Pikku kosmonautti teki eilen huonon laskeutumisen: se juoksi kuistilta maahan johtavat portaat vauhdilla alas isompiensa perässä, mutta kompastui ja tuli maahan miten kuten mukkelis makkelis. Seurauksena oli veret seisauttava kiljunta, joka oli säikäyttää meidät järjiltämme. Pikainen tarkastelu näytti, että vasenta takajalkaa lukuun ottamatta pentu oli kunnossa. Jalalle se ei pannut painoa, joten meidän oli kesken lauantai-iltapäivän etsiydyttävä päivystävälle eläinlääkärille.
Luojan kiitos, pentu näyttäisi selvinneen venähdyksellä; murtumista tai muista vakavammista vammoista ei merkkejä löytynyt. Jollei kipulääkitys muutamassa päivässä auta, koira on vietävä kaiken varalta röntgeniin. Nyt siis pidämme pentua aloillaan ja seurailemme tilannetta.
Tämän ikävän sattumuksen myötä huomasin taas, miten ohuen langan varassa mielenrauhani ja perusturvallisuudentunteeni on. Olen tehnyt ainakin viisitoista vuotta tietoisesti töitä selättääkseni pessimistisen, epäluuloisen asenteeni elämää kohtaan tajuttuani, miten se rampauttaa ja rajoittaa olemista. Nykyisin pystyn jo olemaan ajattelematta kaikkia niitä kamaluuksia, joita elämä voi vielä eteen tuoda, ja nauttimaan hetkessä olevasta hyvästä. Mutta jos läheisilleni - ihmisille tai eläimille - sattuu jotakin odottamatonta ja ikävää, jähmetyn joksikin aikaa kauhusta muistaessani taas, että mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, ja miten heikoilla jäillä täällä kuljemmekaan. Alan vilkuilla olkani yli varmana, että seuraava hirveys on jo nurkan takana asemissa.
Puhumattakaan siitä, miten helposti ryhdyn syyttelemään itseäni. Nytkin olen katsellut murheissani kipeää pentuparkaa ja manaillut kerta toisensa jälkeen sitä, miksi annoin sen juosta ulos isompiensa peesissä, vaikka sen koordinaatiokyky on vielä varsin alkeellinen. Olisin voinut estää vahingon, mutten tajunnut tehdä sitä.
Toisaalta, kuten siipan kanssa saunassa juttelimme, tällaiset mietteet kertovat pinnan alla piilevästä tarpeesta kontrolloida asioita sekä itseen kohdistuvasta pettymyksestä, kun siihen ei pystykään. Samaa hallinnantarvetta ja elämänpelkoahan käytetään hyväksi markkinoitaessa vanhemmille lasten konttauskypäriä ja muuta järjetöntä. Lapsia, sen enempää kuin koiranpentujakaan, ei voi kuitenkaan kääriä pumpuliin.
Vähän samaa asiaa mietin viikolla, kun luin paikallislehdestä uutisen "pienen pojan kimppuun hyökänneestä dobermannista". Uutisessa, joka lehtiversiona oli pidempi ja yksityiskohtaisempi, kävi selvästi ilmi, mistä oli ollut kysymys (sikäli, kun lehtiuutisten tietoihin ylipäänsä on luottamista): kyläilemässä ollut viisivuotias poika oli häirinnyt talon nukkuvaa koiraa vetämällä sitä kaulapannasta ja menemällä makaamaan sen päälle. Muuten rauhallinen koira oli hypännyt pystyyn ja näykännyt itsepuolustukseksi, minkä juttuun haastateltu poliisikin mielestäni fiksusti selvitti tähdentäen, että kyseessä oli puhdas vahinko. Pojan äiti oli kuitenkin tehnyt asiasta rikosilmoituksen, minkä vuoksi koko asia oli uutisiin päätynytkin.
Rikosilmoituksia ja haasteita jätetään nykyään varsin hanakasti asiasta kuin asiasta. Osaltaan kyseessä lienee amerikkalainen malli. Mutta onko ainakin lasten vanhempien osalta taustalla myös ajatus, että he tekevät kaikkensa suojellakseen lastaan kaikelta pahalta, ja jos jotain ikävää siitä huolimatta sattuu, se on epäoikeudenmukaista ja aina jonkun syy.
Mietin myös sitä, miten suuren palveluksen lapsille tekisi opettamalle heille, että kielto on kielto. Minusta se olisi parempi turva maailman uhkia vastaan kuin epätoivoinen yritys eliminoida lasten ympäristöstä kaikki potentiaalisesti vaarallinen. Jos esimerkiksi sanotaan, että nukkuvaa koiraa ei saa häiritä, kieltoa on uskottava. Muuten voi käydä pahasti, eikä se ole koiran syy. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan. Kuumaan hellaan ei kosketa. Autotielle ei juosta. Toisia ei heitellä kivillä. Nämä ovat asioita, joissa ei kerta kaikkiaan ole neuvottelunvaraa.
Ja niitä asioita maailma on täynnä.
Koska minulla ei ole lapsia, en kuitenkaan tiedä, miten käytännössä nykyaikana kieltojen ehdottomuus saadaan taottua lasten päihin. Minä ja siippani kuulumme siihen sukupolveen, joka sai luunapin tai pikkutukistuksen, jos toistuvakaan kielto ei mennyt perille. Viimeistään sillä oppi, että omilla valinnoilla - esimerkiksi tottelematta jättämisellä - on seuraus. Pikkulapsihan ei järkiperusteluja vielä ymmärrä tai jos ymmärtääkin, eivät ne välttämättä riitä syyksi olla jatkamatta kiellettyä, syystä tai toisesta houkuttelevaksi koettua toimintaa.
Nykyään kuitenkin kaikki fyysinen kajoaminen katsotaan pahoinpitelyksi, minkä toisaalta toki ymmärrän. Mutta entä jos sillä estetään suurempi vahinko, kuten koiran puraisu tai jopa lapsen hengenmeno? Onko ihan oikeasti maalaisjärkevää rinnastaa pienikin pedagoginen tukistus lapsen pieksämiseen? Mitä muita keinoja on noiden ehdottomien, lapsen oman turvallisuuden kannalta välttämättömien kieltojen perille saattamiseen, jos pelkkä "ei" kaikuu kuuroille korville? Kiristys? Lahjonta?
Jotenkin oudolta tuntuisi sekin, että rajojaan kokeilevalle lapselle luvattaisiin karkkia, jos hän suostuu jättämään koiran rauhaan. Viisaammat ja kokeneemmat, sana on vapaa; allekirjoittanut lähtee nyt viemään pientä, nelijalkaista toipilasta ulos.
3 kommenttia:
Onpa hyvä, että Kosmonautille ei käynyt kummemmin! Toisen blogitutun kissanpoikaa jouduttiin paikkaamaan parilla ruuvilla, ja hänkin toipuu ja saa muun muassa fysioterapiaa kottikärrykävelyn muodossa... kaikki eivät millään hoksaa, ennen kuin jotain sattuu, sama juttu eläimillä ja ihmisilläkin.
Mitä viimeksi mainittuun episodiin tulee, niin lastenkasvatuksessa taitaa päteä ne samat jutut, kuin koirienkin kanssa: hyvää käytöstä kehutaan vuolaasti ja ilmeikkäästi sekä palkitaan, huono käytös jätetään mahdollisimaan pitkälle huomioimatta (eristäminen ja huomiotta jättäminen ovat rangaistuksia) ellei tilanteeseen ole lapsen/toisten turvallisuuden vuoksi pakko puuttua.
Minkäköhän lainen keskustelu edelsi tuotakin dobermannin kanssa sattunutta tilannetta? Oliko lapselle kerrottu lujasti, että nukkuvaa koiraa ei saa häiritä, ja että koira voi säikähtää ja näykätä? Hullua, jos kaiken tämä jälkeen joku vielä tekisi rikosilmoituksen!
Muistan, että saimme kotona tukistuksia ja luunappeja. Harvoin, mutta joskus kuitenkin. Sen ainoan selkäsaunan (joka oli pikkusiskoni mielestä täysi vitsi alusta loppuun, eikä missään nimessä esimerkiksi sattunut) koin taas niin totaalisen nöyryyttäväksi, että pidin/pidän sitä silkkana sadismina.
Miksi "ei" ei menisi perille? Onko ehdottoman kiellon merkitys jäänyt heti aluksi hataraksi? Auktoriteettikin ja kova äänikin kuluvat, jos niitä tuhlaa. Lempeä ja herkkä ukkini esimerikisi ei koskaan kiroile. Ja kun hän sitten kerran karjaisi perkele, niin tuntui siltä, kuin linnut olisivat pudonneet puusta.
Tajunnanvirtaa... sorry Kati! Kiinnostava aihe kaiken kaikkiaankin.
Kauhean sitkeässä meikäläisessä kulttuurissa istuu se harhaluulo, että kivun tuottamisella tai nöyryyttämisellä olisi myönteisiä, kasvatuksellisen sanoman perillemenoa tehostavia kasvatusvaikutuksia. Nyt jo vissiin koirien ja hevosten koulutuksessa tajutaan, että näin ei ole, mutta ehkä se joskus vielä tulee ihmistenkin kasvatukseen... Muutenkin kuin lain tasolla.
Ihmisellä on mahtava ilmaisuvoima ja loputon määrä tapoja olla vuorovaikutuksessa, joten väkivallan jääminen pois keinovalikoimasta ei suinkaan jätä kasvattajaa pulaan. Vaikka pois jäisivät myös ne kuuluisat uhkailu, kiristys ja lahjonta.
Jos tarvitaan nopeaa tottelemista, fyysinen estäminen on selkeintä ja sen normaalisti pystyy toteuttamaan jämäkästi satuttamatta tai nöyryyttämättä. Siitä myös tulee aika hyvin ei-viesti perille, etenkin jos asian voi myöhemmin avata juttelemalla. Ääniohjautuvuus vaihtelee suuresti lapsesta ja ikävaiheesta toiseen.
Monet lapset janoavat selkeitä ohjeitä, sääntöjä ja kieltoja ja toivottavasti he niitä myös saavat. Sääntöjen vankkuuden tarve on yksilöllistä ja kaikkien kohdalla niitä pitää tarkastaa kehityksen mittaan. Kaikille ehdottomuus ei natsaa millään. Mä ite en helposti uskonut lapsena mihinkään, paitsi jos luotettava ihminen sanoi jotain, sen saattoi uskoa jopa ilman perusteluja - ainakin ottaa hypoteesiksi.
Mikä tahansa tukistus tms. barbaarinen ylivallan osoitus herätti minussa epäluottamusta ja halveksuntaa semmoiseen sortuvaa aikuista kohtaan. Niidenhän pitäisi olla aikuisia herranjumala eikä jotain pienempiinsä kajoavia ääliöitä. Omat vanhempani sortuivat joskus tukistamaan tai läimäyttämään, mutta onneksi suurin osa evidenssistä kertoi, että he eivät olleet täysiä torvia, menettivät vaan joskus malttinsa, kuten kuka tahansa.
Mä epäilen, että aika iso ongelma kasvatuksessa on ei-sanan ylikäyttö. Kun joka hemmetin juttua kielletään, kielletään, kielletään... lapselle ei muodostu selkeää kuvaa siitä, mikä on epäsuotavaa, tosi ikävää ja sitten kertakaikkisen nounou. Perustelujen käyttö ja keskustelu on myös välttämätöntä, jos mielitään, että lapsi oppii itse rakentamaan moraalista selkärankaansa eikä vain odota, että ulkoa ohjataan isommin tai pienemmin väkivalta- tai palkkioimpulssein.
Varomattomia ja hölmöileviä lapsia on ollut maailman sivu, mutta nykyajan vivahdus tässä on varmaan se, että asiasta nostetaan syyte. Huoh.
Kiitos hyvistä kommenteista!
Niin... hevosten ja koirien kanssa kyllä pärjään (ehdottomasti ilman satuttamista!), mutta lapsista minulla ei ole muuta kokemusta kuin sivusta seuraaminen ja oma lapsuus ;). Tarkennettakoon vielä, etten missään nimessä kannata tukistuksia tai muita kipua tuottavia rangaistuksia; siksi minua kiinnostaakin, mitkä ovat vaihtoehdot noissa kuvailemissani tilanteissa, kun kielto on saatava nopeasti ja ehdottomasti perille lapsen oman turvallisuuden takia, eikä tahtojen taisteluun ole varaa.
Huomiotta jättäminen on periaatteena hieno ja ehdottoman kannatettava, mutta se ei vain aina toimi. Eikä aina tarvitse olla edes vaaratilanteesta kysymys. En taatusti käännä selkääni ja kävele tyynenä pois, jos koiranpentu - tai lapsi - kiskoo vaikkapa kirjoja hyllystä ja repii niitä silpuksi. Miksi se lopettaisi, jos se on siitä hauskaa ja tyydytystä tuottavaa sinällään, ei minun huomioni takia? Vaikka jotkut koulukunnat tyrmäävätkin "ei"-sanan käytön koirankasvatuksessa kokonaan, meillä sitä on kyllä käytetty menestyksekkäästi yhdistämällä siihen huomion suuntaaminen tihutöistä sallitumpiin askareisiin ja tietysti vuolas kehuminen "sopivasta" toiminnasta.
Hyvin totta on tuo, että kieltäminen kärsii nopeasti inflaation, siksi sitä ei koiranpennunkaan kohdalla kannata jatkuvasti jankuttaa, vaan käyttää mieluummin luovuuttaan.
Fyysinen estäminen, hmm. Tuo kyllä kuulostaa varsin loogiselta ja toimivalta, jos se yhdistyy selittämiseen, miksi niin tehdään ja mitä voi tapahtua, jos kiellettyä touhua jatketaan. Välillä mediasta tulee sellainen kuva, että kiinni pitäminenkin olisi jotenkin kyseenalaista lapsen fyysisen itsemääräämisoikeuden kannalta, mikä kyllä menee minusta ihan ohi maalin.
Ja Kaura, en voisi olla enempää samaa mieltä siitä, että asian ydin on lapsen oman moraalisen selkärangan kasvattaminen - tai siis sen kasvattamisen mahdollistaminen! Ulkoaohjautuvuus ei liene kannatettavaa millään elämän osa-alueella.
Tuosta yksilöllisyydestä vielä... olen yrittänyt muistella, miten minua ohjeistettiin esimerkiksi koiran käsittelyn suhteen. Yksi mielikuva minulla on siitä, kun olen miten kuten kävelevänä menossa käpälöimään sohvalla lepäävää koiraa, joka aavistuksen verran murisee tai kohottaa ylähuultaan. Takaa kuulen äänen - olisiko äitini - joka sanoo, että "nyt se ei tykkää, anna sen olla rauhassa". Toisin sanoen tilanteessa yhdistyivät koiran viesti, sen tulkinta ja toimintaohje. Varmasti tehokkaampaa kuin a) koiran rankaiseminen siitä, että se viesti tuntemuksistaan tai b) pelkkä lapsen kieltäminen ilman perusteluja.
Ne harvat luunapit/tukistukset tulivatkin luultavasti jostain ihan muusta jutusta kuin koiran kiusaamisesta ;).
Lähetä kommentti