Olen viime aikoina tullut miettineeksi lojaaliutta ihmissuhteissa, ennen muuta parisuhteessa. Ei pähkäilyyn mitään erityistä syytä ole ollut; mikä nyt milloinkin mielessä pyörii.
Uskollisuudesta puhutaan paljonkin, mutta jollain tasolla koen, että lojaalius on jotain vielä syvempää, jotain, joka ei ole samalla tavalla keskinäisistä sopimuksista ja rajanvedoista kiinni. On asioita, joita tekemällä saattaa pikku hiljaa sahata oman parisuhteensa (tai yhtä lailla muiden lähi-ihmissuhteidensa) yhteistä oksaa, vaikka ne tuntuisivatkin pieniltä ja harmittomilta vaikkapa vieraissa käymisen rinnalla.
Yksi on toisen nolaaminen. Joskus sitä on itsekin joutunut tilanteeseen, jossa joku seurueen hauskuuttajana itseään pitävä ottaa vitsailun ja piikittelyn kohteeksi vieressään istuvan puolisonsa. Totta ihmeessä "hauskaa" kerrottavaa löytyy jos jonkinlaista, kun eletään yhdessä ja joudutaan jakamaan toisen kanssa myös omat heikkoudet ja hölmöilyt. Jos toista ei jostain kumman syystä näiden julkinen repostelu naurata, voidaan häntä syyttää huumorintajuttomuudesta.
Lähes poikkeuksetta tällainen ilakointi on yksinomaan piinallista kaikille osapuolille. Kiusaantuneisuus nousee nopeasti tasolle, joka tuntuu vievän hapenkin ilmasta. Jos nokkeluuttaan haluaa tuoda esiin, yhtä hilpeitä anekdootteja luulisi löytyvän vielä lähempää. Omiin tolloiluihin ja neurooseihin on täydet tekijänoikeudet!
Toinen, vähän mutkikkaampi kysymys on se, minkä verran yhteisestä elämästä muille jaetaan. En haluaisi yleistää, mutta joskus tuntuu, että varsinkin naiset tapaavat ruotia miestensä edesottamuksia varsin estoitta Sinkkuelämää-sarjan hengessä*. En tiedä - ehkä minulla ei vain koskaan ole ollut sellaista naisystäväporukkaa tai muuta viiteryhmää, jossa tällainen "vertaistuki" olisi ollut luontevaa. Tai sitten minulla on ollut kumppaneitteni osalta niin hyvä tuuri, etten ole kokenut siihen erityistä tarvetta.
Jollain tapaa myös koen, että kyse on luottamuksesta. Luotan siihen, että vuorilla kiivetessämme kumppanini varmistaa ja auttaa tarvittaessa. Samalla tavoin luotan siihen, ettei hän levittele minun asioitani, ongelmiani tai mokailujani muille, vaan ottaa ne puheeksi minun kanssani, jos aiheelliseksi kokee. Sama pätee toisin päin. Minä varmistan, autan, jos vain osaan ja yritän olla puolestani luottamuksen arvoinen.
Mutkikkaaksi asian tekee se, että joskus jonkin harmituksen purkaminen ulkopuolisille voi oikeasti olla terapeuttista ja estää suhteettoman räjähdyksen kotona. Siten voi myös saada uutta näkökulmaa johonkin toistuvaan solmukohtaan. Mutta noin yleensä ottaen en usko, että toisen jatkuva arvosteleminen ja huomion kiinnittäminen negatiivisiin asioihin on millään tavoin rakentavaa, tapahtuipa se kasvokkain tai selän takana. Olisiko muka parempi, jos toista ei siinä olisi? Jos siltä tuntuu, ongelmat voivat oikeasti olla isompia kuin se klassinen vessapaperirullan väärin laittaminen.
Mitä lojaalisuuteen ja sen määrittelyyn noin yleensä tulee, kannattaa lukea Eufemian viimekeväinen kirjoitus ja sen kommentit.
*Harrastavatkohan miehet samaa? Tämä on taas kovin karkeaa yleistystä, mutta jotenkin ajatus, että miesporukka kaljalla istuessaan kilpailisi vaikkapa siitä, kuka kärsii eniten puolisonsa idioottimaisuudesta, tuntuu perin oudolta. Ehkä tässä näkyy - hienosti sanottuna - jonkinlainen kulttuurinen ero sukupuolien diskursseissa? Miten lojaalius milloinkin ja keidenkin osalta suuntautuu? Vai ovatko yksilöiden keskinäiset erot taas kerran suurempia kuin tiettyjen ryhmien?
9 kommenttia:
Minä huomaan joskus, tai aika useinkin kaipaavani sellaista Sinkkuelämää-tyyppistä ystäväporukkaa - tosin sillä erotuksella, että olisi *mahdollisuus* jakaa asioita, ei niinkään, että täytyy tai että niin joka tapauksessa tehdään.
Oma vaatimaton naispuolinen viitekehykseni jakaa huomattavasti vähemmän kuin amerikkalaiset kanssasisarensa, ja kokoontuu ihan liian harvoin. Sitä suren. Jostain syystä miespuolisten ystävien kanssa asioiden jakaminen on ollut paljon vaivattomampaa ja yhteydenpitokin tiheämpää.
Ja ei, eivät ne miehet kuulemma keskenään samaa harrasta. Tätä olen kysynyt useammaltakin lahkeelliselta. Kaveria tuetaan, jos on kova paikka, mutta naisten älyttömyyksien ruotiminen häviää meille naisille 6-0.
Hyviä pointteja otit esille. Meillä on aina onneksi ollut jotenkin itsestäänselvää, että muiden seurassa edustamme L:n kanssa jonkinlaista yksikköä siinä mielessä, että olemme toisillemme solidaarisia, emme nolaa toisiamme ja emme pui riitojamme julkisesti. Tunnen pariskuntia, joiden pääasiallinen kommunikaatiomuoto tuntuu olevan toisen nöyryyttäminen ja epäloogisuuksista kiinni jättäminen ja heitä on tavattoman kiusallista kuunnella. Ja outoa kyllä, nämä pariskunnat pysyvät yhdessä vuodesta toiseen. Omat vanhempanikin harrastavat tätä nolaamista julkisesti, itse olen siihen jotenkin turtunut mutta L kärsii siitä silminähden.
Tykkään kyllä itse puida parisuhteen solmukohtia, mikäli niitä ilmenee, mutta yhdelle naisystävälle kerrallaan. Vertaistuki on erityisesti äitiytymisen myötä ollut tarpeen, on aina helpottavaa huomata ettei ole esimerkiksi ainoa, jonka libido heittää veivit melkein vuodeksi :D
Minäkin olen kaivannut sellaista ystäväpiiriä - sukupuolesta viis - joka olisi ja pysyisi muodossa tai toisessa vuosien läpi. Mutta kaikkea ei kai voi saada. Ne muutamat hyvät ystävät pitkin poikin Suomea ja maailmaa ovat sitten sitäkin arvokkaampia.
Minulla on ollut pari ihmistä, joiden kanssa olen suhdeasioista ylipäänsä jutellut (siis siipan lisäksi). Monesti siitä on saanut juuri tuota kaivattua, tuoretta näkökulmaa - ja huomannut helpotuksekseen, että monet asiat ovat aika yleismaailmallisia. Mutta jotenkin sitä huomaa, että seula on aika tiukka seula sen suhteen, miten paljon toisen asioita ja tekemisiä kertoo ja pohtii muiden kanssa. Se ei vain tunnu itsestä kivalta. Mutta ihmiset ovat erilaisia... Joku toinen voi päästellä aika estoitta höyryjä, eikä varmasti rakasta läheistään yhtään sen vähempää.
"Miehet sitä ja naiset tätä"-yleistykset tuppaavat niin ikään tökkimään vastaan, kuten kaverit tietävätkin... Jotenkin sitä itsekin tuntee itsensä niin epätyypilliseksi naiseksi, ja miespuoliset ystävät ja omat kumppanit ovat omalta osaltaan osoittaneet stereotypioita aika hatariksi.
Mielenkiintoisia ajatuksia, olen samoilla linjoilla. Joskus tulee vähän kiusalliseltakin tuntuvia tilanteita kavereiden kanssa, kun he valittavat puolisoistaan ja tuntuu että ystävänä "velvollisuuteni" olisi vastavuoroisesti valittaa omastani. Mutta kuten sanoit, useimmiten ei ole valittamista. Ja jos jotain olisi, puhuisin siitä asianomaisen kanssa kahden - ja luotan siihen, että hän toimii samooin. Mukavaa kuulla etten ole ainoa. :)
Hyvää joulunaikaa!
- Nuokkuhelmikkä
Tekevätkö miehet samaa? Eivät. Naisilla on niin hyvä itsetunto, että he voivat myöntää naineensa tontun. ;)
Joskus on tarjoutunut tilaisuus päästä tämmöiseen naisporukkaan, jossa vallitseva keskustelumuoto on naureskella puolisoiden hölmöydelle. En ole mennyt - minua semmoinen työntää kauemmas. Eri asia on jutella yhden ihmisen kanssa luottamuksellisesti; siinä sävykin on ihan erilainen, ei se ole naureskelua vaan melkein ruttuotsaista yrittämistä kohti ymmärrystä, että miten se toinen nyt tän käsittää, kun se sanoi näin ja näin enkä siitä vielä saa itse kiinni, että mitä se sillä tarkoittaa.
Uuh, ja se nolaaminen - :(
Tekisi mieli sanoa, että hei, eroaminen ei ole mahdotonta. Mutta jotenkin sitä vain kauhistuu ja kiemurtaa vaivaantuneena, että tajuais noi nyt lopettaa ton.
Näyttää siltä, että nämä asiat eivät ole ikään sidottuja. Minäkin yli kuuskymppinen tunnistaa itseäni. Voi kun olisi vertaisryhmä, joss voisi luottamuksellisesti keskustella, nauraa ja itkeä. En voi sietää pariskuntien piikittelyä ja vihjailuja "julkisesti", olkoon se ravintolassa tai pappilassa!
Tällaiset ihmiset eivät pysty kahdenkeskiseen selvittelyyn ja hakevat ulospääsyä (tai ongelman aukeamista) tällä tavalla. En kannata "kulisseja", mutta oikean foorumin valisemista kyllä.
Tuo on kiintoisa pointti, että julkinen piikittely voi tosiaan olla yritystä purkaa lukkotilannetta johonkin suuntaan. Sellaista provosoivaa sohimista ja oman pahan olon purkamista.
Usein se lienee vain tapa, joidenkin pariskuntien keskinäistä kommunikaatiota, joka on joskus luiskahtanut moiselle raiteelle ja jäänyt sille kenties jonkin oudon kostomentaliteetin ruokkimana. Ulkopuolisille piinallista ja käsittämätöntä, mutta jotain sitä harrastavat kai siitä saavat.
"Yrittämistä kohti ymmärrystä" - hyvin sanottu tuosta luottamuksellisesta kolmannelle osapuolelle vatuloinnista.
Päivi, tonttuja olemme kaikki kukin tavallamme, tuottaen sekä iloa että piinaa kanssaihmisille. Ja tontun kanssa lienee kaikitenkin parempi elää kuin vaikkapa pukin ;).
Haluan korjata aiempaa lausuntoani: _naiset_ ovat tonttuja, koska
"Taas pienet tontut liikkuu ja muistiin merkitsee,
niin joulupukki tietää saa, kuka lahjat ansaitsee." :D
Lähetä kommentti