Ainakin virtuaalimaailmassa käydään kroonisen kiivaasti kahta rinnakkaista keskustelua, joilla ensi silmäykseltä ei ole juuri yhteistä. Toinen koskee vapaaehtoista lapsettomuutta ja toinen ateismia (linkitän tässä vain joitakin puheenvuoroja tai uutisia, joista pääsee vähän jyvälle joistakin keskustelun viimeaikaisista rönsyistä).
Mutta yhteisiä piirteitä löytyy kuin löytyykin. Ensinnäkin molemmat teemat kertovat jonkinlaisten normatiivisten elämänodotusten murenemisesta. Varsinainen pakko on toki ollut jo kauan kaukana perheen perustamisesta tai vähintään elämän käännekohtiin liittyvästä kirkossa käymisestä. Yhteiskunnan "mallitarinoissa" ne ovat kuitenkin olleet ja ovat edelleen vahvoilla. Topeliaaninen kolminaisuus - koti, uskonto ja isänmaa - pitää yhä pintansa jonkinlaisena ääneen lausumattomana hyvän elämän mallina.
Tilanne on kuitenkin muuttunut sikäli, että on tullut yhä hyväksytymmäksi puhua ääneen myös muista malleista. Sekä vapaaehtoisen lapsettomuuden että uskonnottomuuden aggressiivisessakin esille tuomisessa lienee kyse normeihin ja odotuksiin kohdistuvasta vastareaktiosta - ja edelleen vastareaktion vastareaktiosta puolustusasemiin joutuneiden tai pikemminkin sellaisiksi itsensä kokevien taholta.
Unohtamatta tietenkään sitä käytännön näkökohtaa, että virtuaalimaailmassa aiheesta kuin aiheesta voi vääntää jyrkemmin sävyin kuin kukaan ikinä kyläreissulla tuttavien luona kehtaisi. Samanmielistä seuraa löytyy myös helpommin kuin ennen ja joukkovoima vahvistaa omiakin näkemyksiä.
Huomattavin yhdistävä tekijä on minusta kuitenkin se, että molempien aiheiden osalta väitteleminen johtaa väistämättä umpikujaan. Sama pätee toki moniin muihinkin teemoihin, mutta näiden kahden osalta kyse on ehkä keskimääräistä vahvemmin ihmisten tunnekokemuksista ja henkilökohtaisista todellisuuksista. Joku, joka on aina halunnut suuren perheen, ei kykene nahoissaan tuntemaan, millaista on, kun ei koskaan ole kyennyt kuvittelemaan itseään vanhemmaksi. Ja päin vastoin. Joku, jolla on aina ollut intuitiivinen kokemus jostain ihmistä suuremmasta voimasta, ei voi välittää tuota tuntemusta jollekin, joka uskoo vain sellaiseen, joka on tieteen keinoin todennettavissa. Toisaalta se ei häviä järkeilemällä jäljettömiin.
Niin ikään ei voi sanoa, onko lasten hankkiminen tai hankkimattomuus yksiselitteisesti oikein tai väärin. Molemmille valinnoille löytyy eettisesti kestäviä perusteita. Yhtä lailla logiikalla ei voida todistaa korkeamman voiman olemassaoloa sen enempää kuin olemattomuuttakaan.
Silti näistä olemukseltaan avoimeksi jäävistä kysymyksistä väitellään foorumeilla ja kommenttiketjuissa ad infinitum. Jälki on välillä todella rumaa, kuten niin usein nettikeskusteluissa aiheesta riippumatta.
Itsekeskeisyys ja tyhmyys ovat yleisiä lyömäaseita molemmissa keskusteluissa, joskin ensin mainittu kuuluu ehkä enemmän perhediskurssin syyterepertuaariin ja jälkimmäinen uskontovääntöihin. Leimakirves paukkuu. Se, joka tietoisesti jättää lapset hankkimatta, on toki monen mielestä itsekkyyden ruumiillistuma, mutta saman syytöksen voi kohdata myös tulonsiirroilla elävä kotiäiti. Uskovaiset niputetaan itsenäiseen ajatteluun kykenemättömien, satuolentoihin uskovien pölvästien laumaksi, mutta yhtä lailla ateistien väitetään elävän kontiaisten lailla kosmisessa pimeydessä vajavaisen järkensä jumalaksi kohottaen.
Keskusteluja sivusta seuranneena tekisi kuitenkin mieli väittää, että itsekeskeisyydellä sen enempää kuin tyhmyydelläkään ei ole juuri tekemistä keskustelijoiden omien valintojen, moraalin tai älynlahjojen kanssa. Sen sijaan ne kukoistavat niissä mustavalkoisissa asenteissa, joiden mukaan minä olen oikeassa ja minun näkemykseni, valintani ja todellisuuteni edustavat muuttumatonta ja yleispätevää totuutta, jonka ulkopuolella ei ole elämää. Keskustelun motiivina ei suinkaan ole halu oppia ymmärtämään lajitovereiden ajatuksenjuoksua ja kehittää samalla omaa ajatteluaan, vaan into moukaroida muita omalla oletetulla ylivertaisuudella.*
Eivätkä tällaiset asenteet katso lapsilukua sen enempää kuin suhdetta uskontoon. Itseriittoisuuden juoksuhaudoista on tasapuolisen hyvä ampua kaikkia toisin ajattelevia tajuamatta, etteivät omastakaan poterosta avautuvat maisemat järin avarat ole.
*Toki öykkäröinnin taustalla voi olla myös jokin henkilökohtainen trauma tai ylipäänsä syystä tai toisesta nouseva pelko avautua toisenlaisille näkemyksille edes hypoteettisen keskustelun tasolla.
2 kommenttia:
No just noin. Olen viime aikoina oppinut yhden tärkeän seikan: ihmiset tarkastelevat minun tilannettani lähestulkoon aina hyvin kapeasti omasta arvomaailmastaan ja elämästään käsin. Ikäänkuin he istuisivat vankilassa ja näkisivät vain kalterit, vaikka ulkona paistaa aurinko.
Olen saamassa lähiaikoina kaksi kissaa ja se on herättänyt lähipiirissäni ihan arvaamattomia tuntoja: yksi kysyy, muistanko että kissa elävät lähes kaksikymmentä vuotta (saattelin pari vuotta sitten 19-vuotiaat kissani paremmille metsästysmaille). Toinen ihmettelee, miten pääsen matkustamaan. Kolmas miettii, entäpä jos löydän kumppanin, joka ei pidäkään kissoista... Neljäs tuumii, että hirveä työ minulla on taas edessä. Vain omat muualla asuvat lapseni minua lukuunottamatta ovat iloinneet puolestani. Eli ihmiset miettivät toisten tilannetta vain itsestään käsin, oli se sitten miten järjetöntä hyvänsä.
Kyllä, tuo on aika pysäyttävä havainto. Siihen liittyy se, että on käytännössä mahdotonta muuttaa toisten käsityksiä tilanteesta omilla sanomisillaan tai perusteillaan. Turhauttavaahan se on. Tosin epäilemättä sitä itsekin syyllistyy samaan kapeakatseisuuteen monissa asioissa, vaikka yrittääkin kovasti opetella tietoiseksi omista asenteistaan ja lähtökohdistaan.
Onnea kisseistä! Ainakin Pagistaanissa valintasi ymmärretään ja sitä arvostetaan sataprosenttisesti :).
Lähetä kommentti