutta kiinnostuneille tiedoksi, että neuleyrittäjä on Eveliina Eronen.
keskiviikkona, lokakuuta 02, 2013
Sekin synkkää ja ikävää
 |
| Rohanin turnajaisnäytös Tuusulassa. |
- Kyllähän se olisi mahdottoman huonoa tuuria, jos saman asiakkaan kaksi levyä osoittautuisivat kelvottomiksi, lohdutteli tiedonpalautusfirman kaveri.
Nii-in.
Allekirjoittaneen ristiksihän on annettu suistokaismainen* elämänasenne, jota voinee kuvata myös joululaulun sanoin hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää. Tätä sisäsyntyistä molliviritystä vastaan taistelen hellittämättä ja yritän vakuutella itselleni, että jokainen elettäväksi suotu päivä on riemun raikkahin aika ja että kaikki järjestyy ja jostain löytyvät voimat - niin itselle kuin muillekin - kantaa ne asiat, joita kannettavaksi tulee. Que sera, sera. Ja niin edelleen.
Luulen, että melankolisesta pohjavireestäni ja toisaalta tietystä rutiinihakuisuudesta johtuu, että siedän huonosti elämän pienempiä epävarmuuksia. Niitä on tänä syksynä ollut ilmassa ehkä keskimääräistä enemmän. Lähinnä kyse on arjen ja asumisen järjestämisestä sekä tietokoneongelmien kaltaisista vastoinkäymisistä. Ei siis mitään suurempia murheita (ainakaan vielä, muistuttaa oitis sisäinen Rapanhapakkoni). Mutta kun jonkinlainen perusstressitaso on korkeahko silloinkin, kun kaikki on järjestyksessä, ei tarvita kummoista turbulenssia, kun Pagistaanissa jo ryntäillään seinille. Hei, tonttu-ukot, hyppikää.
Mutta näillä eväillä mennään taas tovi eteenpäin kohti (vielä) tuntemattomia uhkia ja kamaluuksia.
*Niille, jotka eivät ole lukeneet C. S. Lewisin Narnia-sarjaa, mainittakoon, että suistokaiset (engl. marshwiggle) ovat suomailla asuvia apeita otuksia, joiden pessimismi kykenee kääntämään parhaimmatkin uutiset huonoiksi. Hyvät ajat ovat vain merkki siitä, että synkemmät ovat tulossa.
tiistaina, lokakuuta 01, 2013
Kierrätystä brittiläisittäin
Jatkan vielä väljästi edellisen kirjoituksen teemoista. Taisi olla kansanedustaja Oras Tynkkynen, joka joskus linjasi, että ympäristönsuojelun pitäisi olla ihmisille helppoa, hauskaa ja halpaa.
Toisin sanoen ei ole realistista odottaa, että suuret ihmisjoukot aatteen palosta uhraisivat joko mukavuuttaan tai varojaan jonkin abstraktilta ja etäiseltä tuntuvan tavoitteen vuoksi.
Tätä mietin taas, kun veimme farmarin takakontillisen paperia, pahvia, lasia ja säilyketölkkejä kierrätyspisteeseen puolen kilometrin päähän. Että onhan se jonkinmoinen vaiva ensin lajitella ja sitten vielä kuljettaa. Entä autottomat, joilla tulee pisteelle sama matka tai pidempikin?
Englannissahan kierrätys hoituu niin, että talojen pihassa on kolme roskapönttöä: kierrätys-, seka- ja kompostijätteelle kullekin omansa. Kierrätyspänikkään nakataan niin paperit, pahvit, tölkit, lasipullot, peltipurkit kuin valtaosa muovisesta pakkausjätteestäkin. Kierrätysjäte lajitellaan keskitetysti. Kansalaisen tarvitsee huolehtia vain koteihin jaetun, selkeän kierrätysohjeistuksen noudattamisesta ja siitä, että kassit menevät pihalla oikeisiin pönttöihin.
Helppoa se oli, halpaakin kenties - ainakin, jos aika on rahaa - ja hetkittäin jopa hauskaa, kun hoikka sekajätepussi nauratti.
Suomeen palattuani tuskailin monta kertaa, kun muoviset purkit ja kaiken maailman kaukalot piti laittaa sekajätteeseen, kun ne oli tottunut pistämään kierrätykseen. Myös kierrätysjätteen hamstraaminen lavuaarin allaskaappiin ja keittiönnurkan lehtikoppaan keskitettyä kuljetusta odottamaan tökki jonkin aikaa, ennen kuin siihen taas tottui.
Toisin sanoen ei ole realistista odottaa, että suuret ihmisjoukot aatteen palosta uhraisivat joko mukavuuttaan tai varojaan jonkin abstraktilta ja etäiseltä tuntuvan tavoitteen vuoksi.
Tätä mietin taas, kun veimme farmarin takakontillisen paperia, pahvia, lasia ja säilyketölkkejä kierrätyspisteeseen puolen kilometrin päähän. Että onhan se jonkinmoinen vaiva ensin lajitella ja sitten vielä kuljettaa. Entä autottomat, joilla tulee pisteelle sama matka tai pidempikin?
Englannissahan kierrätys hoituu niin, että talojen pihassa on kolme roskapönttöä: kierrätys-, seka- ja kompostijätteelle kullekin omansa. Kierrätyspänikkään nakataan niin paperit, pahvit, tölkit, lasipullot, peltipurkit kuin valtaosa muovisesta pakkausjätteestäkin. Kierrätysjäte lajitellaan keskitetysti. Kansalaisen tarvitsee huolehtia vain koteihin jaetun, selkeän kierrätysohjeistuksen noudattamisesta ja siitä, että kassit menevät pihalla oikeisiin pönttöihin.
Helppoa se oli, halpaakin kenties - ainakin, jos aika on rahaa - ja hetkittäin jopa hauskaa, kun hoikka sekajätepussi nauratti.
Suomeen palattuani tuskailin monta kertaa, kun muoviset purkit ja kaiken maailman kaukalot piti laittaa sekajätteeseen, kun ne oli tottunut pistämään kierrätykseen. Myös kierrätysjätteen hamstraaminen lavuaarin allaskaappiin ja keittiönnurkan lehtikoppaan keskitettyä kuljetusta odottamaan tökki jonkin aikaa, ennen kuin siihen taas tottui.
torstaina, syyskuuta 26, 2013
Kyytipojalla töihin
Menin tänään siipan kyydissä Helsinkiin. Siinä aamuruuhkassa Hämeenlinnan moottoritiellä lipuessamme tulin kurkkineeksi sivusilmällä autojen matkustajalukuja. Jos nyt luvuista voi puhua, kun lähes kaikissa autoissa istua törötti vain kuljettaja. Ilmeisesti kimppakyyti-ideologia - jota muun muassa Yhdysvalloissa tuetaan tietyin helpotuksin - ei ole ottanut tulta suomalaisten työmatkalaisten parissa.
Täysin järjetöntähän tällainen on.
Mutta joukkoliikenne ei ole sekään kaikkien juttu, niin suositeltavaa kuin sen käyttäminen onkin. On oltava realisti. Jos kotoa on matkaa rautatieasemalle tai rautatieasemalta työpaikalle, kynnys junaan hyppäämiselle kasvaa. Linja-autot ovat usein hitaita ja niidenkin pysäkit voivat olla pyörä-, ratikka- tai paikallisbussimatkan päässä. Vaatii jo vakaumusta sytkytellä pakkasaamuisin kohmeisella fillarilla kuusi kilometriä asemalle ja iltahämärissä takaisin. Liityntäparkkipaikat ovat kuulemma monilla paikkakunnilla niin täynnä, että auton ratissa jo valmiiksi istuessa on sama hurauttaa suoraan työpaikalle.
Edestakaiselle junalipulle välillä Riihimäki-Helsinki tulee hintaa reilu pari kymppiä. Mietimme, eikö osapuilleen samaan hintaan olisi mahdollista järjestää kyytipoika-tyyppisiä kuljetuksia. Ainakin Pohjois-Karjalassa tuolla nimellä ovat liikennöineet pienet reittibussit, jotka hakevat asiakkaat tilauksesta kotoa, vievät heidät asioille ja tuovat asioinnin päätteeksi takaisin.
Jos vaikkapa Riihimäeltä keräiltäisiin kahdeksan hengen pikkubussi täyteen työmatkalaisia ja kuljetettaisiin heidät päivän päätteeksi kotiovilleen, olisi se paljon ekotehokkaampaa kuin yksityisautoilu, vaikkei varsinaisen joukkoliikenteen päästösäästöihin yltäisikään.
Toki kyytipoikayrittäjällä pitäisi olla mielekästä ja tuottavaa tekemistä myös asiakkaiden työpäivän aikana. Mutta luulisi, että tällainen kokeilu olisi järjestettävissä.
Täysin järjetöntähän tällainen on.
Mutta joukkoliikenne ei ole sekään kaikkien juttu, niin suositeltavaa kuin sen käyttäminen onkin. On oltava realisti. Jos kotoa on matkaa rautatieasemalle tai rautatieasemalta työpaikalle, kynnys junaan hyppäämiselle kasvaa. Linja-autot ovat usein hitaita ja niidenkin pysäkit voivat olla pyörä-, ratikka- tai paikallisbussimatkan päässä. Vaatii jo vakaumusta sytkytellä pakkasaamuisin kohmeisella fillarilla kuusi kilometriä asemalle ja iltahämärissä takaisin. Liityntäparkkipaikat ovat kuulemma monilla paikkakunnilla niin täynnä, että auton ratissa jo valmiiksi istuessa on sama hurauttaa suoraan työpaikalle.
Edestakaiselle junalipulle välillä Riihimäki-Helsinki tulee hintaa reilu pari kymppiä. Mietimme, eikö osapuilleen samaan hintaan olisi mahdollista järjestää kyytipoika-tyyppisiä kuljetuksia. Ainakin Pohjois-Karjalassa tuolla nimellä ovat liikennöineet pienet reittibussit, jotka hakevat asiakkaat tilauksesta kotoa, vievät heidät asioille ja tuovat asioinnin päätteeksi takaisin.
Jos vaikkapa Riihimäeltä keräiltäisiin kahdeksan hengen pikkubussi täyteen työmatkalaisia ja kuljetettaisiin heidät päivän päätteeksi kotiovilleen, olisi se paljon ekotehokkaampaa kuin yksityisautoilu, vaikkei varsinaisen joukkoliikenteen päästösäästöihin yltäisikään.
Toki kyytipoikayrittäjällä pitäisi olla mielekästä ja tuottavaa tekemistä myös asiakkaiden työpäivän aikana. Mutta luulisi, että tällainen kokeilu olisi järjestettävissä.
maanantaina, syyskuuta 23, 2013
Polttopuita ja puolukkaa
 |
| Syksyä. Lauman nuorin lienee kaivamassa multaa maakaapelityömaalla. |
Tiedonpelastuksiin erikoistuneesta firmasta sanoivat, että kahden kovalevyn särkyminen ilman syytä samalla viikolla on huonoa tuuria, muttei täysin ainutlaatuista. On kuulemma tapahtunut ennenkin.
Tällä välin kävimme Pohjois-Karjalassa muun muassa juhlistamassa enon 70-vuotispäiviä, hakemassa polttopuita ja keräämässä puolukkaa. Allekirjoittanut jäi sinne viikoksi lähitöihin, siippa palasi etelään ja tuli seuraavaksi viikonlopuksi takaisin. Minulla on nyt pitkästä aikaa työnurkkaus yliopistolla, ja jatkossa olisi tarkoitus viettää laitoksen uumenissa aiempaa enemmän aikaa. On siinä omat hyötynsä, lähitöissä käymisessä, jos on etätöissäkin.
Nomadielämä siis jatkuu. Onneksi tuli kesällä ostettua Globe Hopelta jämerä kirjakassi, joka entisessä elämässään oli tiemmä Unkarin armeijan varustesäkki.
torstaina, syyskuuta 12, 2013
Murphyn rinnakkaistodellisuus
Pagistaanissa on näemmä siirrytty johonkin vinksahtaneeseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa Murphyn lakien pätemisaste on noussut potenssiin kymmenen.
Eilen sain uuden kannettavan, johon sivumennen sanoen menivät kaikki säästöni. Ei niitä tosin Cambridgen asumiskulujen jälkeen huimasti ollutkaan. Viritettyäni kalliin ja toivottavasti vähän edellistä kestävämmän läppärin käyttökuntoon ryhdyin siirtämään varmuuskopioituja tiedostoja ulkoiselta kovalevyltä koneelle. Varmuuskopiot olin ottanut huhtikuussa (sentään), joten valtaosa särkyneellä levyllä olleesta tiedoista oli tallessa huolimatta muutamista kirvelevistä menetyksistä.
Piti olla.
Vielä viime viikolla moitteettomasti toiminut ulkoinen kovalevy ei käynnistynyt.
Se ei käynnistynyt myöskään siipan kotikoneella. Eikä hänen työkoneellaan. Kokeiltiin toista johtoa. Ei elonmerkkejä.
Älkää nyt sanoko, että olisi kannattanut ottaa varmuuskopioista varmuuskopiot heti, kun kiintolevy meni rikki. Tai että valokuvia olisi kannattanut aika ajoin poltella dvd-levyille. Tai että olisi kannattanut tutustua pilvipalveluiden mahdollisuuksiin varmuuskopioinnin tukena jo pari vuotta sitten, vaikka ajatus omien tiedostojen levittelystä virtuaaliavaruuteen arveluttikin.
En tällä hetkellä tohdi toivoa suuria tiedonpalautuspalveluilta. Jos työ onnistuu, menee siinä helposti humanistin kuukausipalkka. Jos taas ei, menevät - muun muassa - vuoden työt ja kahden vuoden kuvat.
Viikko ja kaksi kovalevyä. Taidan ryömiä sängyn alle odottamaan paiseruton oireita tai meteoriittia. Molempia ehkä.
Eilen sain uuden kannettavan, johon sivumennen sanoen menivät kaikki säästöni. Ei niitä tosin Cambridgen asumiskulujen jälkeen huimasti ollutkaan. Viritettyäni kalliin ja toivottavasti vähän edellistä kestävämmän läppärin käyttökuntoon ryhdyin siirtämään varmuuskopioituja tiedostoja ulkoiselta kovalevyltä koneelle. Varmuuskopiot olin ottanut huhtikuussa (sentään), joten valtaosa särkyneellä levyllä olleesta tiedoista oli tallessa huolimatta muutamista kirvelevistä menetyksistä.
Piti olla.
Vielä viime viikolla moitteettomasti toiminut ulkoinen kovalevy ei käynnistynyt.
Se ei käynnistynyt myöskään siipan kotikoneella. Eikä hänen työkoneellaan. Kokeiltiin toista johtoa. Ei elonmerkkejä.
Älkää nyt sanoko, että olisi kannattanut ottaa varmuuskopioista varmuuskopiot heti, kun kiintolevy meni rikki. Tai että valokuvia olisi kannattanut aika ajoin poltella dvd-levyille. Tai että olisi kannattanut tutustua pilvipalveluiden mahdollisuuksiin varmuuskopioinnin tukena jo pari vuotta sitten, vaikka ajatus omien tiedostojen levittelystä virtuaaliavaruuteen arveluttikin.
En tällä hetkellä tohdi toivoa suuria tiedonpalautuspalveluilta. Jos työ onnistuu, menee siinä helposti humanistin kuukausipalkka. Jos taas ei, menevät - muun muassa - vuoden työt ja kahden vuoden kuvat.
Viikko ja kaksi kovalevyä. Taidan ryömiä sängyn alle odottamaan paiseruton oireita tai meteoriittia. Molempia ehkä.
maanantaina, syyskuuta 09, 2013
Talteen
Pyörittelin eilen käsissäni muuatta tärkeää paperia.
- Mitähän tälle tekisi?
- Laita talteen, kehotti siippa.
Mietin hetken.
- Ei ole.
- Mitä ei ole?
- Taltta.
- Ei ole talsia?
- Ei ole.
Kaksi ikivanhaa kotikansiotani ovat olleet ahtaen täynnä jo muutaman vuoden, joten tärkeät paperini on välivarastoitu erilaisiin nippuihin ja kasoihin. Miehen hyllyssä on kansioita pitkät, siististi numeroidut rivit (osassa tosin lukee hämmentävästi Veronkierto ja kiristys). Hän ehdottikin, että voisi perustaa omiin arkistoihinsa alaosaston "Katin tärkeät paperit". Ilahduin kovasti.
Apropos, vanha kaverini Sandy on taannoin liittynyt ammattijärjestäjien kunniakkaisiin riveihin. Ottakaatte vaarin te kanssakasaajat, joilla ei ole yhtä säntillisiä siippoja henkilökohtaisina avustajina.
- Mitähän tälle tekisi?
- Laita talteen, kehotti siippa.
Mietin hetken.
- Ei ole.
- Mitä ei ole?
- Taltta.
- Ei ole talsia?
- Ei ole.
Kaksi ikivanhaa kotikansiotani ovat olleet ahtaen täynnä jo muutaman vuoden, joten tärkeät paperini on välivarastoitu erilaisiin nippuihin ja kasoihin. Miehen hyllyssä on kansioita pitkät, siististi numeroidut rivit (osassa tosin lukee hämmentävästi Veronkierto ja kiristys). Hän ehdottikin, että voisi perustaa omiin arkistoihinsa alaosaston "Katin tärkeät paperit". Ilahduin kovasti.
Apropos, vanha kaverini Sandy on taannoin liittynyt ammattijärjestäjien kunniakkaisiin riveihin. Ottakaatte vaarin te kanssakasaajat, joilla ei ole yhtä säntillisiä siippoja henkilökohtaisina avustajina.
torstaina, syyskuuta 05, 2013
Disk read error
Tämän piti olla se viikko, jonka aikana saisin erään tilausartikkelin viimeisteltyä ja pois käsistäni. Ensi viikolla kaavailin siirtyväni taas pääprojektin pariin.
Ihminen päättää, tietotekniikka säätää. Kesken työteliäähkön tiistaipäivän tietokoneeni lävähti pimeäksi ja ilmoitti sitten yksitotisesti: Disk read error.
Disk read error.
Disk read error.
Naapurin bittivelhon tuomio oli karu: kiintolevy oli niin soosina, ettei tiedostojen palautusta edes kannattaisi yrittää. Kuukauden urakoinnilla pelastuisi vain rippeitä.
Koska edellisestä konekriisistä on vaivaiset kaksi vuotta, luottamukseni läppärin suorituskuntoon ja tuleviin yhteisiin vuosiin oli ollut luja. Niin luja, ettei esimerkiksi mainitusta tilausartikkelista ollut varmuuskopiota. Eikä muutamasta muustakaan tekeleestä. Valokuvista menetettiin onneksi vain huhtikuun otokset, kiitos laiskuuteni tyhjentää ja formatoida kameran muistikorttia.
Ei ota ihminen opikseen, ei. On se kumma.
Hyvä puoli asiassa on, että tietojenpalautuksesta säästyneet sataset voi nyt sijoittaa - toivottavasti - himpun verran kestävämpään koneeseen. Sekä johonkin systeemiin, joka ottaa varmuuskopiot automaattisesti, säännöllisesti, lupia kyselemättä.
Ihminen päättää, tietotekniikka säätää. Kesken työteliäähkön tiistaipäivän tietokoneeni lävähti pimeäksi ja ilmoitti sitten yksitotisesti: Disk read error.
Disk read error.
Disk read error.
Naapurin bittivelhon tuomio oli karu: kiintolevy oli niin soosina, ettei tiedostojen palautusta edes kannattaisi yrittää. Kuukauden urakoinnilla pelastuisi vain rippeitä.
Koska edellisestä konekriisistä on vaivaiset kaksi vuotta, luottamukseni läppärin suorituskuntoon ja tuleviin yhteisiin vuosiin oli ollut luja. Niin luja, ettei esimerkiksi mainitusta tilausartikkelista ollut varmuuskopiota. Eikä muutamasta muustakaan tekeleestä. Valokuvista menetettiin onneksi vain huhtikuun otokset, kiitos laiskuuteni tyhjentää ja formatoida kameran muistikorttia.
Ei ota ihminen opikseen, ei. On se kumma.
Hyvä puoli asiassa on, että tietojenpalautuksesta säästyneet sataset voi nyt sijoittaa - toivottavasti - himpun verran kestävämpään koneeseen. Sekä johonkin systeemiin, joka ottaa varmuuskopiot automaattisesti, säännöllisesti, lupia kyselemättä.
maanantaina, syyskuuta 02, 2013
Kaikki säästynyt aika
Taas kerran Pagistaanissa tultiin pohtineeksi, miten helppoa nykyihmisen elämä on. Tai kaikesta päättäen pitäisi olla.
Pohdinta sai alkunsa kahvimukin ääressä, kun siippa muisteli käyneensä 15-vuotiaana - siis kolmisenkymmentä vuotta sitten - lennokkikerhon ohjaajakurssin Räyskälässä. Räyskälä sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Riihimäeltä Forssan suuntaan. Joensuusta pääsi Riihimäelle junalla. Sitten oli hypättävä linja-autoon.
- Kuinka tuolloin selvitettiinkään bussikyytien reitit ja aikataulut?
- Käytiin kai Matkahuollossa. Tai ehkä asia selvisi soittamalla?
Ennen - aivan tuokio sitten - aikataulut kyseltiin ja liput ostettiin asemien palveluluukuilta. Ulkomaanmatkat varattiin matkatoimistosta. Opinnäytteet naputettiin kirjoituskoneella (minäkin muistan tehneeni niin vielä lukiossa). Haettiin tietoa tietosanakirjoista. Selattiin kirjastossa pahvisia kortistoja. Tavoiteltiin ihmisiä lankapuhelimella. Kirjoitettiin kirjeitä ja vietiin niitä postiin. Istuttiin pankissa odottamassa omaa vuoroa. Otettiin valokuvia ja vietiin filmi liikkeeseen kehitettäväksi. Kaikki, mitä talouteen ostettiin, oli etsittävä ihan oikeista kaupoista. Hintavertailut oli tehtävä niin ikään jalkapelillä. Jos halusi katsoa jonkin televisio-ohjelman, oli oltava kotona sen lähetysaikaan (videonauhuri tuli meille joskus 1980-luvun viimeisinä vuosina).
Listaa saa jatkaa. Mutta miksi, ihmettelimme, ihmiset tuntuvat olevan kiireisempiä ja stressaantuneempia kuin ikinä, vaikka niin monen asian hoitaminen on nopeutunut ja helpottunut hurjasti? Sellaisen kuvan ainakin saa mediasta ja osin myös omasta tuttavapiiristä. Ja tietysti omasta arjesta. Ei ole muka aikaa siihen tai tuohon.
Mihin kaikki säästynyt aika siis menee? Sosiaaliseen mediaan? Sähköpostien tarkisteluun? Tietokonepeleihin? Television katseluun? Blogien kirjoittamiseen?
Pohdinta sai alkunsa kahvimukin ääressä, kun siippa muisteli käyneensä 15-vuotiaana - siis kolmisenkymmentä vuotta sitten - lennokkikerhon ohjaajakurssin Räyskälässä. Räyskälä sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Riihimäeltä Forssan suuntaan. Joensuusta pääsi Riihimäelle junalla. Sitten oli hypättävä linja-autoon.
- Kuinka tuolloin selvitettiinkään bussikyytien reitit ja aikataulut?
- Käytiin kai Matkahuollossa. Tai ehkä asia selvisi soittamalla?
Ennen - aivan tuokio sitten - aikataulut kyseltiin ja liput ostettiin asemien palveluluukuilta. Ulkomaanmatkat varattiin matkatoimistosta. Opinnäytteet naputettiin kirjoituskoneella (minäkin muistan tehneeni niin vielä lukiossa). Haettiin tietoa tietosanakirjoista. Selattiin kirjastossa pahvisia kortistoja. Tavoiteltiin ihmisiä lankapuhelimella. Kirjoitettiin kirjeitä ja vietiin niitä postiin. Istuttiin pankissa odottamassa omaa vuoroa. Otettiin valokuvia ja vietiin filmi liikkeeseen kehitettäväksi. Kaikki, mitä talouteen ostettiin, oli etsittävä ihan oikeista kaupoista. Hintavertailut oli tehtävä niin ikään jalkapelillä. Jos halusi katsoa jonkin televisio-ohjelman, oli oltava kotona sen lähetysaikaan (videonauhuri tuli meille joskus 1980-luvun viimeisinä vuosina).
Listaa saa jatkaa. Mutta miksi, ihmettelimme, ihmiset tuntuvat olevan kiireisempiä ja stressaantuneempia kuin ikinä, vaikka niin monen asian hoitaminen on nopeutunut ja helpottunut hurjasti? Sellaisen kuvan ainakin saa mediasta ja osin myös omasta tuttavapiiristä. Ja tietysti omasta arjesta. Ei ole muka aikaa siihen tai tuohon.
Mihin kaikki säästynyt aika siis menee? Sosiaaliseen mediaan? Sähköpostien tarkisteluun? Tietokonepeleihin? Television katseluun? Blogien kirjoittamiseen?
keskiviikkona, elokuuta 28, 2013
torstaina, elokuuta 22, 2013
Uhriksi ei kannattaisi ryhtyä
Olen jostakin syystä miettinyt viime aikoina uhriutumista* tai uhrimentaliteettia. Siis sitä, että ihminen omaksuu uhrin identiteetin asiassa tai toisessa. Joskus siihen on aihetta enemmän, joskus vähemmän - en ota nyt kantaa todella traumatisoiviin asioihin, kuten kidutukseen - mutta yhteistä tapauksille on ihmisen kokemus siitä, että hän on tai on ollut olosuhteiden ja kanssaihmisten voimaton heittopussi.Kuulun niihin, joiden maailmankäsitykseen ja kuvaan ihmisolennosta kuuluu jonkinlainen mahdollisuus - ellei peräti hienoinen velvoite - henkiseen kasvuun. Tässä valossahan uhrin rooliin juuttuminen on tuhoisaa. Se siirtää vastuun omista tunteista ja tekemisistä jonkun toisen ihmisen tai muun ulkopuolisen tahon kontolle. Menneisiin kärsimyksiin lapsuudesta aikuisuuteen voi vedota aina tarvittaessa ja niillä voi selittää omat ongelmansa tai huonon käytöksensä kerta toisensa jälkeen. Peiliin ei niin sanotusti tarvitse katsoa, ei ainakaan omia tekojaan, virheitään ja ajatuksiaan rehellisesti arvioiden.
On vaikeaa keksiä oikeastaan mitään, mikä lamaannuttaisi kasvamisen mahdollisuudet tehokkaammin. Olisi sama valjastaa taakseen muutaman tonnin kuorma ja yrittää sitten sätkiä eteenpäin.
Lajitovereiden syyttäminen omista solmuista ei ole suositeltavaa silloinkaan, jos uskoo, ettei ihmisenä oleminen juuri eroa kasvupotentiaalin osalta sammalen tai sarvikuonon elontaipaleesta. Oletteko koskaan nähneet elämäänsä tyytyväistä uhria? Katkeruus ei ole kaunista katsottavaa, eikä katkera ihminen taatusti ole onnellinen. Toki voi olla hetkittäin palkitsevaa sääliä itseään ja velloa kokemissaan vääryyksissä, mutta ilo on kovin lyhytaikainen.
Ja kyllä, omakohtaista kokemusta uhriajattelusta on, joten kyseessä ei ole mikään ulkokohtainen viisastelu. Luulen, että tämä on hyvin tavallinen ja alvariinsa eteen osuva ansa ihmisrievun elämänpolulla, etenkin meidän pessimismiin taipuvaisten märehtijöiden. On kuitenkin rohkaisevaa, miten karmeista kokemuksista ihmiset voivat selvitä katkeroitumatta, tai jos katkeruus on välillä vallan ottanutkin, päästen siitä yli. Se antaa vähän suhteellisuudentajua vähäisemmistä vääryyksistä vikisemiseen.
Kuten sanottu, epäilemättä luonteenpiirteet vaikuttavat asiaan - joku on taipuvaisempi myönteiseen ajatteluun kuin toinen - mutta lopulta suhtautuminen muiden ihmisten tekemisiin ja sanomisiin tai elämän vastoinkäymisiin on oma valinta. Valinnan voi tehdä ennemmin tai myöhemmin (ja oikeastaan sen joutuu tekemään aina uudestaan), mutta sitä ei voi tehdä toisen puolesta kukaan muu.
Anteeksi antaminenkin taitaa nykyisin olla joltisenkin aliarvostettua. Kohde ei siitä luultavasti piittaa - mikä pitää paikkansa myös uhriajattelun osalta; sinänsä harmillista, kun hyvä katkeruus menee hukkaan - mutta omassa päässä se voi olla tärkeä askel pyrittäessä irti siitä turhasta kuormasta, joka estää elämässä eteenpäin menemisen.
* Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kirjoitus uhriutumisesta käsitteenä löytyy täältä.
Kuva on lainattu täältä.
maanantaina, elokuuta 19, 2013
Umpikujia ja poteroita
Ainakin virtuaalimaailmassa käydään kroonisen kiivaasti kahta rinnakkaista keskustelua, joilla ensi silmäykseltä ei ole juuri yhteistä. Toinen koskee vapaaehtoista lapsettomuutta ja toinen ateismia (linkitän tässä vain joitakin puheenvuoroja tai uutisia, joista pääsee vähän jyvälle joistakin keskustelun viimeaikaisista rönsyistä).
Mutta yhteisiä piirteitä löytyy kuin löytyykin. Ensinnäkin molemmat teemat kertovat jonkinlaisten normatiivisten elämänodotusten murenemisesta. Varsinainen pakko on toki ollut jo kauan kaukana perheen perustamisesta tai vähintään elämän käännekohtiin liittyvästä kirkossa käymisestä. Yhteiskunnan "mallitarinoissa" ne ovat kuitenkin olleet ja ovat edelleen vahvoilla. Topeliaaninen kolminaisuus - koti, uskonto ja isänmaa - pitää yhä pintansa jonkinlaisena ääneen lausumattomana hyvän elämän mallina.
Tilanne on kuitenkin muuttunut sikäli, että on tullut yhä hyväksytymmäksi puhua ääneen myös muista malleista. Sekä vapaaehtoisen lapsettomuuden että uskonnottomuuden aggressiivisessakin esille tuomisessa lienee kyse normeihin ja odotuksiin kohdistuvasta vastareaktiosta - ja edelleen vastareaktion vastareaktiosta puolustusasemiin joutuneiden tai pikemminkin sellaisiksi itsensä kokevien taholta.
Unohtamatta tietenkään sitä käytännön näkökohtaa, että virtuaalimaailmassa aiheesta kuin aiheesta voi vääntää jyrkemmin sävyin kuin kukaan ikinä kyläreissulla tuttavien luona kehtaisi. Samanmielistä seuraa löytyy myös helpommin kuin ennen ja joukkovoima vahvistaa omiakin näkemyksiä.
Huomattavin yhdistävä tekijä on minusta kuitenkin se, että molempien aiheiden osalta väitteleminen johtaa väistämättä umpikujaan. Sama pätee toki moniin muihinkin teemoihin, mutta näiden kahden osalta kyse on ehkä keskimääräistä vahvemmin ihmisten tunnekokemuksista ja henkilökohtaisista todellisuuksista. Joku, joka on aina halunnut suuren perheen, ei kykene nahoissaan tuntemaan, millaista on, kun ei koskaan ole kyennyt kuvittelemaan itseään vanhemmaksi. Ja päin vastoin. Joku, jolla on aina ollut intuitiivinen kokemus jostain ihmistä suuremmasta voimasta, ei voi välittää tuota tuntemusta jollekin, joka uskoo vain sellaiseen, joka on tieteen keinoin todennettavissa. Toisaalta se ei häviä järkeilemällä jäljettömiin.
Niin ikään ei voi sanoa, onko lasten hankkiminen tai hankkimattomuus yksiselitteisesti oikein tai väärin. Molemmille valinnoille löytyy eettisesti kestäviä perusteita. Yhtä lailla logiikalla ei voida todistaa korkeamman voiman olemassaoloa sen enempää kuin olemattomuuttakaan.
Silti näistä olemukseltaan avoimeksi jäävistä kysymyksistä väitellään foorumeilla ja kommenttiketjuissa ad infinitum. Jälki on välillä todella rumaa, kuten niin usein nettikeskusteluissa aiheesta riippumatta.
Itsekeskeisyys ja tyhmyys ovat yleisiä lyömäaseita molemmissa keskusteluissa, joskin ensin mainittu kuuluu ehkä enemmän perhediskurssin syyterepertuaariin ja jälkimmäinen uskontovääntöihin. Leimakirves paukkuu. Se, joka tietoisesti jättää lapset hankkimatta, on toki monen mielestä itsekkyyden ruumiillistuma, mutta saman syytöksen voi kohdata myös tulonsiirroilla elävä kotiäiti. Uskovaiset niputetaan itsenäiseen ajatteluun kykenemättömien, satuolentoihin uskovien pölvästien laumaksi, mutta yhtä lailla ateistien väitetään elävän kontiaisten lailla kosmisessa pimeydessä vajavaisen järkensä jumalaksi kohottaen.
Keskusteluja sivusta seuranneena tekisi kuitenkin mieli väittää, että itsekeskeisyydellä sen enempää kuin tyhmyydelläkään ei ole juuri tekemistä keskustelijoiden omien valintojen, moraalin tai älynlahjojen kanssa. Sen sijaan ne kukoistavat niissä mustavalkoisissa asenteissa, joiden mukaan minä olen oikeassa ja minun näkemykseni, valintani ja todellisuuteni edustavat muuttumatonta ja yleispätevää totuutta, jonka ulkopuolella ei ole elämää. Keskustelun motiivina ei suinkaan ole halu oppia ymmärtämään lajitovereiden ajatuksenjuoksua ja kehittää samalla omaa ajatteluaan, vaan into moukaroida muita omalla oletetulla ylivertaisuudella.*
Eivätkä tällaiset asenteet katso lapsilukua sen enempää kuin suhdetta uskontoon. Itseriittoisuuden juoksuhaudoista on tasapuolisen hyvä ampua kaikkia toisin ajattelevia tajuamatta, etteivät omastakaan poterosta avautuvat maisemat järin avarat ole.
*Toki öykkäröinnin taustalla voi olla myös jokin henkilökohtainen trauma tai ylipäänsä syystä tai toisesta nouseva pelko avautua toisenlaisille näkemyksille edes hypoteettisen keskustelun tasolla.
Mutta yhteisiä piirteitä löytyy kuin löytyykin. Ensinnäkin molemmat teemat kertovat jonkinlaisten normatiivisten elämänodotusten murenemisesta. Varsinainen pakko on toki ollut jo kauan kaukana perheen perustamisesta tai vähintään elämän käännekohtiin liittyvästä kirkossa käymisestä. Yhteiskunnan "mallitarinoissa" ne ovat kuitenkin olleet ja ovat edelleen vahvoilla. Topeliaaninen kolminaisuus - koti, uskonto ja isänmaa - pitää yhä pintansa jonkinlaisena ääneen lausumattomana hyvän elämän mallina.
Tilanne on kuitenkin muuttunut sikäli, että on tullut yhä hyväksytymmäksi puhua ääneen myös muista malleista. Sekä vapaaehtoisen lapsettomuuden että uskonnottomuuden aggressiivisessakin esille tuomisessa lienee kyse normeihin ja odotuksiin kohdistuvasta vastareaktiosta - ja edelleen vastareaktion vastareaktiosta puolustusasemiin joutuneiden tai pikemminkin sellaisiksi itsensä kokevien taholta.
Unohtamatta tietenkään sitä käytännön näkökohtaa, että virtuaalimaailmassa aiheesta kuin aiheesta voi vääntää jyrkemmin sävyin kuin kukaan ikinä kyläreissulla tuttavien luona kehtaisi. Samanmielistä seuraa löytyy myös helpommin kuin ennen ja joukkovoima vahvistaa omiakin näkemyksiä.
Huomattavin yhdistävä tekijä on minusta kuitenkin se, että molempien aiheiden osalta väitteleminen johtaa väistämättä umpikujaan. Sama pätee toki moniin muihinkin teemoihin, mutta näiden kahden osalta kyse on ehkä keskimääräistä vahvemmin ihmisten tunnekokemuksista ja henkilökohtaisista todellisuuksista. Joku, joka on aina halunnut suuren perheen, ei kykene nahoissaan tuntemaan, millaista on, kun ei koskaan ole kyennyt kuvittelemaan itseään vanhemmaksi. Ja päin vastoin. Joku, jolla on aina ollut intuitiivinen kokemus jostain ihmistä suuremmasta voimasta, ei voi välittää tuota tuntemusta jollekin, joka uskoo vain sellaiseen, joka on tieteen keinoin todennettavissa. Toisaalta se ei häviä järkeilemällä jäljettömiin.
Niin ikään ei voi sanoa, onko lasten hankkiminen tai hankkimattomuus yksiselitteisesti oikein tai väärin. Molemmille valinnoille löytyy eettisesti kestäviä perusteita. Yhtä lailla logiikalla ei voida todistaa korkeamman voiman olemassaoloa sen enempää kuin olemattomuuttakaan.
Silti näistä olemukseltaan avoimeksi jäävistä kysymyksistä väitellään foorumeilla ja kommenttiketjuissa ad infinitum. Jälki on välillä todella rumaa, kuten niin usein nettikeskusteluissa aiheesta riippumatta.
Itsekeskeisyys ja tyhmyys ovat yleisiä lyömäaseita molemmissa keskusteluissa, joskin ensin mainittu kuuluu ehkä enemmän perhediskurssin syyterepertuaariin ja jälkimmäinen uskontovääntöihin. Leimakirves paukkuu. Se, joka tietoisesti jättää lapset hankkimatta, on toki monen mielestä itsekkyyden ruumiillistuma, mutta saman syytöksen voi kohdata myös tulonsiirroilla elävä kotiäiti. Uskovaiset niputetaan itsenäiseen ajatteluun kykenemättömien, satuolentoihin uskovien pölvästien laumaksi, mutta yhtä lailla ateistien väitetään elävän kontiaisten lailla kosmisessa pimeydessä vajavaisen järkensä jumalaksi kohottaen.
Keskusteluja sivusta seuranneena tekisi kuitenkin mieli väittää, että itsekeskeisyydellä sen enempää kuin tyhmyydelläkään ei ole juuri tekemistä keskustelijoiden omien valintojen, moraalin tai älynlahjojen kanssa. Sen sijaan ne kukoistavat niissä mustavalkoisissa asenteissa, joiden mukaan minä olen oikeassa ja minun näkemykseni, valintani ja todellisuuteni edustavat muuttumatonta ja yleispätevää totuutta, jonka ulkopuolella ei ole elämää. Keskustelun motiivina ei suinkaan ole halu oppia ymmärtämään lajitovereiden ajatuksenjuoksua ja kehittää samalla omaa ajatteluaan, vaan into moukaroida muita omalla oletetulla ylivertaisuudella.*
Eivätkä tällaiset asenteet katso lapsilukua sen enempää kuin suhdetta uskontoon. Itseriittoisuuden juoksuhaudoista on tasapuolisen hyvä ampua kaikkia toisin ajattelevia tajuamatta, etteivät omastakaan poterosta avautuvat maisemat järin avarat ole.
*Toki öykkäröinnin taustalla voi olla myös jokin henkilökohtainen trauma tai ylipäänsä syystä tai toisesta nouseva pelko avautua toisenlaisille näkemyksille edes hypoteettisen keskustelun tasolla.
torstaina, elokuuta 15, 2013
Rutiinieläin
Sataa. Paistaa. Ja sitten taas sataa, vaikka paistaa. Oli helpompaa palata viikonloppuna etelään tihkuisessa pilvisäässä, vaikka tiesikin sateen tuovan sienet tutuille paikoille, niille, jotka taas kerran jäivät taakse.
Istun kotona pölyisessä työhuoneessa - tämäkin pitäisi käydä läpi, ja kaikki nuo kirjat ja paperit - ja koetan kutsua itseäni kokoon. Yksi pala jäi Englantiin, eikä taida sieltä takaisin tulla, toinen harhailee itäsuomalaisten järvien rannoilla ja kolmas tarpoo eksistentiaalisessa rämeessä ajan ja paikan tuolla puolen. Ole tässä nyt sitten.
Mutta rutiinieläimyys auttaa. Kun saan arkirytmin asetettua ja siihen riittävästi unta ja liikuntaa, pääsen miten kuten kiinni päivien kulkuun paikasta riippumatta.
Kyllä se tästä. Kunhan muistaa hengittää ja katsoa ulos. Ikkunasta ja ennen muuta itsestään. Silloin ei niin haittaa, vaikkei aivan koossa olisikaan.
Istun kotona pölyisessä työhuoneessa - tämäkin pitäisi käydä läpi, ja kaikki nuo kirjat ja paperit - ja koetan kutsua itseäni kokoon. Yksi pala jäi Englantiin, eikä taida sieltä takaisin tulla, toinen harhailee itäsuomalaisten järvien rannoilla ja kolmas tarpoo eksistentiaalisessa rämeessä ajan ja paikan tuolla puolen. Ole tässä nyt sitten.
Mutta rutiinieläimyys auttaa. Kun saan arkirytmin asetettua ja siihen riittävästi unta ja liikuntaa, pääsen miten kuten kiinni päivien kulkuun paikasta riippumatta.
Kyllä se tästä. Kunhan muistaa hengittää ja katsoa ulos. Ikkunasta ja ennen muuta itsestään. Silloin ei niin haittaa, vaikkei aivan koossa olisikaan.
perjantaina, elokuuta 09, 2013
Ei mitään psykopaatteja
Viime aikoina olen törmännyt usein uutisointiin, jossa puhutaan sivulauseessa autististen henkilöiden epäempaattisuudesta, eli kyvyttömyydestä tunnistaa toisten tunteita ja eläytyä niihin. Tai sitten olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen sen jälkeen, kun minutkin autismin kirjolle - sinne lievään päähän - neuropsykiatrin vankalla arviolla sijoitettiin.
Mutta mistään psykopatiastahan ei suinkaan ole kyse, toisin kuin joistakin median kepeistä heitoista voisi kuvitella. Omia kokemuksiani miettiessäni ja aiheesta tutkijoiden näkemyksiä lukiessani olen tullut tulokseen, että esimerkiksi toisen kärsimykseen eläytyminen voi olla autistisella henkilöllä voimakasta - jopa tuskallisen voimakasta - mutta sen ilmaiseminen ei välttämättä onnistu yleisesti hyväksytyillä tavoilla tai normatiivisten odotusten mukaisesti.
Ehkä empatian kokemista leimaa myös tietynlainen kaoottisuus: tilanteet, joissa niin sanotut neurotyypilliset kokevat usein suurta tunnekuohua, eivät välttämättä saa samanlaista reaktiota aikaan niillä, joilla on pääkopassaan toisenlainen käyttöjärjestelmä. Silloin vaikutelmaksi saattaa jäädä välinpitämättömyys. Toisaalta eläytyminen voi olla jopa suhteettoman vahvaa joissakin muissa tilanteissa, joita moni ei edes huomaa tai ainakaan tiedosta.
Sitä paitsi kaikki olemme ennen muuta yksilöitä, autistisilla piirteillä tai ilman.
Yhtä kaikki, mielikuvien voimia on valtava; tiedän sen sekä niitä penkovana tutkijana että niitä tuottavana toimittajana. Median vaatimusten mukaisessa asioiden yksinkertaistamisessa on aina vaaransa, olipa aihe mikä hyvänsä. Sillä voidaan muun muassa hankaloittaa niiden elämää, joilla on muutenkin tekemistä pysytellä ympäröivän yhteisön menossa mukana.
Mutta mistään psykopatiastahan ei suinkaan ole kyse, toisin kuin joistakin median kepeistä heitoista voisi kuvitella. Omia kokemuksiani miettiessäni ja aiheesta tutkijoiden näkemyksiä lukiessani olen tullut tulokseen, että esimerkiksi toisen kärsimykseen eläytyminen voi olla autistisella henkilöllä voimakasta - jopa tuskallisen voimakasta - mutta sen ilmaiseminen ei välttämättä onnistu yleisesti hyväksytyillä tavoilla tai normatiivisten odotusten mukaisesti.
Ehkä empatian kokemista leimaa myös tietynlainen kaoottisuus: tilanteet, joissa niin sanotut neurotyypilliset kokevat usein suurta tunnekuohua, eivät välttämättä saa samanlaista reaktiota aikaan niillä, joilla on pääkopassaan toisenlainen käyttöjärjestelmä. Silloin vaikutelmaksi saattaa jäädä välinpitämättömyys. Toisaalta eläytyminen voi olla jopa suhteettoman vahvaa joissakin muissa tilanteissa, joita moni ei edes huomaa tai ainakaan tiedosta.
Sitä paitsi kaikki olemme ennen muuta yksilöitä, autistisilla piirteillä tai ilman.
Yhtä kaikki, mielikuvien voimia on valtava; tiedän sen sekä niitä penkovana tutkijana että niitä tuottavana toimittajana. Median vaatimusten mukaisessa asioiden yksinkertaistamisessa on aina vaaransa, olipa aihe mikä hyvänsä. Sillä voidaan muun muassa hankaloittaa niiden elämää, joilla on muutenkin tekemistä pysytellä ympäröivän yhteisön menossa mukana.
lauantaina, elokuuta 03, 2013
Kuin supiaiset
Kyllä Pagistaanissa vielä hengissä ollaan, jos jollakulla on herännyt epäilys. On vain ollut niin kiire lomailla (tai "lomailla" - allekirjoittaneellahan ei virallista lomaa ollut alun alkaenkaan kuin parin viikon verran). Englannissa on käyty - ei sieltä pois näemmä osata olla - ja rysketty Pohjois-Karjalassa kaikenlaista puusavotasta lähtien puuhakkaina kuin supiaiset.
Kuviakaan en ole ehtinyt ladata kameralta koneeseen liki kuukauteen. Ensin mainitulle tuleekin taas työkäyttöä, kun lupauduin tuuraamaan paikallislehdellä kesätoimittajaa päivänä muutamana. Marjoja olisi niin ikään vielä kerättävä ja puu-urakointia jatkettava siviilitöiden lomassa; siippa suuntasi jo etelään oman sorvinsa ääreen, mutta toivon mukaan palajaa vielä viikonlopuksi itään.
Palataan siis yhteen jos toiseenkin asiaan, kunhan ehditään.
Kuviakaan en ole ehtinyt ladata kameralta koneeseen liki kuukauteen. Ensin mainitulle tuleekin taas työkäyttöä, kun lupauduin tuuraamaan paikallislehdellä kesätoimittajaa päivänä muutamana. Marjoja olisi niin ikään vielä kerättävä ja puu-urakointia jatkettava siviilitöiden lomassa; siippa suuntasi jo etelään oman sorvinsa ääreen, mutta toivon mukaan palajaa vielä viikonlopuksi itään.
Palataan siis yhteen jos toiseenkin asiaan, kunhan ehditään.
tiistaina, heinäkuuta 09, 2013
Liksomia ja Mantelia
Liksomin kirjasta pidin yhtä kaikki. Vaikka olin vasta kahdeksanvuotias Neuvostoliitossa käydessäni, ehdin 90-luvun siirtymäkaudella reissata junalla pitkin poikin Venäjää, asuakin siellä yhden syksyn sekä vähän ennen vuosituhannen vaihdetta viettää vielä kuukauden Moskovassa. Niinpä Siperian-junan karheista tunnelmista löytyi paljon tuttua ja lisäksi sellaista, joka oli helppo kuvitella omien kokemustensa jatkeeksi.
Aseman kello löi kolmannen kerran ja juna heilahti liikkeelle. Öljykaupunki nousi hehkuvan kirkkaassa pakkasauringossa leijumaan pelkkinä kerrostalojen kattoina ja lipui hiljalleen yhä korkeammalle, kohti taivaankantta. Juna kiisi ohi kylmenevien neuvostokylien, asutuskeskusten, nimettömien kaupunkien esikartanot jäivät taakse. Kaukaisesta hytistä lipui iskelmämusiikkia.
Kun nyt kirjoista puhe on, mainittakoon myös, että Hilary Mantelin kiitetyn Wolf Hallin yhtä kiitetty jatko-osa Bring Up the Bodies lunasti odotetusti ensimmäisen osan lupaukset. Romaani kuvaa vuoden 1535 tapahtumia kertoen hyytävästi, miten Thomas Cromwell onnistui sompailemaan Anna Boleynin pois kuninkaan uuden mielitietyn Jane Seymourin tieltä (ja saman tien tietysti pois päiviltä). Synkkiä pilviä alkaa kuitenkin kerääntyä myös valtiomies Cromwellin nerokkaan pään päälle.
Siitä, mitä mainitulle päälle lopulta tapahtui, tulee epäilemättä yhtä seikkaperäisesti kertomaan trilogian kolmas osa, jonka ilmestymistä täällä kaunokirjallisella perähikiälläkin jo innolla odotellaan.
lauantaina, heinäkuuta 06, 2013
Ferris ja ensimmäinen Suomen-kuukausi
Myös vanhemmat koirat ottivat tulokkaan vastaan hyvin. Nelijalkaisen lauman johtaja Rocky on alusta alkaen ollut jäyhän suopea - se pitää kurin ja etäisyyden, muttei rähjää turhasta. Muutaman päivän ihmettelyn jälkeen Juri alkoi leikkiä pennun kanssa, minkä jälkeen rauhalliset hetket talossa ovat olleet kortilla. Varsinkin kaksikon hurjat äänitehosteet saattavat vähäisemmät demonit ja muut räyhähenget häpeään. Mutta lohduttaudumme pohtimalla, mihin Ferris puhtinsa purkaisi, jos ei toisen "bedlingtonsedän" kanssa rälläämiseen ja nujuamiseen.
Ikänsä bedlingtoninterriereiden kanssa eläneelle on erityisen mielenkiintoista havainnoida, mitä whippetinpuolikas pakettiin tuo. Kuten vinttikoiranpennut, Ferris on erittäin energinen, jopa hyperaktiivinen - tosin eivät bedlingtoninpennutkaan kauas jälkeen jää. Se hyppää ja kiipeää taitavasti ja on noin nuoreksi pennuksi käsittämättömän nopea. Näköaistiaan se tuntuu käyttävän bedlingtoneja enemmän; pienetkään hyönteiset tai kauempana kulkeva ihminen eivät jää siltä huomaamatta.
Siinä, missä bedlingtoneista ei lähde karvaa kuin harjatessa, "whiplingtonista" irtoaa ainakin nyt pentuiässä hieman hentoa untuvaa, tosin paljon keskivertokoiraa vähemmän.
Vaikka Ferriksen molemmat vanhemmat ovat näyttelylinjaisia, se tuntuu olemukseltaan enemmän metsästyskoiran pennulta kuin bedlingtonimme, vaikkeivät nekään mitään sohvatyynyjä ole. Countryman's Weekly-lehden taannoisessa bedlington-whippetejä käsittelevässä artikkelissa sanotaankin, että "nämä rodut täydentävät toisiaan täydellisesti" viitaten juuri käyttöominaisuuksiin. Myös yhdistelmän fyysistä ja psyykkistä terveyttä kehutaan. Ei ole mikään ihme, että se on vakiinnuttanut paikkansa brittimetsästäjien keskuudessa.
Vaikka vauhtia riittää, aikuistumisen myötä vinttikoiran rauhallisuus oletettavasti tasoittaa terrierin sähäkkyyttä. Mainitussa artikkelissa todetaan, että toimintatilanteiden ulkopuolella bedlington-whippet lähinnä nukkuu, kiitos whippetin geenien (tosin onhan bedlingtonkin terrierijoukossa rauhallisimmasta päästä). Kiitosta saa myös yhdistelmän sosiaalisuus ja vähäisempi tappeluherkkyys bedlingtoneihin verrattuna.
Mielenkiinnolla seuraamme, mitä tuleman pitää. Pentu on fiksu ja oppii nopeasti, joten jos intoa riittää, saattaisi esimerkiksi agility olla kokeilemisen arvoinen laji, kun kaneja kuhisevat nummet ovat täällä hieman harvassa. Monet lurcherit ovat pärjänneet siinä varsin hyvin, joskaan terrierin ja vinttikoiran yhdistelmä ei välttämättä ole kaikkein tasaisimmasta päästä, mitä suorituksiin tulee; kaikki lienee kiinni kulloisistakin fiiliksistä ja motivaatiosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)