maanantaina, toukokuuta 14, 2007

Ei toimi

Humanistin tulostin ei toimi. Se vetää paperia ruttuun, tulostaa suttua ja jumittaa kokonaan. Mikään ei auta. Humanisti alkaa jo hätääntyä, manailla surkeutta suureen ääneen ja laskeskella, kannattaako vempelettä viedä korjattavaksi vai ei.

Insinööri tulee huoneeseen, sanoo jotakin rauhoittavaa ja alkaa tutkia tulostinta.
- Olen minä sen jo tarkistanut. Kyllä se on oikeasti rikki, huomauttaa humanisti hieman loukkaantuneena. Niin kuin tässä ei omaa laitetta osattaisi huoltaa.

Kuluu hetki. Insinööri suoristaa selkänsä ja ojentaa humanistille jotakin.
- Siellä oli lyijykynä. Nyt sen pitäisi toimia.

Toimiihan se.

- - -

Toinen arkinen jännitysnäytelmä nähtiin aikaisemmin illalla (ai mikä jääkiekko-ottelu?). Olohuoneen ikkunan alla pönötti nukkuva rusakko. Korvat repsottivat rentoina sivuilla ja ristiturpa teki vipattavaa liikettä. Käpälät nykivät. Se näytti luottavan täysin suojaväriinsä, eikä syyttä.

Sitten nukkuja alkoi kallistua uhkaavasti sivulle. Kallistui hetken ja teki unissaan korjausliikkeen.

Pian sama toistui.

Henkeä pidättäen seurasimme, kuinka kolmas kallistuminen jatkui jatkumistaan. Ja niinpä vain koko rusakko kellahti lennokkaasti kyljelleen, heräsi ja katseli ympärilleen pöllähtäneenä kuin kokouksessa nolosti nukahtanut virkahenkilö.

Onneksi se ei kuullut sydämetöntä nauruamme.

- - -

Kohta on taas pakattava reppu ja hypättävä karvaisen assistentin kanssa idän pikajunaan. Kyllä, myös hänelle ostetaan oma lippu.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Viattomien luontokappaleiden pölhöily tuottaa riemua jopa enemmän kuin vahingonilo.
Kiitos tämän kokemuksen jakamisesta!

Välittäjä

emorumba kirjoitti...

Risti rpaiset ovat kyllä ehdottomasti huvittavaa seurattavaa nukahtamispisteessä :-x nimim. omien sellaisten kustannuksella hirnuva kaksijalkainen :-)

emorumba kirjoitti...

risti rpaiset= ristiturpaiset ;-)

lupiini kirjoitti...

Tapiolassa on rentoja jättijänöjä, jotka mähöttävät tunninkin paikallaan kaluamassa ruohoa, tai siis oikeammin siirtyvät sentti kerrallaan mutta niin hitaasti, ettei sitä näe paljain silmin. Ja entäs sitten fasaanit: saan joka aamu nauruannoksen, kun pukiessani kiireen vilkkaa ennen töihinlähtöä näen pihamme kumpareella pyylevän fasaanikukon, joka tööttäilee, räpistää siipiään ja machoilee muutenkin kuin mikäkin keskikaljakuppilan halutuin alfauros!

pagisija kirjoitti...

Ilmeisesti kaupunkiketuista ja irtokoirista ei ole mainittavaa vaaraa rusakoille, kun ne ottavat elämän niin rennosti. Joskus tuntuu, että ihmistäkään ne eivät viitsi enää väistää.

Lupiini, fasaanikukko on kyllä perin pollea ilmestys. Ei ole vaikeaa hakea sille vastineita ihmismaailmasta. Sitähän on sanottukin, että muille eläimille nauraessamme nauramme itse asiassa itsellemme, ihmiselle. Ja niinhän se on.