Olen viime aikoina tullut miettineeksi lojaaliutta ihmissuhteissa, ennen muuta parisuhteessa. Ei pähkäilyyn mitään erityistä syytä ole ollut; mikä nyt milloinkin mielessä pyörii.
Uskollisuudesta puhutaan paljonkin, mutta jollain tasolla koen, että lojaalius on jotain vielä syvempää, jotain, joka ei ole samalla tavalla keskinäisistä sopimuksista ja rajanvedoista kiinni. On asioita, joita tekemällä saattaa pikku hiljaa sahata oman parisuhteensa
(tai yhtä lailla muiden lähi-ihmissuhteidensa) yhteistä oksaa, vaikka ne tuntuisivatkin pieniltä ja harmittomilta vaikkapa vieraissa käymisen rinnalla.
Yksi on toisen nolaaminen. Joskus sitä on itsekin joutunut tilanteeseen, jossa joku seurueen hauskuuttajana itseään pitävä ottaa vitsailun ja piikittelyn kohteeksi vieressään istuvan puolisonsa. Totta ihmeessä "hauskaa" kerrottavaa löytyy jos jonkinlaista, kun eletään yhdessä ja joudutaan jakamaan toisen kanssa myös omat heikkoudet ja hölmöilyt. Jos toista ei jostain kumman syystä näiden julkinen repostelu naurata, voidaan häntä syyttää huumorintajuttomuudesta.
Lähes poikkeuksetta tällainen ilakointi on yksinomaan piinallista kaikille osapuolille. Kiusaantuneisuus nousee nopeasti tasolle, joka tuntuu vievän hapenkin ilmasta. Jos nokkeluuttaan haluaa tuoda esiin, yhtä hilpeitä anekdootteja luulisi löytyvän vielä lähempää. Omiin tolloiluihin ja neurooseihin on täydet tekijänoikeudet!
Toinen, vähän mutkikkaampi kysymys on se, minkä verran yhteisestä elämästä muille jaetaan. En haluaisi yleistää, mutta joskus tuntuu, että varsinkin naiset tapaavat ruotia miestensä edesottamuksia varsin estoitta
Sinkkuelämää-sarjan hengessä*. En tiedä - ehkä minulla ei vain koskaan ole ollut sellaista naisystäväporukkaa tai muuta viiteryhmää, jossa tällainen "vertaistuki" olisi ollut luontevaa. Tai sitten minulla on ollut kumppaneitteni osalta niin hyvä tuuri, etten ole kokenut siihen erityistä tarvetta.
Jollain tapaa myös koen, että kyse on luottamuksesta. Luotan siihen, että vuorilla kiivetessämme kumppanini
varmistaa ja auttaa tarvittaessa. Samalla tavoin luotan siihen, ettei hän levittele minun asioitani, ongelmiani tai mokailujani muille, vaan ottaa ne puheeksi minun kanssani, jos aiheelliseksi kokee. Sama pätee toisin päin. Minä varmistan, autan, jos vain osaan ja yritän olla puolestani luottamuksen arvoinen.
Mutkikkaaksi asian tekee se, että joskus jonkin harmituksen purkaminen ulkopuolisille voi oikeasti olla terapeuttista ja estää suhteettoman räjähdyksen kotona. Siten voi myös saada uutta näkökulmaa johonkin toistuvaan solmukohtaan. Mutta noin yleensä ottaen en usko, että toisen jatkuva arvosteleminen ja huomion kiinnittäminen negatiivisiin asioihin on millään tavoin rakentavaa, tapahtuipa se kasvokkain tai selän takana. Olisiko muka parempi, jos toista ei siinä olisi? Jos siltä tuntuu, ongelmat voivat oikeasti olla isompia kuin se klassinen vessapaperirullan väärin laittaminen.
Mitä lojaalisuuteen ja sen määrittelyyn noin yleensä tulee, kannattaa lukea
Eufemian viimekeväinen kirjoitus ja sen kommentit.
*Harrastavatkohan miehet samaa? Tämä on taas kovin karkeaa yleistystä, mutta jotenkin ajatus, että miesporukka kaljalla istuessaan kilpailisi vaikkapa siitä, kuka kärsii eniten puolisonsa idioottimaisuudesta, tuntuu perin oudolta. Ehkä tässä näkyy - hienosti sanottuna - jonkinlainen kulttuurinen ero sukupuolien diskursseissa? Miten lojaalius milloinkin ja keidenkin osalta suuntautuu? Vai ovatko yksilöiden keskinäiset erot taas kerran suurempia kuin tiettyjen ryhmien?
Ilmoitusluontoinen asia: allekirjoittaneen kirjallinen tekele 'The Oldest One in Russia' - The Formation of the Historiographical Image of Valaam Monastery (Brill Academic Publishers) näkee päivänvalon toukokuun lopussa. 
