Allekirjoittanut on loppukuun virallisella lomalla. Se tuntuu hieman oudolta näin kotioloissa, vaikka tiedänkin tarvitsevani pienen aivonnollaustauon ennen uusia kuvioita. Mutta mikä loma se on, jolla ei kanneta reppua hikisenä ja haisevana pitkin vuorenrinteitä, hiihdetä yhtäläisen hikisenä ja haisevana pitkin kuruja tai tehdä jotain muuta yhtä rentouttavaa (enkä minä ole edes niin hard core-lomailija kuin siippani, joka voi viettää koko kesälomansa vuoristokivikossa tai jäätiköllä ahtautuneena muiden haisevien partaturakaisten kanssa samaan telttaan)?
Erinomaisen rentouttava ja mieltä elähdyttävä on kuitenkin ajatus, että loman jälkeen voi palata töihin. Ilman sitä tietoa kai purisin jo kynsiäni ja kulkisin ympyrää tulevia murehtien. Olenkin usein miettinyt, oliko tutkijan uravalinta tällä pääkopalla se viisain mahdollinen. Vaikka miten haluaisin uskotella itselleni olevani spontaani ja huoleton - eikä pulska palkkapussi todellakaan ole minulle mikään elämänlaadun mittari - alan tähän ikään mennessä tunnistaa itsestäni tietyn turvallisuushakuisuuden. Pidän rutiineista ja arjesta, pidän siitä, että tiedän (tai ainakin luulen tietäväni pois lukien yllättävät käänteet) mitä seuraavana päivänä ja seuraavalla viikolla on ohjelmassa tai millä elätän itseni kolmen kuukauden tai puolen vuoden päästä. Ei se tarkoita sitä, etten tahtoisi haastaa itseäni ja tehdä uusia asioita, mutta haluaisin kai kehittyä itse valitsemissani puitteissa.
Niinpä. Kukapa ei. Saahan sitä haluta vaikka mitä.
Kuten jollekin sanoin, tällaisina murrosaikoina tunnen kulkevani heikoilla jäillä tietämättä edes, minne olen menossa. Tai oudossa, hämärässä paikassa, ennen kuin silmät tottuvat vähäiseen valoon. Menee jonkin aikaa, että saan asemoitua itseni uuteen tilanteeseen niin psyykkisesti kuin sosiaalisestikin. Tavallaan se on toki hauskaa, hyvällä tavalla jännittävää, mutta myös hermostuttavaa - käyn kierroksilla, nukun huonosti ja heräilen öisin valvomaan, vaikka asiat olisivat jo asettuneet hyvälle mallille.
Nykyajan pätkätutkijan elämässä työperäisiä murroskausia riittää, mutta ehkä niille siedättyy. Mikä sitä paitsi on varmaa kenellekään, missään tilanteessa? En edes halua kuvitella, miten karua on joutua työttömäksi työpaikasta, jota on luullut enemmän tai vähemmän pysyväksi. Pätkätyöläinen ei pääse missään vaiheessa kuvittelemaan turhia, joten pudotustakaan ei tule, ainakaan yhtä korkealta. Tämä kuulostaa ehkä kyyniseltä, eikä tilanne todellakaan ole sellainen, mitä sen ideaalimaailmassa tulisi olla, mutta tällä hetkellä se on yhtä kaikki realismia. Ja ainakin nyt ja tässä, sen realismin puitteissa omat työasiani näyttävät asettuvan paremmin kuin olisin osannut mitenkään kuvitella. Que sera, sera.
Ehkä saan taas aikaiseksi kirjoittaa tännekin jotain yleisesti kiinnostavampaa tai ainakin sellaiseksi olettamaani.
2 kommenttia:
Loma tuntuu lomalta eikä pakolliselta toimettomuudelta, kun on paikka tai toimi tai juttu johon palata. Kolme vuotta sitten, kun olin kesän työttömänä, en osannut oikein nauttia mistään, kun ajalle ei ollut vastapainoa.
Täällä on ollut monta, monta kirjoitusta joita olisin halunnut kommentoida, mutta mun aivot on aivan kauhealla nollavaihteella (ennen vanhaan puhuttiin siitä, että äiti antaa vauvalle luustonsa, nykyään se on vissiin vaihtunut aivoiksi) ja näidenkin sanojen muotoilu vaatii pinnistelyä :D Mut siis, seurailen aktiivisesti aina, kommentointi vaan on jäänyt oikeastaan kaikkiin blogeihin, harmi.
Lupiini, kiitos kommentista, kiva kun käyt täällä! Minäkin seuraan tiiviisti blogiasi, kuten aina; nykyisin annat hirveän mielenkiintoisen kuvan lapsekkaasta elämästä sellaisellekin, jolla ei jälkeläisiä ole. Tykkään pohdinnoistasi, vaikken osaa niihin oikein kommentoidakaan (ei ole kompetenssia ;).
Lähetä kommentti